Tiistaina olin pohtimassa downshifting-ilmiötä samassa tilaisuudessa kuin Serenitas. Edelleen sanalla kaivattiin suomenkielistä käännöstä, mutta hankalaa sen kehittely tuntuu olevan: kohtuullistamista, vapaata heittäytymistä? Johtaako englanninkielinenkin sana harhaan, koska kyse on elämänlaadun kasvattamisesta, eli suunta olisi “up”?

Termistä ja aiheesta olen kirjoittanut aiemminkin.

Downshifting-pyörittely porukassa jatkuu myöhemmin keväällä.  Näillä näkymin myös ensi keskiviikon Hesarissa on aihetta sivuava kolumnini. Olen lupaillut kokoavani julkaistuja kolumnejani nettiin, mutta se on edelleen tekemättä.

Vaihdantaa ja uusia aluevaltauksia

Kirjoitin Jääskeläisen Jannen pyynnöstä tekstin hänen yritysblogiinsa.  Tässä tapauksessa ei vaihdeta rahaa, vaan aion tietysti jossain välissä hyödyntää Jannen osaamista: pienyrittäjien win-win-meininkiä siis!

Janneakaan en ole koskaan kasvokkain tavannut, mutta blogien myötä olen saanut sen verran positiivisen mielikuvan, että yhteistyöhön on hauska lähteä.

Nyt olen toteuttanut myös uuden bisnesaluevaltauksen. Pari viikkoa sitten törmäsin Ohjelmistoyrittäjien edustajaan, vaihdettiin ajatuksia viestinnästä, kerroin blogi- ja mikroblogitouhuistani…. Ja niin päädyin ensimmäistä kertaa tekemään korvausta vastaan reaaliaikaista tapahtumaraportointia. Kysessä oli Ohjelmistoyrittäjien jäsentilaisuus, ja raportoin sen Qaikuun. Lisäksi laadin tilaisuudesta koosteen nettisivuille.

Twitterissä vastaava raportointi ei onnistu yhtä hyvin: sinne voi heitellä  viestejä, mutta seminaarien “koostemainen” raportti ei toimi. Siksi siis qaikuilen, ja onhan se tietysti Jaikun jälkeen helposti omaksuttava alusta.

Twitterin kanssa en ole vieläkään päässyt sinuiksi, mutta myönnän, etten sitä niin suuresti ole yrittänytkään.

Mutta näin siis löytyi uusi bisnes meikäläiselle. Raportointi on kivaa ja koen sen osaavani. Tietysti jatkan sitä edelleen myös maksutta tilaisuuksista, joissa joka tapauksessa istun.

Ja ihan kaikkiin tilaisuuksiin en varmaan lähtisi isommastakaan korvauksesta. Tällaiseen raportointiin omalla nimellä ja naamalla liittyvät samat kysymykset kuin blogeihinkin ja omaan maineeseen.

Mitä on menestys?

Ohjelmistoyrittäjien tilaisuudessa peräänkuulutettiin suomalaisyrityksiltä halua tehdä voittoa ja saavuttaa menestystä. Niinpä, itsehän olen juuri sellainen tyypillinen pienyrittäjä, joka ei haaveile kasvusta ja massiivisista tulovirroista. Minulla on tiettyä nälkää oppia ja kokea sekä vaikuttaa maailmaan omalla tavallani, ja teen sitä tyytyväisenä pienimuotoisemmin. Minun menestyksen mittarini ovat toisenlaiset kuin maailmoja valloittavan kasvuyrittäjän.

Suhteeni työhön on varmasti erilainen kuin vanhempieni, eli kuten Serenitas pohti, niin downshiftaamisessa on varmasti kyse pitkälti juuri työhön liittyvän ajattelun muutoksesta.

(Aion lomailla muutaman päivän ja yritän pysytellä pois myös netistä. Siksi siis kommentteihin tai sähköposteihin en välttämättä hetkessä reagoi, eivätkä blogit päivity.)

Tänään Mobiili sähköinen yhteiskunta -kurssiin kuului vierailu Sanomataloon ja tutustuminen HS.fi -palveluun. Koska Sanomatalossa olin jo peruspuolituntiskierroksen nauttinut ennenkin, niin se nyt ei varsinaisesti hetkauttanut, mutta Hesarin verkkoversion toteutuksesta oli kiintoisaa kuulla uutispäällikkö Tomi Tyysterin kertomana.

