Muokattu illalla: lisätty puuttuva sana Fiskaters-kohtaan ja korjattu pari pikkuvirhettä.

Viimeaikaisen blogien näkymiset julkisuudessa tuntuvat taas vähän käynnistäneen keskustelua ja kommentteja blogeilla tienaamisesta tai blogaajien ja yritysten välisestä toiminnasta. Koska aihe on minua lähellä, kokoan nyt näkemyksiä ja ajatuksia, joiden lähteitä en valitettavasti osaa nimetä noin vain. Ajan myötä ja blogimaailmaa seurailleena tällaisia keinoja olen havainnut:

1. Tiedotteiden lähettäminen blogaajille

Yritykset laativat tiedotteita medialle ja pistävät näitä eteenpäin suoraan tai erilaisten palveluiden, kuten Deski.fi, kautta. Tiedotejakelua voi laajentaa myös blogaajille, mutta se vaatii harkintaa. Bloginpitäjä ei ole yleensä ole toimittaja: yllättäen sähköpostiin pamahtava yrityksen tiedote saa helposti spämmin maineen, kuten Nescafen tapauksessa.

Tai jos tiedote lähetetään blogaajille, jotka ovat tietystä tuotteesta kirjoittaneet, kuten tuo äskeittäin minuakin lähestynyt Nokian musiikkikauppa, niin kannattaisi myös tarkistaa, mitä ja missä sävyssä tuotteesta on kirjoitettu. Jos blogeissa on havaittu tuotteessa tai palvelussa ongelmia, niin tiedotteessa kannattaisi tietysti pyrkiä vastaamaan näihin ongelmiin.

Jos tiedote lähetetään suoraan blogaajille, niin ehdottomasti kannattaa kertoa, miksi juuri kyseistä blogaajaa lähestytään.

Lisäksi on silti varauduttava siihen, että blogaaja ei tykkää yrityksen lähestymisyrityksestä ja kirjoittaa blogiinsa kitkeränsävyisesti.

Itse toivoisin myös, että yritysten tiedotteet löytyisivät aina netistä vaivatta ja niihin voisi helposti linkata. Ei siis mitään pdf-tiedostoja, vaan selkeitä sivuja, joista voisi tarkistaa tiedotteen sisällön. Ja esimerkiksi RSS:n hyödyntämistä tiedotteiden jakelussa on tässäkin blogissa pohdittu.

2. Tuotenäytteiden lähettäminen blogaajille

Jenkeissä on jo varsin yleistä, että blogaajille lähetetään tuotenäytteitä tai tuotteita. Blogaajan postiosoitteen voi kysyä esim. sillä sähköpostilla. Jos hän on halukas vastaanottamaan tuotteen, niin se ei silti tarkoita, että hän automaattisesti kirjoittaisi kehuvan arvostelun blogiinsa. Yritysten on siis uskallettava antaa blogaajille vapaus kirjoittaa tai olla kirjoittamatta.

Bloginpitäjien kannalta mielestäni olisi hyvä, että he toisivat esiin, jos ovat saaneet tuotteen ilmaiseksi. Tietty blogimaine on hyvä ylläpitää, ja se säilyy, kun kertoo rehellisesti kehujen ja haukkujen taustoja.

3. Blogaajien kutsuminen tiedotustilaisuuksiin, avajaisiin, messuille jne.

Kutsut erilaisiin tilaisuuksiin ovat ainakin Ruotsin muotiblogaajien keskuudessa olleet suosittuja. Tässäkin yritys tietysti joutuu harkitsemaan, tekeekö kaikille avoimen kutsun ja esim. velvoittaa ilmoittautumaan etukäteen vai kohdennetaanko kutsu tietyille, tärkeiksi koetuille blogaajille.

Toisaalta erilaisille organisaatioille myös blogaajien kutsuminen mukaan tiedotustilaisuuksiin olisi varmasti hyvä tapa. Suomen kokoisessa maassa niitä bloginpitäjiä, joilla olisi intoa ja mahdollisuutta osallistua tilaisuuksiin, ei kuitenkaan ole niin paljon, joten yleisesti ottaen suurta ryntäystä ei tarvinne pelätä, mutta aiheeseen kiinnostuksella suhtautuvia voisi hyvinkin tulla paikalle.

Itse olen osallistunut Kulutusjuhla.com -blogin kirjoittajana Marttojen keittokirjan julkistustilaisuuteen syksyllä 2006, ja kirjoitin kirjasta heti tuoreeltaan blogiin. Erkka teki kansalaisjournalistista toimintaa Keski-Suomessa kunnallispolitiikan yhteydessä.

4. Blogimarkkinointi bannerein

Blogista voi tietysti pyrkiä ostamaan mainostilaa samalla tavalla kuin muilta sivustoilta. Monissa blogeissa pyörii jo Googlen mainokset, joten pysyvät mainosbannerit ovat siitä seuraava askel.

