Torstaina olin mukana Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen KEPAn järjestämässä “Keskustelua sosiaalisista medioista järjestömaailmassa” -aamiaistilaisuudessa.

Olin paikalla kertomassa Porkkanamafian tavoista hyödyntää nettiä (esitykseni kalvot), ja toisena alustajana toimi Mari Tikkanen M4ID:stä (lue lisää Marista ja hänen erittäin kiinnostavasta yrityksestään Vihreän Langan jutusta). Liverapoilin paikalta Qaikuun.

Tikkasella oli hyvä pohjustus aiheeseen ja monta hyvää näkemystä, jotka sopivat paitsi järjestöille niin myös yrityksille. Tikkanen totesi mm. sen, että järjestöt eivät vielä ottaneet tarpeeksi huomioon, miten kollektiivista tekemistä voisi hyödyntää. Esimerkiksi Wikipedia on suosittu lähde terveysasioissa, joten vaikkapa WHO:n asiantuntijan pitäisi osata (ja haluta) muokata artikkelia esimerkiksi sikainfluenssasta.

Jälleen todettiin myös se, että verkkomaailman keskusteleva, avoimuutta vaativa kulttuuri on monille vieras ja sitä pelätään. Lisäksi netissä käytetään usein epämuodollista, henkilökohtaista viestintätapa, eikä senkään omaksuminen tuosta noin ole vaivatonta.

“Communication officer” ei ole enää merkittävin viestinlevittäjä, vaan yhteisö välittää ja kenties myös muokkaa viestejä. Erityisen tärkeitä ovat verkon mielipidejohtajat (“e-fluentials”, ihmiset, joilla on voimakas vaikutus sosiaalisessa mediassa omalla sektorillaan tai vaikka kaveripiirissä): viestin pitää tavoittaa nämä henkilöt.

Tähän liittyy myös tarve jokaisen henkilökohtaiseen sosiaalinen pääoman kehittämiseen. Tietysti minäkin haluan näyttää hyvältä omassa porukassani, yhtä lailla kuin myös antaa kuvan omasta asiantuntijuudesta.

Järjestöissä sosiaalisen median käyttöön ottoa helpottaakin, jos porukassa on edes yksi tällainen netti-intoilija. Organisaation sisäisessä toiminnassa “sosiaalisen median evankelisti” helpottaa asioiden viemistä läpi ja kenties vähentää muutosvastarintaa.

Alustusten jälkeen virisi kiinnostavia kommentteja ja ajatuksia. Yhtenä kohteena oli esimerkiksi netin viihteellisyys ja tiedon luotettavuus. Tähän Tikkanen totesi, että sosiaalista mediaa käytetään yhä enemmän nimenomaan “hyötymielessä”, vaikka tietysti “hömpälle” on oma paikkansa.  Ihmiset haluavat käyttää sosiaalista mediaa yhä enemmän oman elämän hallintaan.

Ei myöskään pitäisi aliarvioida ihmisen kykyä arvioida nettitietoa ja sen levittäjien luotettavuutta.

Asiatiedon merkitystä kuvasi myös Lukiolaisten liitossa toimineen nuoren kommentti IRC-gallerian hyödyntämisessä asiakampanjoinnissa. IRC-galleria on kaupallistunut ja yritysten mainosviesteihin voidaan suhtautua kielteisesti, mutta käyttäjät haluavat kuitenkin asiatietoa, vaikuttamismahdollisuuksia, kannanottoja. IRC-galleriassa voi luoda keskustelupaikan esim. nuorten mieltenterveystyöhön.

Lisäksi nousi esiin, ettei liittyminen johonkin Facebook-ryhmään todellakaan tarkoita, että olisi valmis vielä toimimaan konkreettisesti.

Samalla keskusteltiin myös jälleen siitä, että vaikka sosiaalinen media on periaatteessa edullista, niin silti se vaatii resursseja. Siis runsaasti aikaa. Eikä käsitys sosiaalisesta mediasta tai osaaminen verkossa toimimiseen ihan noin vain sormia napsauttamalla synny.