Varsinaisesti mitään mullistavan uutta ei tullut vastaan, ja koska laukku piti jättää säilytykseen, en voinut tehdä myöskään muistiinpanoja. Mutta muutama mieleen jäänyt yksityiskohta kuitenkin näin tylsästi esitettynä:

- Hesarin keskusteluja on moderoimassa kolme henkilöä. Kommenttien määrä luonnollisesti kasvaa koko ajan (tuodaanhan keskustelumahdollisuutta yhä enemmän myös paperilehdessä esiin). Tietoa siitä, kuinka suuri osa kommenteista jää julkaisematta, ei tällä kertaa löytynyt. Jatkossa on mahdollisesti suunnitteilla mm. se, että “luotettujen” kommentit menisivät läpi ilman moderaatiota.

- Toimittajien toivotaan seuraavan mahdollisesti omista jutuistaan syntyviä keskusteluja, mutta homma on lähinnä “muun työn ohella”.

- Saman konsernin muiden julkaisujen kanssa ei tehdä toimituksellista yhteistyötä. Teknisissä ratkaisuissa tehdään kyllä yhteishankintoja.

- Kesän luetuin otsikko oli se, joka käsitteli “jättivagina” -taideteoksen liikkumista kaupungilla.

- Yleisesti ottaen kaikki säähän liittyvä kiinnostaa ja tuo aina kävijöitä, tyyliin “Myrsky saapumassa Helsinkiin” tai “Heinäkuu ennätyssateinen”

- Lukijat lähettävät mielellään esimerkiksi eläinaiheisia kuvia (mahdollisuus on ollut käytössä kesän alusta). Mitenkään valtaisasti kuvia ei tule, vaikka toki toiveena olisi, että ihmisten aineistojen kautta syntyisi uutisiakin.

- Jos sivuille on tulossa jokin erityinen mainosratkaisu, sen pitäisi kulkea myös HS.fi -toimituksen hyväksynnän kautta. Mutta muutoin perusbannerit ovat tietysti ilmoitusmyynnin heiniä ja siihen ei oteta kantaa.

- Verkkohesarin tilattava versio ilmestyy nettiin vasta klo 6.30, josta valitin (joskus harvoin olen yrittänyt päästä Hesariini jo kuudelta). Syy on “tekninen” (mikä ja miksi, niin se nyt jäi vähän epäselväksi).

- Ja TNS Gallup on se “virallinen” taho, joka mittaa suomalaisten sivustojen kävijämääriä. HS.fi on viimeisimmässä mittauksessa kahdeksantena.

- – -

Jaikussa hiukkasen vierailusta keskusteltiin myös. Suviko otti vierailulla kuvankin!

Lisäys seuraavana päivänä: Suviko lisäsi Jaikuun hyviä näkemyksiä, jotka minulta unohtuivat. Kannattaa tsekata ne.

Tänään suuntasin Luftiin kuulemaan Yritys 2.0 -kirjan porukan keskustelua. Itse en ole ollut mitenkään mukana tässä projektissa, lähinnä välillä vain vilkuillut, miten homma edistyy. Mutta nyt oli mahdollisuus nähdä ja kuulla Teemu Arinaa, jonka blogia olen kiinnostuksella seurannut.

Tein Luftissa muistiinpanoja, ja lupasin, että jotenkin jaan ne (valitettavasti en päässyt Lufitsta verkkoon, muuten olisin tietysti naputellut Jaikuun). Kun se sitten julkisesti kerrottiin koko porukalle, niin iski paineet, että pitäisi kirjoittaa jotenkin fiksumpaakin yhteenvetoa. Mutta onneksi oma blogi on oma blogi, joten teen kuten aina eli fiiliksellä menee tämäkin kirjoitus.

Lisäys 13.9. Teemun teksti ja esitysslidet löytyvät nyt hänen blogistaan.

Vuorovaikutuksesta syntyy suuria

Teemun esityksessä yhtenä pääkohtana ja keskustelun herättäjä oli hänen Organisaatio 2.0:n vertaaminen ihmiskehoon.