Mutta jälleen on syytä muistaa, että kaikki blogaajat eivät todellakaan kirjoita ansaitakseen rahaa. Banneriehdotus saatetaan siis tyrmätä hyvinkin räväkästi. On paljon kirjoittajia, jotka haluavat pitää kiinni tiukasti siitä, ettei heillä ole mitään kaupallisia kytköksiä.

5. Blogin ottaminen oman sivuston alle

Blogin kirjoittajalle voidaan tarjota korvausta siitä, että hän siirtäisi bloginsa yrityksen nettisivun alle. Tätä Suomessa on tehty esim. Sonera Plazan Elleissä.

Tietystä aiheesta kirjoittava bloginpitäjä voisi hyvin sopia yritykselle, esimerkiksi intohimoinen pyöräilijä fillareiden maahantuojalle tai tuore äiti lapsentarvikeyritykselle. Esimerkiksi Fiskarsilla on Fiskateers-yhteisönsä, jossa on neljä blogikirjoittajaa.

Sopimus voi olla kuukausi- tai tekstipalkkiopohjainen. Nimeä ja näkyvyyttä blogeissa kerännyt kirjoittaja saa todennäköisesti vähintään vakiolukijansa siirtymään mukanaan. Tällainen blogi toimii tietynlaisena yritysblogina, ja blogin myötä sivusto saa tiettyjä, esimerkiksi nettinäkyvyyteen liittyviä etuja (tästä lisää vaikkapa Hakukonemarkkinointi.fi -blogin tekstistä Neljä hyvää perustelua yritysblogin perustamiseksi: yritysblogi tietysti ensisijaisesti on yrityksen oman henkilöstön tuottamaa sisältöä).

Ja jälleen: kaikki eivät silti ole valmiita liittämään itseään yrityksen kirjoittajaksi, vaikka saisivat siitä korvauksen. Jos blogin siirtää yrityksen alle, siinä menettää jotain olennaista, mikä kuuluu omaan blogiin. Vaikka yritys sanoisi, että saa kirjoittaa mitä tahansa, niin silti bloginpitäjä saa tietyn leiman. Bloginpito korvausta vastaan myös velvoittaa eri tavalla.

6. Muut keinot

Erilaisia kehittelymahdollisuuksia yhteistyöhön tietysti on. Yritys voi tarjoutua esimerkiksi sponsoroimaan blogaajien tapaamista: viime keväänä Igglo tarjosi blogimiitille tilan ja parit juomat, ja minä hoidin koollekutsumiset jne. Osa blogaajista tietysti suhtautuu karsaasti myös tällaisiin kokoontumisiin ja siksikin blogimiitit on järjestetty ihan omakustanteisesti. Monissa harrastajaryhmissä organisoitu tapaaminen ja blogaajien kutsuminen todennäköisesti toimisi.

Ruotsalainen Blondinbella on herättänyt kohua tienaamalla ns. piilomarkkinoinnilla, jota ei voi pitää mitenkään hyvänä ratkaisuna. Myöskään flogit eli “fake blogs” eivät toimi: niistä jää oletettavasti kiinni, eikä sitä riskiä kannata ottaa.

Yritysten blogeista voidaan käyttää lyhennettä clog (“corporate blog”, tosin lyhenne voi viitata myös muihin blogeihin, jotka yhdistyvät c-kirjaimella alkavasta sanasta ja blogista),

Markkinoinnin ammattilaiset varmasti keksivät nerokkaampia keinoja blogaajien ja muiden netin sisällöntuottajien hyödyntämiseen, ja muualla maailmassa on varmasti jo kaikenlaista kokeiltu. Puskaradiosta tai viidakkorummusta eli WOMista (word-of-mouth) on markkinoinnissa Suomessakin paljon kohistu, eikä vähiten netin myötä. Sosiaalista mediaa halutaan hyödyntää eri keinoin.

Toisaalta usein huomio herää ilman suurta suunnitelmaa. Viimeisin tapaus taitaa olla YouTubessa levinnyt Supermarket Domino, joka sai näkyvyyttä myös Hesarissa viime viikolla (ja IL:n uutisessa myös): supermarket Aslakin kauppias oli kuulemma saanut paljon närkästynyttä asiakaspalautetta, jossa oli arvosteltu sitä, että ruokatavaroita on lattioilla.

Nettikommenttien ja tuttujen kanssa käymieni keskustelujen perusteella videota oli sen sijaan pidetty mainiona ja hauskana tempauksena. Videon yhteyteen onkin tuonne YouTubeen ilmestynyt lausunto, jossa videon nettiin lisännyt henkilö kirjoittaa, että tuotteet saavat melkoista kyytiä jo logistiikkaketjun eri vaiheissa.

