Viime viikolla istuin Mediapäivillä ja hiukkasen Pikseliähkyssä. Tajusin taas, että huomattavasti useammin minun pitäisi uskaltaa kurkottaa omien mukavuusrajojen ulkopuolelle ja alueille, joista en juuri mitään tiedä.

On paljon helpompaa seurata luentoja tai lukea tekstejä aiheista, joihin minulla on jo tietämystä. Se on turvallista. Mutta siitä ei välttämättä opi niin paljon mitään, sillä samat teemat ja näkökulmat toistuvat. Jonkinlainen “oman elämän poikkitieteellisyys” on tarpeen.

Tutut bloginäkökulmat

Esimerkiksi Mediapäivillä kävin kuuntelemassa molemmat blogeja käsitelleet luennot. Muotiblogit ja niiden ympärillä käyty keskustelu oli pitkälti yritysten kanssa tapahtuvaan yhteistyöhön ja markkinointiin keskittyvää, joten se ei tarjonnut itselleni juurikaan uutta. Mutta tuli sentään kohdattua kasvokkain tämänkin blogialueen edustajia.

Toinen keskustelu oli Helsingin yliopiston tutkijan Janne Matikaisen blogitutkimuksesta. Tänne suuntasin, koska olin itse hänen haastateltavanaan tutkimusta varten. Mitään minulle mullistavaa ei tullut ilmi.

Mediapäivien luentoja raportoitiin kimpassa Qaikuun, mm. minulta tekstiä näistä molemmista luennoista.

Ajattele valuutta uudella tavalla

Mutta päädyin siis myös hieman Pikseliähkyyn eli minulle ennestään varsin tuntemattomaan tapahtumaan. Kun näkökulma ja tekijät ovat toisentyyppiset, niin oma ajatusmaailma tuulettuu.

Esimerkiksi Uuva-projekti, “Uuden työn valuutta”, oli kuluttajaekonomistinkin aivoihin kiinnostavaa kuultavaa:

“Uuva on valuutta, arvopaperi jonka arvo määräytyy sitä vaihtavien henkilöiden välillä. Se pyrkii mahdollistamaan palvelusten vaihdon toisistaan riippumattomien järjestöjen ja toisilleen entuudestaan tuntemattomien kulttuuritoimijoiden välillä. Uuva on uudelleen käytettävä vastalahja joka tekee näkyväksi rahatalouden ulkopuolella toimivat verkostot ja tunnustaa niiden työn arvon. Uuvien käyttäminen on mielenosoittamista. Voit antaa sellaisen palkinnoksi henkilölle jonka tekemää työtä arvostat.”

Uuvahan linkittyy osaltaan esimerkiksi Heiskasen Teron pohdintoihin “sosiaalisesta vastineesta“.  Ja minusta on mielenkiintoista miettiä edes hieman näitä rahan, valuutan ja muun arvostuksen mahdollisuuksia. Uskon, että näillä olisi jotain annettavaa myös pohdittaessa median tulevaisuutta ja vaikkapa toimittajien ansaintamalleja.

Pikseliähkyssä kuuntelin myös pari muuta kiinnostavaa puheenvuoroa. Esimerkiksi Tapio Mäkelän esitti ajatuksia taiteen ja tieteen yhdistämisestä ja eettisistä kysymyksistä vaikkapa ympäristönäkökulmissa. Mieleen jäi kommentti, olisiko ok, jos Suomenlahti täyttyisi levällä, jonka voisimme hyödyntää esimerkiksi energiaksi, vaikka se samalla tietysti pilaisi koko merialueen muutoin?

Väärä mielikuva Pikseliähkystä?

Varmasti Pikseliähkyssä olisi ollut paljon muutakin kiinnostavaa. Mutta jostain syystä tapahtuma tuntuu hankalalta lähestyä, sillä mielikuva on kovin taiteellinen ja myös hieman tietotekninen. Luulen, että sama mielikuva jättää myös monet muut tapahtuman ulkopuolelle.