Haluaisin jotenkin aina mys muistuttaa, ettei netti ole muuttanut ihmismieliä niin paljon kuin välillä tunnutaan ajattelevan. Verkkoa syytetään siitä, että olemme lyhytjänteisempiä tai emme halua ottaa vastuuta samaan tapaan kuin ennen. Onkohan se todella näin? Ovat monet varmasti ennenkin ajatelleet, että olisipa hienoa tehdä hyväntekeväisyystyötä ja ensi maanantaina menen kyllä tuonne, mutta ajatuksen tasolle se meneminen kuitenkin on jäänyt: nyt verkossa aikomuksetkin voi tehdä julkisiksi.

Ja monet nettikäytökseen ja -toimintaan liittyvät kysymykset ovat niitä samoja, jotka ovat ihmisten sosiaalisessa toiminnassa olleet läsnä aina: verkko tuo vain ne esiin toisella tavalla.

Tuijan blogin puolella on käyty vilkasta keskustelua blogimarkkinoinnista (kannattaa lukea kommentit). Minäkin olen siis osallistunut pähkäilyyn mm. istumalla taannoin Tuijan ja Digityttöjen Helenen kanssa kahvilla.

Blogimarkkinointi ja siihen liittyvät edut ja ongelmat ovat tietysti vain yksi osa laajempaa muutosta. Netti on tuonut mukanaan läpinäkyvyyden vaatimusta muuallekin kuin markkinointiin, ja yksilötasolla esimerkiksi erillisten työ- ja vapaa-ajan roolien ylläpitäminen murenee.

Nettiarviointeihin luotetaan

Kuluttajien verkossa jakamiin arviointeihin luotetaan. Henkilökohtaiset suosittelut tehoavat. Luotan ja luen itsekin. Esimerkiksi Eat.fi-sivuilta tsekkaan mielelläni kommentteja, vaikka itse olenkin huono lisäämään omia arvosteluja.

Mutta paljon kuluttajakokemuksia jaetaan puskaradiomaisessa tarinoinnissa. Ostin pari viikkoa sitten Fivefingers-jalkineet ja laitoin tiedon hankinnasta kuvan kera Facebookiin sekä Marinadi-blogiin. Ostos herätti paljon kommentteja, ja olen luvannut arvioida tassuttelutossuni kunnolla Kulutusjuhlaan, kunhan käyttökokemusta kertyy riittävästi.

Silti, kaiken blogimarkkinointipöhinän keskellä, minua on taas vaivannut ajatus ekologisista näkökulmista. Markkinointihan pyrkii myynnin lisäämiseen. Suuri osa suuntautuu tavaroihin, ja melkoinen osa tavaroista on sellaisia, jotka eivät ole meille mitenkään välttämättömiä.

Eiväthän FiveFingers-tossut olleet minulle ehdottoman tarpeelliset, ei myöskään hatullinen pyöräilykypärä. Ne olivat “kivoja hankintoja”, jotka pystyin perustelemaan itselleni tietyllä hyödyllisyydellä.

Liikakulutuksemme perustuu tunnetusti pitkälti siihen, että kuluttajina vertailemme itseämme muihin. Sosiaalisessa mediassa yritysten on helppo hyödyntää tätä.

Lisääkö sosiaalinen media kulutusvertailua ja aiheuttaa lisää kulutusta?

Kun tutut kertovat matkoistaan, vaatehankinnoistaan, ravintolaillallisista tai edes uudesta ripsiväristä, niin syntyy fiilis, että minäkin tahdon! Lähipiirin esiinnostamat kokemukset ja teot ovat tietysti tehokkaampaa markkinointia kuin tv-mainos, joka vakuuttaa, että olet sen arvoinen.

Blogimarkkinointiin liittyy usein tuotenäytteet tai -testaukset. Ilmaisten tuotteiden saaminen tuntuu kiehtovan tiettyä ihmisryhmää. Viime viikon uutisoitiin taideteoksen osana olleista gerberoista,  joita sai hakea Helsingin keskustasta. Ihmiset olivat rohmunneet kukkia ja suunnilleen riidelleet niistä.