Lopuksi

Yhteistyö blogaajien ja yritysten välillä ei ole paha asia. Sen vain pitäisi olla avointa ja reilua. Blogaajat ovat hyvin erilaisista henkilöistä koostuva ryhmä: osa siis voi haluta tehdä rahaa ja pienikin lisätulo kelpaa, mutta jotkut eivät todellakaan suostu minkäänlaiseen yhteistyöhön.

Lisäksi, kuten aina, haluan tietysti muistuttaa siitä, että se netin puskaradio toimii joka tapauksessa. Tuotteista kirjoitetaan ja palvelua arvostellaan myös blogeissa. Yritys ei voi sitä estää, eikä edes hallita. On siis parempi miettiä ajoissa, miten siihen asennoituu ja reagoi.

Aihepiiristä aiemmin kirjoittamiani:

Nettikeskustelussa teeskentely ei kannata

Mitä ostit netistä?

Blogaajia houkutellaan Iltalehden alle suurin lupauksin

Yritysnäkökulmaa blogiseurantaan

Hopotus on epäaitoa puskaradiota

Blogeja seurataan “sillä silmällä” & Vielä ruotsalaisblogeista

SosWeb 2: Ne puhuu meistä!

Maineenhallintaa netissä

(Jälleen huomasin sen, että näköjään itsekin olen jo unohtanut, mitä kaikkea blogiin olen kirjoittanut. Joten jos kirjoitukseni tuntuvat jonkun mielestä vanhan toistolta, niin en vain itsekään muista, mistä olen jo kirjoittanut!)

Olen kuvitellut globalisaation olevan siinä vaiheessa, että Nestlén brändit, suklaapatukat, jäätelöt ja tomaattikeitot, olisivat melko samanlaisia myyntimaasta riippumatta. Mutta väärin luulin, sen todisti Time-lehden (26/07) artikkeli.

Esimerkiksi Nescafe -pikakahvista tehdään 200 erilaista versiota, jotta se vastaisi paikallisia makutottumuksia. KitKat -patukka on Venäjällä hieman pienempi kuin Bulgariassa ja sen suklaa ei ole niin makeaa kuin saksalaisessa versiossa.

Jutun kirjoittaja, Peter Gumbel, on tutustunut Nestlén laboratorioon ja selvitellyt asiaa. Hän pohtii jutussa, eivätkö makutottumuksemme kuitenkin nykyisin ole melko samanlaisia asuinmaasta riippumatta, kun pizza ja sushi ovat levinneet kaikkialle. Nestlén vastaus on, että makuprofiili jää mieleemme hyvin varhaisessa lapsuudessa: se suklaa, jota syöden olet kasvanut, maistuu parhaimmalle.

Aino-jäätelöitä suomalaiseen makuun

Toki Nestlélläkin on tuotteita, jotka ovat samanlaisia myyntimaasta riippumatta (kuten McDonald’sin hampurilaiset pyritään tekemään kaikkialla yhtäläisiksi). Yksi näistä on korkamman hintaluokan jäätelö Häägen-Dazs.

Tässä kohdin juttu kertoo mielenkiintoisen seikan Suomesta ja Aino-jäätelöistä. Nestlé oli päättänyt tehdä maut, jotka sopivat paikalliseen makuumme ja lapsuuteemme: mustikkapiirakka ja karpalo-kinuski. Nämä tuotteet ovat kuulemma olleet melkoisia menestyksiä tässä maassa, jossa jäätelön kulutus henkeä kohden on yksi suurimpia Euroopassa.

Olen itse syönyt kyseistä mustikkapiirakka-Ainoa ja hyväähän se on. Karpaloa ja kinuskia en tosin omaan lapsuuteeni osaa liittää.

Elintarvikkeisiin paremmin perehtyneet voisivat varmasti kertoa tarkempia faktoja, mutta kyllä jokaisella lienee kokemuksia myös omien makutottumusten muuttumisesta. Enpä muista, että olisin tummasta suklaasta lapsena pitänyt eikä sitä juuri edes ollut myynnissä, mutta nyt, totuttuani siihen, en juuri muuta suklaata edes osta. Mutta toki on runsaasti niitä lapsuusmakuja, joita ei mikään ylitä.

Suosittelen tuota Time-lehden We Are What We Eat -artikkelikokonaisuutta kaikille ruuasta ja sen merkityksestä kiinnostuneille.

Niin sanotun Engelin lain opin aikoinaan kuluttajaekonomian perusopinnoissa:

“Ravintomenojen osuus kokonaiskulutuksesta laskee tulotason kohotessa.”