Silti, tai juuri siksi, niitä omia rajojaan pitää selvästi uskaltaa rikkoa. Vaikka mediaporukan kanssa on hauska pörrätä ja heiltä saan tietämystä juuri omasta alastani, niin tuulahdukset muista suunnista tekevät hyvää.

Viima kirjoitteli, miten hänellä oli helmikuussa jäänyt moni asia tasolle “tästä sitten joskus blogiin”, mutta ei sitten koskaan ehtinyt. Viiman koonti helmikuulta oli pätevää luettavaa, joten kokoan siis taas omat tältä viikolta mieleenjääneet.

Nettisensuurin vastustus jatkuu

Ensin edelleen jatkuva nettisensuurikeskustelu. Tästä ovat lukuisat henkilöt kirjoittaneet minua paljon paremmin (hyvä tiedonlähde linkkeihin ja tietoihin on aiheesta käyty Jaiku-keskustelu, ja blogeissa asaa ovat pohtineet mm. Pörrö ja Merten), joten tyydyin vain ottamaan osaa varsinaiseen mielenosoitukseen. Mutta eihän tämä keskustelu ole ohi, ja sitä on tietysti syytä jatkaa niin kauan, ennen kuin homma järkevöityy.

Eikä tämä sensuurin vastustus katoa netistä ihan pian. Nyt You Tubessa on sensuurin vastainen video, johon jokainen voi osallistua lähettämällä oman kuvansa tai videopätkän osoitteeseen sensuurivideo(at)gmail.com. Lisätietoa hommasta saa wikistä. Hieno suoritus tämä video, täytyy myöntää, ja toivottavasti materaalia eli teipattuja suita kertyy lisää!

Jaiku oppimisen apuna

Tiistain Hesarissa Tiede & luonto -sivuilla oli Kari A. Hintikan kirjoittama juttu internetin meiningeistä, kuten syötteistä ja Jaikusta. Ja sinnehän oli mainintana päässyt myös tiedeviestintä-kurssimme, jolla Jaikua hyödynsimme (kuva tekstipätkästä Flickrissäni, kurssimme mainittu tuossa Ideariihi-sanalla alkavassa kappaleessa).

Mää en jaksa!

Sun Äitis sanaili tavalla, jonka tunnistin itsestäni:

“Ihan vain tiedoksi: olen kyllästynyt sosiaaliseen mediaan! Milloin tästä katosi kaikki hauska? Milloin sosiaalisen median haltuunotto muuttui suorittamiseksi? Hei, eiks tän pitänyt olla paikka, jossa istuskellaan aloillaan ja odotetaan, että kookospähkinät putoavat syliin! Miksi minusta sitten välillä tuntuu naparetkelle varustautuvalta? Milloin minä itse oikeastaan viimeksi olin hauska? “

Ja Verkkoyhteisöjä tutkiva Miia jatkaa:

“Jos kriittisesti avataan maailma sanojen takana, jääkö jäljelle muuta kuin joukko saitteja, egon boostausta (hyvästi sisäsyntyinen motivaatio), informaatioroskan levittämistä (näkemiin tiedon syventäminen) ja ulkoiseen kontrolliin perustuvaa reittaamista (so long luottamus)?

Minua loputtomat osaamispääomat, verkostot, teknoyhteisöllisyys ja innovaatiostrategiat riepovat siihen malliin, että alan vaihtaminen väitöskirjan jälkeen on muodostunut kuluvan talven mittaan itsestäänselvyydeksi.”

(Molemmat yllämainitut kirjoittajat viittavat myös HETKY:n sosiaalista mediaa käsittelevään teemanumeroon, siellä niitä on, blogeja ja Facebookia ja kaikkea.)

Tämän päälle kun sitten jatkuvasti silmiin sattuu tekstejä, joissa hehkutetaan yhteisöllisyyttä, niin tuntuu, että ei ehkä aina jaksa, mutta ehkä pitäisi vaan ottaa kannustus vastaa: Finfoodin uutista havaitsin otsikon “Hyvän olon viesti luo yhteisöllisyyttä ja kannustaa jaksamaan”. Uutisesta paljastui Maa- ja kotitalousnaisten kampanja, jota varten on ajanhengen mukaisesti perustettu myös blogi. Aika hiljaista on ainakin toistaiseksi tuolla ollut hyvän mielen jakaminen.

