En pidä itseäni suurena joukkoistamisen asiantuntijana, vaikka tietysti mielenkiinnolla seurailen erilaisia aiheeseen liittyviä toimintoja. Sekä kuluttajille että kansalaisille tarjotaan yhä enemmän alustoja vaikuttamiseen, mutta kaikki eivät tietysti toimi niin hyvin. Siihen on tietysti lukuisi syitä lähtien motivoitumisesta ja palkitsemisesta.

Päivän tilaisuudessa mielenkiintoista oli se, että yleisössä oli tuttuja opettajia niin Jyväskylän ammattikorkeakoulusta kuin Helsingin yliopistosta. Hassua, miten omien vanhojen opettajien läsnäolo hieman lisää jännitystä. Kai sitä haluaa näyttää, että opiskelujen jälkeen minusta on tullut ihan kelpo osaaja.

Päivän esityksen kalvoni eivät olleet laajat, mutta sisälsivät muutamia esimerkkejä, kuten Digitalkoot, Ota kantaa ja Threadless.

Kerroin myös Kari A. Hintikan raportoimasta muutaman vuoden takaisesta Pepsin kisasta ja siitä, miten joukkoäly toimi toisin kuin kisan järjestäjät odottivat.

Tästä kolme esimerkkiä:

Jarkko Tontti: Sali.
Tontin oma kokemus blogeista näkyy selvästi. Kirjassa peräti kahdella kolmesta päähenkilöstä on blogi. Toinen on anonyymi tarkkailija, Akkuna-Alma, toinen taas nuoren aktiivipoliitikon asiablogi. Akkuna-Alma pohtii kirjan mittaan usein blogiaan ja myös sen kommentteja.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Sinisalon uusimmassa päähenkilön pojan blogit ovat tärkeässä roolissa. Toinen blogeista on anonyymi, eläinten oikeuksia puolustava kokonaisuus. Sen avulla eli blogin kommenttien kautta Sinisalo nostaa esiin myös vastareaktiot sekä nettikeskustelujen vänkäämispuolen (olikohan peräti Hitler-korttikin mainittu jossain?).

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Jääskeläisen teoksessa Facebook on vahvasti läsnä. Sen kautta kohdataan jo unohtuneita ihmisiä, ja toisaalta kirjan edetessä seurataan myös päähenkilön vaimon ja lapsen vaiheita.

Näitä kolmea kirjaa lukieassa tuntui, että sosiaalinen media on luonteva osa teoksia. Sitä ei siis tarvitse ylikorostaa (kuten muistelisin joskus pari vuotta sitten kokeneeni jotain romaania lukiessani), mutta sen avulla voidaan tuoda kirjoihin uusia ulottuvuuksia.

Niin, näistä kolmesta kirjasta mielestäni paras oli Sinisalon teos. Suosittelen lämpimästi! Ja tänne suuntaan saa heitellä suosituksia esimerkiksi kaunokirjallisuudesta, jossa blogit ovat hyvin mukana.

Samalla muistutin, että välillä palautetta pitäisi antaa suoraan yrityksiin. Mielellään vaikka näppäimistön näpyttelyn sijaan ihan oma suu aukaisemalla. Kehut ilahduttavat kenen tahansa päivää.

Vieraskynäblogitekstit näyttävät ylipäätään nyt yleistyneen. Tuntuu, että aktiiviset kirjoittajat kirjoittavat pyynnöstä yhä yleisemmin muuallekin kuin vain omaan blogiinsa. Kyseessä on tietysti yleensä molemminpuolinen etu: vieraskynäily leviää lukijajoukolle, jota ei pelkästään omalla blogilla tavoittaisi, ja toisaalta vieraskynät vastaanottava saa todennäköisesti hyvää sisältöä.

Megaklinikan hammashoidossa hallitaan myös tietotekniikka

Hyvästä palautteesta mainittakoon eiliset kiitokseni. Kehuin Megaklinikan hammashoitopalveluita Kulutusjuhlan tekstissä. Vaikka varasin ajan vain hampaiden tarkistukseen, niin poistuin hoidosta kolmen paikan ja suuhygienistin tekemän hoidon jälkeen. Eli ei siis enää tarvitse ravata lääkärille.

Tämä ei olisi mahdollista ilman Megaklinikan toimiva järjestelmiä ja mietittyä konseptia, jossa esim. lääkärit vaihtavat huoneita (eivät potilaat) ja asiakkaalle voidaan varata niin paljon aikaa kuin hoitotilanne näyttää tarvitsevan.

Lääkäri ja hoitaja näyttivät myös hallitsevan hyvin käyttämänsä tietotekniikan, joka on tietysti edellytys tällaiselle toiminnalle. Muutamalla klikkauksella sain esimerkiksi hinta-arvion.

Kuten ympäri internetiä todettiin, niin kyseinen ominaisuus on vastaisku Twitterin ja Google+:n toiminnoille.