Nyt olen päässyt KUMUn klassikkolukupiiriin kuuluvassa Kai Ilmosen “Johan on markkinat” -teoksessa siihen kohtaan, jossa hän tarkastelee lakia, sen toteutumista käytännössä ja lain heikkouksia (sivut 126-140). Ja kiinnostavaahan tämä on: jos en tutkisi blogeja, niin ruoka olisi toinen hyvin kiinnostava osa-alue, sillä se on välttämättömyys, mutta siihen liittyy kulutuksen kannalta paljon muutakin.

Ruoka nykyisin noin 15 prosenttia menoista

Ernst Engel teki perheiden tulojen käytön erittelyjä 1850-luvulla ja muotoili lakinsa näiden analyysiensä perusteella. Ilmonen kirjoittaa, kuinka laki on yllättävän hyvin pitänyt paikkaansa myös 1900-luvulla. Suomessa ravinnon kulutusosuuden on arvioitu olleen vuonna 1900 noin puolet, mutta vuonna 1952 enää runsaan kolmanneksen. Vuonna 1985 ravintomenojen prosenttiosuus oli 19 ja vuonna 2002 oli laskeuduttu 13 prosenttiin (16 prosenttiin, jos ruokailu kodin ulkopuolella lasketaan mukaan).

Ilmonen huomauttaa, että erot eri tuloryhmien ruoan kulutuksessa olivat vielä sotien välisenä aikana huomattavan suuret, eli maan vauraimmat käyttivät ruokaan noin viidenneksen, mutta maatalaisköyhälistö yli puolet tuloistaan.

Edelleen pienituloistan ruoan kulutusosuus on edelleen korkeampi kuin muissa tuloryhmissä, ja se on omiaan jopa kasvamaan, kun heidän tulotasonsa nousee. Tämä on Engelin lain vastaista ja kertonee siitä, että pienituloisilla on jonkinlainen kulutusvaje ruoan hankinnoissa.

Ruoasta tingitään jonkin muun hyväksi

Engelin laki kuuluu ns. kuluttajan valinteorian piiriin, jossa oletetaan, että kuluttaja toimii rationaalisesti punniten yksityiskohtaisesti ja yksilöllisesti tulossa olevan valinnan hyötyjä. Tämän vuoksi Engelin laki ei kykene selittämään, miksi samalla tulotasolla elävät ihmiset voivat poiketa systemaattisesti toisistaan ravintokäyttäytymisessään.

Engelin laki näyttää siis Ilmosen keräämien tutkimustietojen ja pohdintojen mukaan toimivat silloin, kun jonkin maan kansantalous irrottautuu köyhyyskulttuurista ja siirrytään aineellisen vaurauden kulttuuriin. Mutta hyvinvoinnin jatkaessa kasvuaan laki voi törmätä rajoihinsa. Esimerkiksi Suomessa 1970-luvun laman aikoihin osa kuluttajakuntaa tinki ruoasta esimerkiksi asumisen tai auton hyväksi.

“- – - on mahdollista, että esimerkiksi asumis-, elektroniikka- ja liikennemenot saattavat muuttua yhtä joustamattomattomiksi tai jopa joustamattomammiksi kuin ruokamenot. Se näkyy tosin vasta, kun tulojen kasvu hidastuu tai polkee paikallaan. – - – Välttämättömyys on toden totta historiallisesti muuttuva kategoria.” (Ilmonen 2006, 137.)

Ruoka on muutakin kuin energiaa

Lisäksi Ilmonen huomauttaa, että Engel pohjasi lakinsa vain ruoan ravitsemukselliseen puoleen.

“Kun tulot kasvavat, on todennäköistä, että ruoan muut kuin energian saantiin liittyvät ulottuvuudet, sen symbolis-kulttuuriset merkitykset kuten oletettu terveellisyys ja eettisyys, korostuvat. Tällöin saatetaan olla pikemminkin olla huolestuneita ravintoarvojen ylittämisestä kuin riittävän ravinnon saannista.”

Ruoan tarjonnan tavaranomaistuessa siihen liittyy siis paljon muitakin merkityksiä.

Itse pohdin, että omalta kohdaltani kieltämättä helpommin tinkisin ruosta kuin jostakin muusta. Nettiliittymään on löydyttävä rahaa, mutta voin sitten jättää kalliimmat ruoka-aineet hyllyyn.

- – -

Foodsterit suhtautuvat kokkaukseen intohimolla

Ruokaan liittyen opi tänään Yhteishyvä-lehdestä uuden termin: foodsteri. Hän on ruoanlaittoon intohimoisemmin suhtautuva harrastaja, jonka tunnistaa venyvistä hankintamatkoista ja kasvavista keittokirjapinoista, innostaan ammattislangiin ja syvästä kiinnostuksesta ruonlaiton eri puoliin. Moni ruokaohjeblogia pitävä harrastelija lienee laskettavissa foodsteriksi.