Virtuaalimaailmaan, no jaa

Eilen istuin virtuaalimaailmoja syleilleessä Tekesin järjestämässä tilaisuudessa. Myyntipuheet Second Lifen hyödyntämiseen olivat melkoiset, mutta virtuaalimaailmojen haasteet ja ongelmat sivuttiin hyvin pikaisesti. Nimittäin oikeasti se Second Life on kuitenkin kovin raskas alusta ja myös hankala käyttää (jep, olen yrittänyt opetella). Aktiivisten käyttäjien määräkään ei loppujen lopuksi vielä niin suuri ole. Eikä se edes näytä visuaalisesti kovin hyvältä.

Järkevimmät näkemykset aiheeseen esitti mielestäni Simon Green Koneelta. Hänelle vain oli varattu kovin lyhyt aika. Miehen ajatuksia voi kuunnella videohaastattelusta, jonka Tuija oli tehnyt tilaisuuden jälkeen. Että ensin muu nettimeininki kuntoon ja sitten ehkä harkitaan, jos myös virtuaalimaailmoihin.

Tilaisuuden kyselyosuudessa joku mies ihmetteli, onko joku muka valmis ostamaan oikean auton virtuaalimaailmassa. “Kun pitäisihän se auto päästä kokeilemaan ja tuntemaan.”

Ihmiset ovat jo nyt valmiita ostamaan autoja netin kautta. Toki renkaita voi käydä liikkeessä potkimassa tai vaikkapa tutkailla tutun autoa, mutta lopullisen tilauksen moni olisi valmis tekemään netissä: ei tarvitse jaaritella myyjän kanssa, käyttää aikaa liikkeessä ja auto mahdollisesti tuodaan vielä oven eteen.

Minulle netissä ostamisen hyvyyttä on sen ajasta ja paikasta riippumattomuus ja oma rauha tehdä valintoja. Siksi se, että virtuaalimaailmojen kaupankäynnissä tuodaan voimakkaasti esiin mahdollisuus päästä suoraan kontaktiin asiakaspalvelijan kanssa, ei ole mielestäni mikään suunnaton etu kaltaiselleni myyjää välttelevälle henkilölle. Mutta toki on hyvä, jos apua saa, jos tahtoo: esimerkiksi Ikean virtuaaliassistentti Anna on tullut testattua ja sehän oli ihan kelvollinen. Kysymyksen naputtelun jälkeen ruudulle lävähti toivottu vastaus, eikä tarvinnut siis soitella tai olla muuten varsinaisesti suorassa yhteydessä kehenkään.

Minullahan on yliopistolla jatko-opiskeluoikeus. Tarkemmin sanottuna maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa olevalla taloustieteen laitoksella kuluttajaekonomian oppiaineessa. Minut on siis hyväksytty jatko-opiskelijaksi (se ei kovin suuria oppiaineessamme vaadi) ja olen jättänyt jatko-opiskelusuunnitelman, joka sisältää myös väitöskirjaa varten luodun tutkimussuunnitelman blogien kulutuskirjoittelusta.

Tämän jatko-opiskelijastatuksen hain syksyllä 2006. Olin silloin vakituisessa palkkatyössä, ja koin kaipaavani vähän jotain muuta. Jatko-opiskelu sopi siihen rakoon, sillä sen ansiosta pystyin anomaan myös lyhyempää työviikkoa. Nyt oma tilanne on tietysti toisenlainen, kun lähdin työstä ja tienaan omillani.

Käytännössä opiskelu ja tutkimuksen teko ei oikeastaan etene. Syksyn aikana suoritin 10 opintopisteen verran kursseja (viestinnän aineopintoja), ja yhtä vähäinen taitaa olla suoritus nyt kevätlukukaudella. En ole hakenut apurahaa enkä ole mukana missään tutkimusryhmässä, joten sikäli ei ole edes mitään paineita.