Mahdollistin myös oman Facebook-tilini tilaamisen eli ne päivitykset, jotka katson soveliaiksi kaikille, ovat nyt halukkaiden nähtävissä. Käytännössä se tarkoittanee esimerkiksi levittelemiäni linkkejä, mobiilikuviani ja satunnaisia kommenttejani ja fiilistelyjäni.

Kulutusaiheita en ole kovin paljon omassa Facebookissani ole käsitellyt, vaan ohjaan ne Kulutusjuhlaan.

Olen yrittänyt löytää sopivia seurattavia Facebookissa, mutta kovin monet kiinnostavat suomalaiset eivät ole laittaneet itseään vielä tilattavaksi (ja monet kiinnostavat tyypit ovat tietysti jo kavereitani, heh!). Tilauksessani ovat mm. Tuomo Björksten ja Alex Nieminen.

Tosin Aallon Tuija ilmoitti vähentävänsä virallisen Fb-sivunsa käyttöä ja pyysi ihmisiä liittymään tilaajikseen.

Varsin tylsää on se, että tällä hetkellä omiin päivityksiin ei voi asettaa oletusasetusta siihen, päivittääkö julkisesti vai rajatummalle porukalle, vaan päivitys menee sen mukaan, mikä oli aiemman päivityksen avoimuusvalinta. On siis mahdollista, että yksityisemmäksi tarkoitettu viesti lipsahtaa julkiseksi.

Oma alustusaiheeni oli kovin laaja, eikä puolessa tunnissa kovin syvälle ehdi perehtyä kuluttajien ja sosiaalisen median nykytilaan ja tulevaisuuteen. Viranomaisten kannalta ymmärrettävästi on tärkeää hahmottaa, millaisia muutoksia sosiaalinen media tuo, jotta voidaan arvioida esimerkiksi nykyisen lainsäädännön riittävyyttä.

Eilisen tapaamisen innostamana, erityisesti Lars Borströmin ansiosta, piipahdin katsastamaan, miten kuluttajajärjestöt ja -viranomaiset näkyvät sosiaalisessa mediassa.

Ruotsin kuluttajaviranomaiset toimivat aktiivisesti Twitterissä ja nuorille tehdään YouTubea

Boström, joka oli mukana tapaamisessa, kertoo vastaavansa myös Ruotsin Konsumentverketin Twitteristä (ja muusta sosiaalisesta mediasta). Konsumentverketin Twitter-tili vaikuttaakin aktiiviselta, samoin kuin Facebook-sivu, ja näistä tämä Ruotsin kuluttajavirasto kertoo myös avoimesti nettisivuillaan.

Samalla löytyy maininta nuorisolle suunnatusta YouTube-kanavasta sekä Wikipediaan tehdystä sivusta. Luonnollisesti virastolla on myös Facebook-sivu.

Suomessa Facebook-sivut nousevat vahvoina esiin

Suomen Kuluttajaviraston edustusta hoitaa Facebookissa käsittääkseni Kuluttaja-lehti. Twitterissä virasto on tunnuksella @kvirasto.

Kuluttajaliitto on ilahduttanut ainakin minua Facebookissa: hyvää kommentointia ajankohtaisiin aiheisiin ja erilaisten uutisten nostamista esiin.

Lisäksi on tietysti mm. Kuningaskuluttaja, joka näkyy vahvasti Facebookissa ja saa siellä keskustelua aikaan. Twitterissä on hiljaisempaa.

Varsinaisia blogeja ei tällä hetkellä näytä suomalaisilla kuluttajaorganisaatoilla olevan. Tai sitten en ole niitä osannut etsiä. Blogit tietysti vaativat enemmän paneutumista, mutta toisaalta niistä jäisi nettiin pysyvämpää jälkeä. Toki kaikki edellämainitut tuottavat verkkoon uutisia.

- – -

Omalta osaltani kuluttajuusaiheita tietysti nostan esiin niin Kulutusjuhlan Facebook-sivuilla kuin Twitter-tilillä: uskaltaisin väittää, että Twitterissä Kulutusjuhla on suomalaisista kuluttajakentän tekijöistä aktiivisin. Seuraajia on kertynyt yli yhdeksänsataa.

- – -

Kokemusteni mukaan omassa mielessäni hyvä maine on mm. Kanniston leipomolla, kahvila Crustumilla ja Fredan torin kahvila Suksiilla. Nämä pienemmät, kotini läheisyydessä Helsingin Punavuoressa sijaitsevat yritykset ovat lähipäivinä ilahduttaneet tuotteillaan ja palveluillaan.

Kyseiset yritykset ovat siis päässeet luomaan kanssani tunnesiteen. Riku Ruokolahden (Reputation Institute Finland) mielestä maine on nimenomaan tunnetta. Vahvimmillaan maine rakentuu asiakaskohtaamisissa, joita minulla tietysti on noiden mainittujen yritysten kanssa ollut useamman kerran äskettäin.