Tässä ajattelussa luusto on yhtä kuin infrastruktuuri (yritysten taloushallintajärjestelmät jne): näitä standardisoituja ratkaisuja tarvitaan sujuvaan toimintaan.
Mutta meidän pitää olla kyvykkäitä reagoimaan ulkopuolelta tuleviin ärsykkeisiin: ihmiskehossa tätä edustavat aistit, ja webissä yhtä lailla pitää pörrätä tietääkseen, mitä siellä tapahtuu (sosiaalinen bookmarkkaus jne.)
Hermoverkko vastaa jakamista ja löytämistä, kuten syötteet.
Aivoja edustavat mm. wikit, tietojen yhdistäminen ja jakaminen, tägääminen.

Teemu korosti koko esityksessään kommunikaation tärkeyttä kaikessa toiminnassa. Tässä vertauksessa se vastaa verenkiertoa. “Hengen luo lopulta vuorovaikutus”, Teemu tiivisti.

Lisää luonnontieteellistä vertauskuvallisuutta tuli siitä, kun Teemu kertoi ajatuksen (kenen tämä oli, se jäi minulta merkitsemättä muistiin) siitä, että yritykset ovat kuin soluja, joissa solukalvon avulla pyrkivät pitämään tiukkaa rajaa muuhun maailmaan. Blogit kuitenkin puhkovat tähän kalvoon reikiä, ja yritykset voivat siitä myös hyötyä. Esimerkiksi yritys saa blogin avulla kasvot, jonka ansiosta se tulee asikkaille läheisemmäksi. On ikään kuin vaikeampaa vihata yritystä, joka viestii henkilöidyllä blogilla.

Fiksut ja vielä fiksummat käyttäjät

Kuluttajuuteen liittyen Teemu toki puhui myös open source -ratkaisuista ja niiden innokkaista kehittäjistä, crowdsourcingista ja ylipäätään asiakkaiden mukaanottamisesta. Ihmiset joka tapauksessa jakavat kokemuksiaan ja tietojaan netissä, niin miksipä sitä ei hyödynnettäisi esimerkiksi käyttöohjeiden laatimisessa. Toki tässäkin taas todettiin niitä vanhoja tuttuja asioita eli sitä, etteivät kuluttajat osaa välttämättä kertoa, mitä haluavat, koska oma kokemuspiirimme on rajallinen. Toisaalta käyttäjät kuitenkin saattavat löytää tuotteille sovelluksia, joita sen kehittäjä ei olisi itse osannut ajatella.

Teemu muistutti siitä, että teknologiat ovat “ruumiimme jatkeita”, kuten auto on jalkojen jatke. Teknologiat saavat näkemään asioita uudella tavalla, mutta ylipäätään pitää luoda prosesseja, sillä pelkkä tekniikkahan ei tietysti riitä.

Ihmisen evoluution seuraavana askeleena Teemu esitti verkottuneen ihmisen, Homo Contextus. Aivojen koko kasvaa virtuaalisesti: ihminen ylittää fyysisen vuorovaikutuksensa rajoitteet modernin teknologian avulla ja hajauttaa tietoisuuttaan. Näin voidaan myös ratkaista suurempia ongelmia kuin yksilöinä kykenisimme.

- – -

Teemun puheenvuoro nostatti kommentteja erityisesti ansaintaan ja tekemisen motiiveihin liittyen. Tätä keskusteluahan tietysti käydään nyt vähän kaikkialla. Lisäksi myös pohdittiin ylipäätään webin tulevaisuutta. Teemu totesi, että varovainen on toki syytä olla ja menneisyyttä pitää tuntea, vaikka tulevaisuutta rakennetaankin.

Tutkijat blogaamaan!

“Virallisemman” osuuden jälkeen jäin vielä rupattelemaan yleisesti. Teemun kanssa tuli vielä puheeksi sekin, etteivät Suomessa asiantuntijat vielä kovin merkittävästi blogaa. Ja yksi puutteellinen ryhmä ovat tutkijat, joita on ilmeisesti vaikea vakuuttaa siitä, että blogaaminen olisi hyödyllistä. Tieteellisessä maailmassa elää vahvana pelko siitä, että “joku varastaa” ideat ja ajatukset. Netissä kuitenkin on se hyvä puolensa, että jälkikäteen voi kohtuullisen helposti todistaa ilmaisseensa ajatuksen ensimmäisenä.

Ja itse tykkään tietysti myös siitä, että lähteet on helpompi löytää ja linkitysten kautta myös niiden julkituominen on vaivatonta.