Mutta toisaalta henkistä painetta tulee, kun esimerkiksi sain käsiini tiistain Metro-lehden, jossa oli oppiaineemme professoria Visa Heinosta haastateltu netin vertailusivustoihin liittyen. Juttuun oli päätynyt seuraava lause:

“Yksi esimerkki ilmiöstä on esimerkiksi nuorten tyttöjen ylläpitämät blogit vaateostoksistaan. Aihe kiinnostaa jo akateemista maailmaakin: kulutusblogeista on tekeillä väitöskirja Helsingin yliopistossa.”

Väitöskirjan oikea alkuunsaattaminen vaatisi, että voisin pyhittää hommalle kokonaisuudessaan vaikka kuukauden. Mutta en sitä taida ihan heti edes pystyä tekemään (juu, pitäisi olla esimerkiksi se rahoitus, jota ei tietysti tule, jos sitä ei hae…) Minä en selkeästi kykene siihen, että tekisin tutkimuksenkaltaista toimintaa arkisen työn rinnalla.

Jatko-opiskelu on kiva harrastus: sen ansiosta voin käydä yliopiston luennoilla ja toki saan tiettyä statusta. Mutta vaikea tässä vaiheessa on kuvitella, että minusta joskus oikeasti tulisi tohtori. Tai siis ainakaan lähivuosina.

Sitä paitsi kynnys tuntuu olevan todella korkea.Väitöskirjanhan pitäisi olla jotain hienoa ja suurta. Ja jaksanko olla niin kiinnostunut yhdestä aihealueesta, että siitä vääntäisin koko pumaskan (tosin jos saisin jotain aikaan, niin se olisi ns. artikkeliväitöskirja). Olenko minä muka sellaista analyyttistä tutkijatyyppiä, joka saisi aikaan jotain kiinnostavaa? Tiedostan, että minulle on varmasti kertynyt kohtuullisen paljon tietoa, jota voisi tutkimuksessa hyödyntää, mutta silti en oikein jaksa uskoa kykyihini.

Toki toimittajan ja tutkijan työssä on samoja piirteitä: tiedonhankintaa ja -hallintaa, asioiden yhdistelemistä, kirjoittamista, omaa pohdintaa. Mutta toimittajana jutut vaihtuvat ja vaihtelevat: tutkijana pitäisi jaksaa panostaa yhteen aiheeseen huomattavasti pidempään, vääntää, viilata, tehdä akateemista tekstiä.
Tunnetusti tohtoreita tehdään tässä maassa yhä enemmän, ja väitöskirjojen tason laskustakin puhutaan paljon. Koen siis huonoa omaatuntoa siitäkin, että olen näitä jatko-opiskelijoita, jotka eivät tosissaan pakerra, vaan vain pikkuisen harrastelevat.

No, ehkä jonakin päivänä saan sen herätyksen (ja rahoituksen, hehheh).

- – -

Nyt olen osallistunut opinnoissani Tiedeviestintä-kurssille, ja olen yksi niistä neljästä, joihin Yliopisto-lehden päätoimittaja Marja Pemberton viittaa lehden uudessa blogissa:

“Jotkut opiskelijat näpyttelivät läppäreitään, tekevät muistiinpanoja, ajattelin. En odottanut kovin paljoa keskustelua sadan opiskelijan luentosalimuodostelmassa, mutta kyllä sitäkin syntyi. Varsinainen yllätys tuli kuitenkin sähköpostilla jälkikäteen. Sain yhdeltä opiskelijalta linkin luentomuistiinpanoihin ja neljän osallistujan keskusteluun, jota oli käyty esitykseni aikana. Se oli mielenkiintoista! Simultaanikommentointia, paljon enemmän keskustelua kuin noin isolla luennolla olisi koskaan voinut käydä. Oli kiinnostavaa katsoa, mitkä asiat oli poimittu muistiin merkittäviksi. Kaikkein kiinnostavinta oli kuitenkin opiskelijoiden ideapallottelu siitä, mitä Yliopisto-lehden verkkosivuilla voisi olla.”