Tietysti ilmaiset tuotteet kiinnostaisivat minuakin. Mutta ei nyt sentään mikä tahansa, enkä haluaisi nurkkiini lisää kodinkoneita tai kylppärinkaappiin uutta kosmetiikkaa. Oma tavaramääräni ja omistukseni ahdistaa, vaikka pieneen yksiöön ei edes kovin paljon mahdu.

Mutta miten voisin blogien avulla muka oikeasti vaikuttaa kulutustapojen muutokseen? Kuinka korostaa sitä, että ilmankin tätä kaikkea pärjää, kun kerran itsekin ostelen kaikenlaista? Miten tasapainoilla sen kanssa, että jakaa onnistuneet ostoksensa, mutta ei samalla synnytä toisille tarpeita, joita he eivät ole aiemmin ajatelleet? Kuinka korostaa sitä, että niukkuus on oikeasti hyve ja tavara ei tuo onnea?

“Vauras ihminen on orjajoukon omistaja”

Tämän tavaratuskan takana on osittain Olli Tammilehdon Rahdin rikokset -kirja. Se pureutuu osuvasti globaalin tavaraliikenteen ongelmiin.

“Ne [markkinat] typistävät ihmisten keskinäisen ja luonnon kanssa tapahtuneen, usein vuosisatoja kestäneen yhteistoiminnan tulokset hyödykkeiksi ja tavaroiksi, joihin saa rahalla rajoittamattoman omistusoikeuden. Lukemattomien ihmisten ja luontokappaleiden ponnistukset ja kärsimykset tavaran synnyttämisesta sivuutetaan. “Tavara saapuu minulle omasta ansiostani, koska kerran maksan siitä. Ruokaa pöydälleni eivät hanki viljelijät eivätkä elintarvike- ja kuljetustyöntekijät vaan minä itse.” Vauras ihminen näyttäisi ulkopuoliselle tarkastelijalle mitä ilmeisemmin suuren orjajoukon omistajalta, joka vallallaan pystyy saamaan lukuisat ihmiset toteuttamaan turhimmat oikkunsa.” (s. 69)

Miksi on kivaa tulla kutsutuksi blogikirjoittelunsa vuoksi johonkin yrityksen tilaisuuteen? Siksi, että silloin voi kuvitella olevansa jotenkin merkittävä.

Tietysti itse aihe voi kiinnostaa, ja usein tietysti kiinnostaakin. Mutta silti: fiilis omasta tärkeydestään on ihmiselon kannalta tärkeää.

Siihen päälle kun lisätään vielä sosiaalinen puoli, kuuluminen tiettyyn porukkaan, niin omanarvontunne vain kohoaa.

Olin eilen Nokian N97-kutsuvierastilaisuudessa. Kutsu tuli tilaisuudessa puhuneelta Nokian Jussi-Pekalta, joka kuuluu tuttavapiiriini, ja ajattelin, että mikä ettei, kai sitä voisi piipahtaa lounaalla, vaikka en varsinaisesti mobiiliteknologian kehityksestä ole suuremmin kiinnostunut enkä jaksa kännyköitä ihmeemmin rassata.

Paikan päällä oli runsaasti tuttuja tyyppejä sosiaalisesta mediasta: vanhoista blogitutuista mm. Tuija, Haakana, Irmeli, Janne, Arttu ja muuten kasvokkain kohdatuista esim.  Mikko, Ville, Kitti, Hanna, Teemu, Antti. Jokunen muotibloggari ja muita kutsuttuja.

Eli siis omanlaisensa sisäpiirin kohtaaminen. Tilaisuus näytettiin Nokian toimesta livevideona verkkoon. Läsnäolijat raportoivat ahkerasti Twitteriin ja muut kiinnostuneet, kuten Hessu, kommentoivat joukkoon omalta osaltaan.

Välitöntä ja avointa, mutta mikä on minun roolini?

Hessu kirjoittaa etäseurannastaan blogissaan:

“Mielestäni tapahtuma oli näin kuluttajan ja teknologian ystävän silmin katsottuna hyvin onnistunut. Kuten todettua välittyi tilaisuudesta välitön tunnelma ja avoimuus oli keskeisessä asemassa esityksissä. Yleisön kysymyksiin vastattiin avoimesti ja kritiikkiäkin otettiin vastaan. Viestintätilaisuuden näkökulmasta homma oli siis mielestäni hyvin onnistunut.”