Olen nyt istunut kolme luentokertaa Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen “Mobiili sähköinen yhteiskunta” -kurssilla. Kurssin paras anti on ollut Suvin ideasta lähtenyt Jaiku-kanava. On ollut kiinnostavaa testata, miten Jaiku, “mikroblogaaminen”, tällaisessa tilanteessa.

Lyhyesti sanottuna: toimii yllättävän hyvin! Etenkin tänään, kun minä ja Salla istuimme luennolla ja Suvi oli flunssassa kotona, ja Jaiku-ketjuun kommentoi vielä muitakin, jotka eivät kurssilla ole, mutta joita aihe kiinnostaa.

Luennolla käsitellyt asiat tulee kirjattua jollain lailla ylös, mutta muiden kommenttien ja linkkien avulla aiheeseen saa lisää syvyyttä. Keskustelu myös jatkuu luentojen ulkopuolella ja täydennystä aihepiiriin syntyy tätä kautta.

Käyn nyt vielä pitkästi läpi, miten homma käytännössä on toteutettu, mitä hyvää ja huonoa siinä mielestäni on ja muuta mieleen tullutta.

Alkuun pääsee helposti

Jaiku-kanavan perustaminenhan on simppeliä. Kun olimme Jaikussa aiheesta puhuneet ja istahdin ensimmäiselle luennolle, niin pistin kanavan pystyyn ja naputtelin ensimmäisellä luennolla sinne lähinnä perusmuistiinpanotyyppistä tavaraa.

Me kolme, Suvi, Salla ja minä, olimme sen verran Jaikua käyttäneet, että homma ja idea oli tuttu. Suvi ei valitettavasti päässyt omalla koneellaan verkkoon luentotilasta, mutta hän kommentoi aiheita jälkikäteen, kuten myös Salla. Jo ensimmäistä luentokertaa kommentoivat myös muut, mikä kannusti siihen, että ajatus ei ole hullumpi.

Luennoillamme ei ole kovin paljon syntynyt keskustelua. Jaiku sen sijaan laajentaa keskustelun luentosalin ulkopuolelle, niin ajallisesti kuin paikallisesti. Jos luentokeskustelu olisi vilkasta, niin oma jaikuiluni olisi varmaan vähäisempää, eikä sille varmaan kokisi samaa tarvettakaan. Nyt kirjoittamiselle on aikaa ja tilaa.

Toisaalta jos jokainen kurssilla oleva olisi mukana Jaikussa, niin tilanne menisi hankalammaksi. Kenties pitäisi jakaa rooleja tyyliin niin, että pari kirjoittaa tiukasti muistiinpanoja ja muut seuraavat ja heittävät omia kommenttejaan.

Matala kynnys osallistua

Jaikun etuna on nimenomaan matala kynnys osallistumiseen. Se ei juuri vaadi teknisesti osaamista, ja kun mikroblogaamisen ajatuksen ymmärtää, niin ei myöskään nosta rimaa omien kommenttien heittelyyn liian korkealle. Tietysti käytössä pitää olla nettiyhteys ja päätelaite, jolla kirjoittaminen sujuu vaivatta.

Toki Jaikussa vaikuttavat samat ryhmädynamiikan ja kommunikaation säännöt kuin muuallakin. Isommassa porukassa toiset olisivat varmasti Jaikussakin enemmän äänessä, toisen seurailijoina. Mutta silti uskon, että myös hiljaisemmille Jaiku tarjoaisi paremman kanavan saada äänensä esiin kuin normaali luokkakeskustelu.

Itse olen huomannut sen, että Jaikussa tietty oman tyhmyyden tunnustaminen on helpompaa. Huomaan, että tietyissä asioissa muut ovat paljon itseäni tietäväisempiä, joten mielenkiinnolla vain luen kommentit ja ihastelen. Toisaalta sitten joissakin aiheissa olen itse oman taustani vuoksi enemmän asiantuntija. Näin sekä oppii että pääsee jakamaan omaa tietoaan.

Joskus olisi kiva kokeilla sitä, että Jaiku-kanava heijastuisi luentosalin seinälle, erityisesti, jos mukana olisi laajempi joukko kirjoittamassa. Näin tietysti myös luennon pitäjä voisi bongata kanavalta kysymyksiä tai ihmettelyitä.

Opetuksesta avoimempaa ja arvioille alttiimpaa?