Lisäys seuraavana aamuna: Palaan tähän Jaikussa tehtyyn luentojen muistiinpanojen kirjailuun myöhemmin.

Olen nyt istunut kolme luentokertaa Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen “Mobiili sähköinen yhteiskunta” -kurssilla. Kurssin paras anti on ollut Suvin ideasta lähtenyt Jaiku-kanava. On ollut kiinnostavaa testata, miten Jaiku, “mikroblogaaminen”, tällaisessa tilanteessa.

Lyhyesti sanottuna: toimii yllättävän hyvin! Etenkin tänään, kun minä ja Salla istuimme luennolla ja Suvi oli flunssassa kotona, ja Jaiku-ketjuun kommentoi vielä muitakin, jotka eivät kurssilla ole, mutta joita aihe kiinnostaa.

Luennolla käsitellyt asiat tulee kirjattua jollain lailla ylös, mutta muiden kommenttien ja linkkien avulla aiheeseen saa lisää syvyyttä. Keskustelu myös jatkuu luentojen ulkopuolella ja täydennystä aihepiiriin syntyy tätä kautta.

Käyn nyt vielä pitkästi läpi, miten homma käytännössä on toteutettu, mitä hyvää ja huonoa siinä mielestäni on ja muuta mieleen tullutta.

Alkuun pääsee helposti

Jaiku-kanavan perustaminenhan on simppeliä. Kun olimme Jaikussa aiheesta puhuneet ja istahdin ensimmäiselle luennolle, niin pistin kanavan pystyyn ja naputtelin ensimmäisellä luennolla sinne lähinnä perusmuistiinpanotyyppistä tavaraa.

Me kolme, Suvi, Salla ja minä, olimme sen verran Jaikua käyttäneet, että homma ja idea oli tuttu. Suvi ei valitettavasti päässyt omalla koneellaan verkkoon luentotilasta, mutta hän kommentoi aiheita jälkikäteen, kuten myös Salla. Jo ensimmäistä luentokertaa kommentoivat myös muut, mikä kannusti siihen, että ajatus ei ole hullumpi.

Luennoillamme ei ole kovin paljon syntynyt keskustelua. Jaiku sen sijaan laajentaa keskustelun luentosalin ulkopuolelle, niin ajallisesti kuin paikallisesti. Jos luentokeskustelu olisi vilkasta, niin oma jaikuiluni olisi varmaan vähäisempää, eikä sille varmaan kokisi samaa tarvettakaan. Nyt kirjoittamiselle on aikaa ja tilaa.

Toisaalta jos jokainen kurssilla oleva olisi mukana Jaikussa, niin tilanne menisi hankalammaksi. Kenties pitäisi jakaa rooleja tyyliin niin, että pari kirjoittaa tiukasti muistiinpanoja ja muut seuraavat ja heittävät omia kommenttejaan.

Matala kynnys osallistua

Jaikun etuna on nimenomaan matala kynnys osallistumiseen. Se ei juuri vaadi teknisesti osaamista, ja kun mikroblogaamisen ajatuksen ymmärtää, niin ei myöskään nosta rimaa omien kommenttien heittelyyn liian korkealle. Tietysti käytössä pitää olla nettiyhteys ja päätelaite, jolla kirjoittaminen sujuu vaivatta.

Toki Jaikussa vaikuttavat samat ryhmädynamiikan ja kommunikaation säännöt kuin muuallakin. Isommassa porukassa toiset olisivat varmasti Jaikussakin enemmän äänessä, toisen seurailijoina. Mutta silti uskon, että myös hiljaisemmille Jaiku tarjoaisi paremman kanavan saada äänensä esiin kuin normaali luokkakeskustelu.

Itse olen huomannut sen, että Jaikussa tietty oman tyhmyyden tunnustaminen on helpompaa. Huomaan, että tietyissä asioissa muut ovat paljon itseäni tietäväisempiä, joten mielenkiinnolla vain luen kommentit ja ihastelen. Toisaalta sitten joissakin aiheissa olen itse oman taustani vuoksi enemmän asiantuntija. Näin sekä oppii että pääsee jakamaan omaa tietoaan.