Niin, välitöntä ja avointa. Mutta miksi minua silti vaivaa se, kuinka tällaisiin tilaisuuksiin pitäisi suhtautua?

Toimittajana olen käynyt lukuisissa tiedotustilaisuuksissa. Pelinsäännöt ovat selvät: kun kerran työaikaani käytän tähän tilaisuuteen, niin jotenkin sen työssä hyödynnän. Sen tietää myös tilaisuuden järjestänyt tahoa, eli he voivat odottaa usein odottaa juttua, jossa aihetta käsittelen. Ja minä saan palkan tai palkkion jutustani.

Mutta entäs blogissani? Pitääkö minun raportoida nettiin näistä? Twitteriin en laittanut tilaisuudesta mitään, en edes huikkaissut, että hei, minäkin täällä.

En pidä teknologiablogia, joten aihe sinällään ei ollut juuri minulle. Jos en kerro, johdanko nettipersoonaani seuraavia harhaan, koska en kerro kaikista “ilmaisista lounaista”, joita blogi minulle tuottaa? Mitään muuta en kuitenkaan näistä hyödy, vain tietoa ja pikkukivaa, eli en saa sitä palkkiota, jonka toimittajana tienaisin.

Ja jos en kerro, niin en ehkä sen jälkeen olekaan enää osa porukkaa.  Ehkä minut tiputetaan pois tilaisuuden järjestelyihin osallistuneiden viestintä- ja pr-toimisto Milttonin ja Franticin listoilta eikä kutsuja saavu. Enkä sitten saa enää kokea olevani yhtään merkittävä näissä piireissä, nyyh.

Mutta jos kerron, niin osaltani teen juuri sitä, mitä yritys minulta haluaa eli markkinoin heitä. Jos en aihetta lähemmin tunne, niin analyyttisyys tai kriittisyys ei oikein onnistu.

Henkilökohtaisuus ja kaverisuhteet tuottavat ongelmansa

Bloggaajat ovat vaikuttajia, eivät journalisteja, julistettiin Conexion kyselyn tulosten otsikossa. Jep, tämä lienee jo usein todettu. Minäkin vastailin kyselyyn, kuten reilut parikymmentä muuta suomalaista, ja nyt sitten mainostan, että tuollainenkin on tehty. Se lähetettiin minulle kesäkuun lopulla kertoen, että “ojennamme tutkimusmateriaalin ensijulkaisuoikeudella tutkimuksessa mukana olleille bloggaajille”. Jäi tosin tämä ensijulkaisuoikeus hyödyntämättä.

Mutta rajanveto roolien välille on vaikeaa. Olen myös toimittaja ja toimittajan ajatustavalla varustettu. Koen, että blogin henkilökohtaisuuden ja kaverisuhteiden vuoksi yritystilaisuuksista raportointi ei olekaan ihan yksinkertaista. Toimittajana voi etäännyttää itseään, hoitaa haastattelun ja jutun, mutta blogissani olen minä.

Tuija raportoi eilisestäkin toimittajan otteella. Olisi hauska kuulla, miten hän kokee nämä tilaisuudet ja tilanteet.

Tuijahan on yhdessä Marylka Yoe Uusisaaren kanssa julkaissut Nettielämää -kirjan. Minäkin sain siitä pdf-version. Koska Tuija on tuttuja, koen, että jotenkin tämäkin pitäisi raportoida, mutta en ole saanut aikaiseksi perehtyä kirjaan, joten en voi sanoa siitä mitään järkevää.

Eli taas iskee kasvoja vasten blogien, suhteiden, verkostojen ja markkinoinnillisen sanan levittämisen vaikeus.

“Kyl me tajutaan, miten meitä hyödynnetään!”

Muotiblogien puolella erilaisia yritysten sponsoroimia tilaisuuksia on järjestetty Suomessakin paljon, ja siellä on myös aiheesta keskusteltu (esim. Stazzyn blogi 22.4.2008: Bloggari ei ole ammattitoimittaja). Osa kokee, että kirjoittajat esittelevät kritiikittömästi sponsorien tuotteet, osa taas näkee tärkeäksi tuoda julki kyseiset sponsorit.