Luennoitsijoiden suhtautuminen jaikuiluun varmasti vaihtelee. Minä kerroin kurssia pitävälle Seppo Sisätölle kanavasta ja lähetin sinne linkin. Suuremmin hän ei ole asiaa vielä kommentoinut. Mutta Jaiku olisi helppo tapa saada palautetta ja uusia ideoita myös kurssin vetäjälle. Toki siellä asettuu myös arvostelulle alttiiksi, mutta missäpä nykyisin ei.

Itse voisin myös kuvitella vähintään vilkaisevani jonkun toisen kiintoisan opintojakson Jaikua, vaikka en itse kurssille osallistuisi. Ja jotain tämänkaltaista olen toki tehnytkin, kun olen seurannut kotona esimerkiksi Suvin jaikuiluja seminaarista. Hyvin tehdyt kiteytykset toimivat tiedonvälityksessä mainiosti, paremmin kuin jostain netin syövereistä mahdollisesti kaiveltavana olevat powerpoint-kalvot.

Lisääkö vai vähentääkö keskittymistä?

Tietysti Jaiku vie välillä huomion pois itse luennosta, kun jää tutkailemaan linkkejä tai lukemaan muiden kommentteja. Mutta milloin opiskelijat muka sataprosenttisesti olisivat kiinnittäneen huomionsa opetukseen? Omalla kohdallani Jaiku oletettavasti lisää tarkkaavaisuutta, sillä kun kerran kanavalla on, niin kokee velvoitteekseen myös kirjoittaa sinne.

Ja ainakin Jaiku-kanava on lisännyt tietämystäni! Muiden jakamat linkit ja kommentit ovat sen verran avartavaa tietoa, että niistä oppii enemmän kuin pelkällä luennolla. Lisäksi omaa tietämystään joutuu myös prosessoimaan ja pohtimaan aktiivisesti.

Jaiku tai vastaavat ratkaisut ovat varmasti kokeilemisen arvoinen myös muissa tilanteissa: yksi lisä oppimiskeinoihin jo vanhojen tuttujen rinnalle (kirjoitanhan nytkin ikään kuin oppimispäiväkirjaa tästä jaikuilusta). Tietysti kyseessä on oma maailmansa, jonka tavat pitää oppia, mutta sen oppii, kun kokeilee.

- – -

Salla pisti linkin Virtuaaliyliopiston artikkeliin sosiaalisen median hyödyntämiseen opetuskäytössä (kirjoittajat Kirsi Laitinen ja Marko Rissanen).

“Perinteinen opiskelija-opettaja asetelma hämärtyy ja tilalle syntyy vuorovaikutuksellinen yhteisö. Opettaja on myös yhteisön jäsen ja hänen tehtävänsä on olla oppimisprosessin ohjaaja ja motivaattori. Opiskelijalle sosiaalinen web mahdollistaa muutoksen kohti yksilöllisempää opiskelua ja oppimista. Tiedolla on uudenlainen asema. Tieto syntyy yhdessä tekemällä ja sitä voidaan tuottaa suoraan web 2.0 palveluihin mm. blogeihin ja wikeihin. Sosiaalisen median palvelut avaavat uusia tapoja opiskella ja tuovat kustannustehokkaamman toimintatavan.”

Päivä meni Tampereella AD-MOBI eli Sosiaalisen median seminaarissa. On hiukkasen ristiriitainen olo: toisaalta aihetta käsiteltiin monesta näkökulmasta, mutta toisaalta olisin kaivannut jotain lisää. Syvällisempää kaivelua, uusia esimerkkejä, katsauksia tulevaan: esimerkiksi mobiilisuudesta ei juuri puhuttu kännykkäkuvia lukuunottamatta, enkä mielestäni myöskään kuullut sanaa ubiikki, jonka luulisi myös jo mietityttävän.

Paljolti siis samaa (YouTube, blogit, MySpace, Second Life, tagit, Habbo Hotel jne.), josta on nyt viime aikoina puhuttu. Ja sitäkin, ettei kyse ole mistään varsinaisesta mullistuksesta, vaan yhteisöllisyys on aina kuulunut perusluonteeseemme; tai sitä, että kaikenlaiset palvelut luovat pirstaleisuutta; ja virtuaalisia identiteettejä voi olla monenlaista.