Joskus olisi kiva kokeilla sitä, että Jaiku-kanava heijastuisi luentosalin seinälle, erityisesti, jos mukana olisi laajempi joukko kirjoittamassa. Näin tietysti myös luennon pitäjä voisi bongata kanavalta kysymyksiä tai ihmettelyitä.

Opetuksesta avoimempaa ja arvioille alttiimpaa?

Luennoitsijoiden suhtautuminen jaikuiluun varmasti vaihtelee. Minä kerroin kurssia pitävälle Seppo Sisätölle kanavasta ja lähetin sinne linkin. Suuremmin hän ei ole asiaa vielä kommentoinut. Mutta Jaiku olisi helppo tapa saada palautetta ja uusia ideoita myös kurssin vetäjälle. Toki siellä asettuu myös arvostelulle alttiiksi, mutta missäpä nykyisin ei.

Itse voisin myös kuvitella vähintään vilkaisevani jonkun toisen kiintoisan opintojakson Jaikua, vaikka en itse kurssille osallistuisi. Ja jotain tämänkaltaista olen toki tehnytkin, kun olen seurannut kotona esimerkiksi Suvin jaikuiluja seminaarista. Hyvin tehdyt kiteytykset toimivat tiedonvälityksessä mainiosti, paremmin kuin jostain netin syövereistä mahdollisesti kaiveltavana olevat powerpoint-kalvot.

Lisääkö vai vähentääkö keskittymistä?

Tietysti Jaiku vie välillä huomion pois itse luennosta, kun jää tutkailemaan linkkejä tai lukemaan muiden kommentteja. Mutta milloin opiskelijat muka sataprosenttisesti olisivat kiinnittäneen huomionsa opetukseen? Omalla kohdallani Jaiku oletettavasti lisää tarkkaavaisuutta, sillä kun kerran kanavalla on, niin kokee velvoitteekseen myös kirjoittaa sinne.

Ja ainakin Jaiku-kanava on lisännyt tietämystäni! Muiden jakamat linkit ja kommentit ovat sen verran avartavaa tietoa, että niistä oppii enemmän kuin pelkällä luennolla. Lisäksi omaa tietämystään joutuu myös prosessoimaan ja pohtimaan aktiivisesti.

Jaiku tai vastaavat ratkaisut ovat varmasti kokeilemisen arvoinen myös muissa tilanteissa: yksi lisä oppimiskeinoihin jo vanhojen tuttujen rinnalle (kirjoitanhan nytkin ikään kuin oppimispäiväkirjaa tästä jaikuilusta). Tietysti kyseessä on oma maailmansa, jonka tavat pitää oppia, mutta sen oppii, kun kokeilee.

- – -

Salla pisti linkin Virtuaaliyliopiston artikkeliin sosiaalisen median hyödyntämiseen opetuskäytössä (kirjoittajat Kirsi Laitinen ja Marko Rissanen).

“Perinteinen opiskelija-opettaja asetelma hämärtyy ja tilalle syntyy vuorovaikutuksellinen yhteisö. Opettaja on myös yhteisön jäsen ja hänen tehtävänsä on olla oppimisprosessin ohjaaja ja motivaattori. Opiskelijalle sosiaalinen web mahdollistaa muutoksen kohti yksilöllisempää opiskelua ja oppimista. Tiedolla on uudenlainen asema. Tieto syntyy yhdessä tekemällä ja sitä voidaan tuottaa suoraan web 2.0 palveluihin mm. blogeihin ja wikeihin. Sosiaalisen median palvelut avaavat uusia tapoja opiskella ja tuovat kustannustehokkaamman toimintatavan.”

Aamupäivällä kävin istahtamassa professori-Visan luona. Lopputulos konkreettisella tasolla oli se, että lupailin tuottavani englanninkielistä tutkimussuunnitelmaa toukokuuksi vajaan kymmenen sivun verran.