Muotibloggareita helposti arvostellaan: nuoret tyttöset eivät tajua, miten yritykset heitä pyörittävät.

Mutta eiväthän ne tilaisuudet eroa tällaisesta Nokian tilaisuudesta. Paitsi että hehkutus keskittyi heti Twitteriin ja viestien taustalla oli “aikuisia ammattilaisia”. Kun joukkoon solahti vähän kriittisempiä kysymyksiäkin, niin syntyi fiilis avoimuudesta ja tasapuolisuudesta.

Pakko tietysti lisätä se, että aina on tietysti aina niitä blogaajia, jotka eivät halua mitään yhteistyötä yritysten kanssa tai mainontaan viittaavaa blogiinsa. Se on tietysti selkeä linjaus.

Ja mitäs minä tässä nillitän ja nihkeilen, ihmettelen ja kirjoittelen? Kriittinen lukija voi todeta, että kyseessä taitaa olla vain neidin tarkoitus luoda imagoa viestintäammattilaisena ja nettipörrääjänä, jota yritykset eivät muka noin vain voisi pyörittää.

Kuvassa Kari Haakanan käsi sekä Kitti ja Janne S. Nokia N97-kutsuvierastilaisuudessa.

En voi kehuskella sillä, että olisin oppinut lukemaan ennen koulua. Mutta ekaluokalla omaksuin taidon, ja sen jälkeen olen lukenut läjäpäin kirjoja. Välissä on ollut todellisia ahmimiskausia, välillä on ollut hiljaisempaa.

Aina joku kirja on kesken, usein montakin. Siihen päälle vielä lehdet ja netti aineistoineen. Tällä hetkellä suuri osa lukemastani välittyy ruudun kautta, mutta edelleen tartun mielelläni kansiin sidottuihin teoksiin.

Tällä hetkellä minulla on kesken kaksi kirjaa. Toinen asiaa ja toistaiseksi vain tietokoneen ruudulla, toinen kansien välissä olevaa proosaa

Olimme kuluttajia

Tässä lainaus ensimmäisestä:

“Kukaan ei voi tulla meille sanomaan, missä saamme asua ja mihin rahamme käytämme. Rahan käyttö ja vapaus koetaan niin yhtäläisiksi, että aina kun valtio alkaa säännöstellä jonkin asian kuluttamista erittäin hyvinkin perustein (tupakointia, alkoholia, auton kokoa tai rantarakentamista – saati sitten lihansyöntiä tai lentomatkustamista) liberalisti sisällämme herää kiukkuisena. Löytyy vapauden puolustajia, jotka osaavat yhdistää vapauden rajoittamattomaan kuluttamiseen.
”Vaikka pyritte hyvään, tie johtaa totalitarismiin”, varoittaa oikeuksiin keskittyvä liberalisti. Kuluttaminen on onnistunut konkretisoimaan liiankin hyvin sen, mitä liberalismi tarkoittaa. Abstrakti ajatus ”vapaudesta” on nyt sitä, että yksilön valintoja ei pidä rajoittaa – ei etenkään shoppaillessa, kaupassa, mainoksia katsoessa ja arjen valintoja tehdessä.”

Kyseessä on Roope Mokan ja Aleksi Neuvosen (tutut mm. Demos Helsinki -ajatushautomosta ja Yhteiskunta 2.0 -blogista) nyt keskiviikkona julkaistava kirja “Olimme kuluttajia. Neljä tarinaa vuodesta 2023“.

Nuoret miehet jakoivat ilmaisia pdf-versioita niin Facebookissa kuin Jaikussa, joten sain sen siis luettavakseni viime viikon lopulla eli siis mainio markkinointitempaus. Iso kiitos ja onnittelut sinne suuntaan!

Vielä en siis ole lukenut teosta kokonaan, mutta todella hienoja ajatuksia ja kokonaiskuvaa kuluttamisesta ja kuluttajuudesta olen saanut nauttia jo nyt.