Mutta tokihan myös ajatuksia heräsi. Koska minun rakkain juttuni ovat tietysti blogit, niin keskityn nostamaan tähän muutaman ajatuksen siltä puolelta.

Blogiyhteisöllisyyttä

Ensinnäkin Katri Lietsala puhui siitä, miten blogit luovat yhteisöllisyyttä ja kuinka esimerkiksi blogien linkkilistat toimivat yhteenhitsaavana liimana tai jotenkin palkitaan toisia lukijoita, vaikka fyysisillä tavaroillakin. Hän pohdiskeli sitä, miten teksti ja mainonta voivat hämärtyä blogeissa tai kuinka tiettyjen tuotemerkkien tuominen vapaaehtoinen esiintuominen blogeissa kertovat tästä kyseisestä netti-identiteetista.

Lietsala tuntui olevan vähän huolissaan tästä kehityksestä. Minusta siinä ei sinällään ole mitään ihmeellistä: helpommin Niken logon saa pois blogistaan kuin Swoosh-tatuoinnin iholtaan. Siis sitä tuttua jorinaa: elämme kulutusyhteiskunnassa ja elämäntapamme ja -tyylimme näkyy myös kulutuksessa ja suosikkituotteissa.

Kari A. Hintikka kommentoi sitä, että yksittäisen blogaajankin ympärille voi kehittyä yhteisö. Samoin yleisesti ottaen hän totesi, että You Tuben menestystarinaa on siivittänyt käyttäjien tekemä markkinointi, eli esimerkiksi blogaajien aktiivinen linkittäminen.

Kauppalehden blogaajat vanhempia kuin oletettiin

RedTail Median Janne Kujanen kertoi esimerkiksi Kauppalehti Presson blogeista. Eilen oli ollut kyseisen yhteisön kasvokkaistapaaminenkin. Kyseisessä mediassa ollaan kuulemma oltu yllättyneitä siitä, kuinka korkea keski-ikä porukan blogaajilla on (eli puhutaan enemmän neli- kuin kaksikymppisistä).

Kommentoin, ettei tämä minusta ole mitenkään yllättävää: itse en kyseiseen palveluun todellakaan blogiani olisi laittanut, koska silloin tietyllä tavalla leimautuisin kauppalehteläiseksi ja toisaalta ärsytti se, että palvelua markkinointiin aluksi sanalla “ilmainen”. Niinhän on tämä perus-Wordpress tai Blogger. Kujanen myönsikin, että tässä suhteessa hommassa tehtiin virhe.

Palkkio tehdystä työstä kansalaisjournalistille

Mediapuolen mielenkiintoisemmat kommentit esitti Aamulehden kehityspäällikkö Ari Hurtola. Hän totesi, että Aamulehteen ei tule mitään nettikirjeenvaihtajaa, ja netti on todellakin vain väline siinä missä muutkin. Lisäksi hän muistutti myös siitä, että valtaosa ihmisten nettikommenteistakin on aika tyhjänpäiväistä. Ja siitäkin, että ansaintamalli puuttuu vielä, eli raha tulee sieltä perinteisestä lehdestä eikä sitä olla lopettamassa: bannerimainonta ryssittiin alkuvaiheessa, eikä sitä ole saatu toimimaan.

Toisaalta sekin oli totta, ettei oikeastaan ole mitään uutta myöskään siinä, että ihmisille maksetaan sisältöjen tuottamisesta. Sainhan minäkin teininä mukavasti taskurahaa, kun tein surkeita nössörunoiluja Karjalaiseen.

Apu-lehtihän on nyt Matti Lintulahden avustuksella tätä sisällöntuotanto- ja palkkionmaksupuolta kehittänyt Apureportterissaan.

Sehän on Erkka!

Väliaikojen avulla tapasin ensi kertaa kasvokkain Erkan, jonka kanssa oli ilo jutella myös blogiasiaa (ainakin tageista diggaamisen kautta ja kommentoinnista, sekä siitä, kuinka paljon minä käytän aikaa blogeissa. Liikaahan tässä menee, heh.)

Muutoinkin ihmisten kasvokkaiskohtaamisella on suuri arvonsa, myös näinä virtuaali-identiteetin aikoina.

- – -

Marjut on jo ehtinyt blogaamaan tilaisuudessa julkistetusta Parteco-projektin osallistumistalousraportista. Mediapuolen juttuja, joten jätän tällä kertaa sen väliin.