Lisäksi helpotti omaa päätä se, kun proffa kehotti nauttimaan tästä kypsyttelyvaiheesta (vaikka pitäisi toki niitä pakollisia opintojakin suorittaa…). Välillä nimittäin iskee fiilis, että ei tästä mitään tule: on niin paljon kaikkea, kyseessä on helkutin iso projekti, en osaa, en pysy kaiken tiedon kintereillä, en lue tarpeeksi, en kirjoita tarpeeksi. Kitisen, että miten muka olen kuvitellut olevani jonkinsortin tutkijantekele.

Nyt proffan terapeuttimainen läsnäolo kai sai huojentumaan: ihan iisisti vaan, harrastushan tämä kuitenkin on (eihän minulla edelleenkään ole esimerkiksi apurahoja juoksemassa) eli pitää tehdä tykkäämisen kautta.

Jatko-opiskelijan identiteetti on minulle vielä suhteellisen uusi, ja siihen sekä kaikkien käytäntöjen suorittamiseen on myös annettava itselle aikaa. Ja suunnitelmiakin on oikeus muuttaa: jos jokin kohta tässä kaikessa tökkii pahasti, niin sitten uutta näkökulmaa kehiin.

Tutkimuksen rajaamisesta puhuttiin tietysti. Kävellessäni tänään paikasta toiseen pohdin sitä, mikä minua nyt oikeasti aihealueessa kiehtoo. Kaikkea kulutuskirjoittelua en voi tutkia, saati jokaista blogia tai blogaajaa. Jo graduvaiheessa silloin muinoin teroitettiin, miten tärkeää on lohkaista se omankokoinen pala.

Näin ollen tällä hetkellä koen, että haluan perehtyä niihin konkreettisiin kulutuskokemusten ilmaisuihin. Siis haukut ja kehut: miten ne blogeissa ilmaistaan, millaisissa tilanteissa, miksi? Olen kuitenkin näitä kommentteja kerännyt Kulutusjuhlaan, joten sikäli tästä on jonkinlainen käsitys itselle hämärästi hahmottunut.

Sitten vain pitää valita riittävä ja sopiva näyte blogeista. Mutta sen pohtiminen sitten aikanaan. Ja kuten proffalle sanoin, olisin halukas keräämään myös haastatteluaineistoa (blogaajien ryhmä- tai teemahaastattelut), koska uskon, että senkaltainen aineisto antaa toisenlaista näkökulmaa.

Kyllä se tästä. Pääsiäisen aikaan pidän lomaa töistä ja naputtelen oikeasti tieteellistyyppiseen julkaisemiseen soveltuvaa tekstiä. Lupaan.

- – -

Tänään istuin myös eduskunnan kotitalouden tukirenkaan (jep, sellainenkin on olemassa) Nuorten hyvinvointi -seminaarin alkupuoliskon. Tuttua tietoa nykynuorista: monilla menee hyvin, mutta pienellä joukolla todella huonosti, eikä näytä tilanne parantuvan.

Koska tänään pohdiskelin näitä omaan jatko-opiskelijan identiteettiini liittyviä kysymyksiä, niin sattuvasti kolahti kun Tampereen YTHS:llä toimiva johtava psykologi Totte Vadén lainasi esityksessään Atte Oksasen väitöskirjaa:

Erilaisista identiteettiongelmista on tullut osa arkielämää, samaan aikaan kun yhteiskunta materiaalisesti vauraampi ja teknologisesti kehittyneempi kuin koskaan aiemmin. Jatkuvasta muutospaineesta on tullut ainoa pysyvä asia. Kysymys “kuka minä voisin olla” on syrjäyttänyt aiemman “kuka minä olen” -kysymyksen. Identiteetistä on tullut vain päivitysversio.

Lohdulliselta kuulosti Vadénin kommentti siitä, että oppiminen on psyykkisen hyvinvoinnin kannalta välttämätöntä. Siksi minä tätä teen, oman hyvinvointini vuoksi, osana omaa identiteettiäni, jota ei toivottavasti kovin usein tarvitse päivittää.