Olimme opiskelijoita

Ja sitten lainaus toisesta kirjasta, siitä kansien välissä olevasta ja kirjastosta lainatusta:

“Päässeiden koulussa opetettiin teorioita, ranskalaisia viivoja, laatikoita, joista nuolet johtivat toisiin laatikoihin, numeroita, jotka johtivat toisiin numeroihin ja etenkin viivan alle, käyriä, joista toinen meni ylös ja toinen alas, ja jossain pisteessä ne leikkasivat toisensa, tai sitten eivät, ja miesten nimiä, jotka keksivät niin tärkeän asian, ettei sitä millään pysynyt muistamaan tenttiä pitempään. Siellä ei opetettu, mitä pitää tehdä, kun heikkoudet purskahtelivat pienistäkin raoista, tilkitseminen vei kaikki voimat ja aina joku kohta ratkesi vuotamaan.

[- - - ] Haaveilimme työpöydistä pilvenpiirtäjissä, laskeutumisista kaukaisten maiden lentokentille ja puhelimella soittamisesta, ja kun osasimme valita oikeat kurssit, lukea sopivasti, vastata tenteissä oikein, valmistuimme, ja pääsimme valitsemaan työpaikan, juuri kun lehtien sivut pursusivat mahdollisuuksia, ja oli kysymys pelkästään mahtavan työpaikan mahtavuuden asteesta.”

Tämä kirja on Mirjam Lohen Nuttu (Teos 2008, arvostelu Hesarissa). Tätä aikaa sekin kuvaa, tosin hyvin erilaisista lähtökohdista ja tyylillä kuin Mokan ja Neuvosen kirja.

Olemme kirjastonkäyttäjiä

Lukutaito on mieletön kyky. Kirjat ovat hieno tapa jakaa ajatuksia, tunteita, tietoa. Samalla tosin myönnän tuntevani pientä kateutta siitä, etten osaa itse osaa kirjoittaa tavalla, joka kohoaisi arkista tekstiä suuremmaksi. Ehkä sen vielä joskus opin.

Ja suomalaista kirjastokulttuuria kehun aina, kun se vain on mahdollista. Sen myötä terveiset Macelle, jonka blogi avaa tavalliselle kirjastonkäyttäjälle uusia näkökulmia.

Eilen illalla kokoonnuttiin Kulutusjuhlan järjestämään Kuluttajat, yritykset ja verkkokeskustelut -tilaisuuteen pohtimaan, miten yritykset seuraavat ja hyödyntävät kaikkea sitä, mitä me kuluttajat verkkoon ilmaisemme.

Suviko ansiokkaasti raposi kirjoitellen Qaikuun ja Kitti striimasi videot Qikiin (osa 1 ja osa 2). Näin saimme mukaan myös etäosallistujia, ja tietysti tallenteet ovat tutustuttavissa nyt myöhemminkin.

Panelisteina toimivat siis Salla Laaksonen (HY), Jussi-Pekka Erkkola (Nokia) ja Tommi Lehtonen (Whitevector). En vielä ole ehtinyt kuunnella keskusteluja läpi, mutta pari ajatusta jäi muhimaan, niin kirjoitan nyt fiilispohjalta.

Minä toimin keskustelun vetäjänä, mutta onneksi yleisö oli aktiivista ja kyseleväistä. Koska mukana oli selvästi monia, joita aihe kiinnosti nimenomaan bisnesnäkökulmasta, niin se painottui keskustelussa. (Tietysti myös miespuoliset panelistit edustivat nimenomaan yrityspuolta.) Eli jos nyt itselleni tilaisuuden järjestäjänä vähän annan kritiikkiä, niin ehkä olisi pitänyt ottaa paneeliin mukaan vielä joku ihan eri vinkkelistä verkkokeskusteluja tutkaileva. Taisi olla muuten ensimmäinen paneelikeskustelu, jonka vedin.

Mutta hyvä näin, sillä keskustelu oli runsasta ja toi myös ihan konreettisesti esiin yritysten kohtaamia haasteita nettikeskustelujen kanssa.

Kilpailijoitakin seurataan

Selväksi tuli se, että pelkkä seuraaminen ei tee autuaaksi, etenkään isossa yrityksessä, jossa keskustellaan paljon. Tärkeintä olisi löytää jotain relevanttia ja yrityksen kannalta oleellista. Siinä sivussa seurataan myös kilpailijoita ja heidän tuotteitaan. Ja sitten sitä saatua tietoa pitäisi hyödyntää. Keskusteluihin osallistuminen on jo uusi askel.

Se Nokialta saamani yhteydenotto blogini vuoksi, josta keskustelussa mainitsin, on tietysti aikoinaan raportoitu tänne blogiin.

Miten ja mitä mitataan?

Yhdeksi aiheeksi nousi mittaaminen, eli miten yritykset voivat tietää, miten verkkokeskusteluihin uhratut panostukset (seuranta, osallistuminen jne.) tuottavat. Tähän ei tietysti kenelläkään ollut yksiselitteistä vastausta, vaikka niitä lukuja yritysmaailmassa tietysti halutaan.

Jäin miettimään asiaa omalla kohdallani. Minulle netti on tuonut myös bisnestä, mutta minun ei ole kuitenkaan tarvinnut pohtia, kannattaako kirjoittaa blogia tai osallistua: se on kivaa, hyödyllistä ja opettavaista. Selvät taloudelliset hyödyt tulevat, jos tulevat.

Yksi etu, jota en voi millään mitata, ovat tietysti ihmiset ja luodut kontaktit. On hienoa, että voin olla mukana kokoamassa fiksuja ihmisiä juttelemaan netistä. En minä tällaisia tilaisuuksia olisi koskaan organisoimassa, ellen pörräisi blogeissa, Jaikussa ja nyt Qaikussa. Onneksi ei silti tarvitse edes laske, mikä on nettiaktiivisuuteni ROI!

Ymmärtävätkö ihmiset, että heitä seurataan?

Yhtenä aiheena olen välillä mielessäni pyöritellyt sitä, ymmärtävätkö ihmiset, että heidän verkkokommenttejaan oikeasti voidaan seurata. Jussi-Pekka oli aiemmin kertonut, miten hän seuraa Twitterissä Nokian keskusteluja ja kysyin häneltä siitä, miten ihmiset suhtautuvat, jos siellä yrityksen edustaja reagoi. Jussi-Pekka sanoi, että kommentit otetaan hyvin vastaan: osa on yllättynyt, osa toivoisi näkyvyyttä yrityksiltä vielä enemmän.

Mutta kuten illan keskusteluissa tuli ilmi, niin valtaosa suomalaisista yrityksistä on vielä vähän ymmällään sosiaalisen median kanssa.

Illassa läsnäolleet olivat tietysti ainakin suurelta osin henkilöitä, jotka uskovat verkon, kuluttajien ja joukkojen voimaan, mutta välttämättä ei ole kovin helppo vakuuttaa muita. Mutta vinkkejä on netti pullollaan: Vassisen Riku kirjoittaa Daily Diego -blogissa aiheesta otsikolla Sosiaalisen median raamit kuntoon.

On kivaa kun on hauskaa!

Tilaisuudesta on myös kuvia, eli Ilkalta löytyy useampi otos.

Kuten usein käy, niin illan viimeinen on hauskin: Suviko nappasi ns. Facebook-kuvan, sillä olihan yksi illan puheenaiheista Facebook ja sen uudistukset. Tietysti moni nettiaihe: ideoimme esimerkiksi Vuoden mikrobloggaajat -gaalaa (eilen olleen Grand Onen innoittamana), ja suunnittelu jatkui tietysti mikroblogissa vielä tänään.

Kiitos vielä kerran kaikille mukana olleille, tilaisuutta tallentaneille ja etänä osallistuneille!

- – -

Jatkossa Kulutusjuhla ry järjestää tietysti lisää jotain meininkiä. Todennäköisesti seuraavalla kerralla mennään lähemmäksi ruohonjuuritason kulutusta, mutta tietysti netti keskusteluineen pysyy aina mukana. Jos Kulutusjuhlan jäsenillä on ideoita tai toiveita, niin niitä saa tietysti esittää.