Olen valmis myös suosittelemaan kyseisiä yrityksiä: näin tietysti toimivat kaikki eli hyvämaineista halutaan suositella.

Yritysviestinnän ja mainepohdinnan kannalta Veikkauksen Ilkka Juva jakoi oppejaan:

“Mainetta ja julkisuutta ei voi hallita eli ei voi perustaa maineenhallintayksikköä. Täytyy lähteä siitä, että arvioidaan oma toimintamme ja miltä näytämme.”

“Veikkauksen sisällä voidaan toimia avoimesti. Kaiken viestinnän lähtökohta on sisäinen viestint: vasta sitten, kun viestit on sisäisesti vahvistettu, voi pärjätä ulkona.”

Miesten puheessa mainittiin niin perinteisen kuin sosiaalisen medina merkitys maineen rakentumisessa. Molemmat Ruokolahti totesi kolmansien osapuolten näkemyksiksi yrityksestä. Toisaalta näihin molempiin tulee paljon näkemyksiä niistä suorista kosketuspinnoista: jos VR:n juna on myöhässä, niin sitä kiroillaan statuspäivityksessä.

Onneksi voi levittää myös positiivisia maineviestejä. Siihen ainakin itse haluan pyrkiä kuluttajana eli ennemmin suosittelen kuin lyttään, kerron hyvistä tuotteista ja fanitan, kun siihen on aihetta.

Eli siis ensi viikon torstaina, 25. elokuuta, istun muiden kolmentoista kanssa kirjaamassa ylös, mitä Elonmerkissä puhutaan ja koetaan. Odotan innolla sekä tapahtumaa, jossa on paljon kiinnostavaaa ohjelmaa, että myös ihmisten tapaamista.

Ajattelin kirjata tekstini ensin avoimeen Google Docsiin ja vasta sitten siirtää niitä omaan blogiini. Eli tuo dokumentti on tietysti kaikille avoin koko ajan ja päivittyy sen mukaan kuin sinne kirjoitan. Hieman viilatummat tekstit laitan sitten blogiini sopivassa välissä.

Kiinnostavaa päästä kokeilemaan, miten kaikki toimii ja millainen kirja tapahtumasta syntyy. Olen joskus aiemminkin kirjoitellut pyynnöstä kirjoihin pätkiä (esim. viime vuonna ilmestyi Sirpa Juutisen ja Maj-Lis Steinerin Strateginen yritysvastuu, jossa on tekstini Porkkanamafiasta), mutta onhan tämä blogikirja jotain hyvin toisenlaista.

- – -

Päivän blogilukuvinkkinä Pörrön kirjoitus siitä, miksi erilaiset listaukset eivät välttämättä tunnu kaikista netinkäyttäjistä kivoilta. Tai miksi kaltaisteni aktiivisten sosiaalisessa mediassa pörräävien kaikki toiminta ei muita miellytä, erityisesti, jos siitä puuttuu läsnäolon tuntu.

Listalta löytyy myös moni muu tuttu blogi: Gurumarkkinointi (joka tosin juuri ilmoitti lopettavansa), Anja Alasilta, Katleena Kortesuo, Vierityspalkki…

Kiitos vaan kunniasta ja onnittelut muille listoille päätyneille!

En siis tiedä, millä perusteella Cision on rankkauksensa tehnyt. Tätä blogia seuranneet ovat varmasti havainneet, etten ole ollut erityisen aktiivinen tämän vuoden puolella, vaan olen keskittynyt muihin blogeihin. Eli voisin olettaa, että listauksessa painaa blogihistoria: Mari Koo on suomalaiseksi blogiksi varsin iäkäs (arkistot ulottuvat vuoteen 2006), joten sen myötä blogi on ehtinyt linkittyä moniin muihin verkkosivuihin.

Vesilasissa silloin kuohui hetken aikaa, enkä minäkään saanut vastauksia omiin sähköposteihini.

Onneksi Korhosen Suvi teki aiheesta seurantajutun Tietoviikkoon 7. huhtikuuta.

“Nyt Websiteracen toimitusjohtaja Soile Haanpää kertoo saaneensa poliisilta päätöksen, että asiassa ei ole tapahtunut varsinaista rikosta. Hän ei ole ehtinyt perehtyä päätökseen vielä ajan kanssa ja periaatteessa asia on vielä kesken.

Verkkokirjoittajien ip-osoitteita ja sitä kautta henkilöllisyyksiä ei voitu selvittää, sillä tapaukset olivat yli kolme kuukautta vanhoja, Haanpää selittää. Poliisi kehotti tekemään uuden ilmoituksen kunnianloukkauksesta, jos uusia loukkaavia ja valheellisia kirjoituksia vielä ilmestyy.

Haanpää epäilee, että monet kirjoituksista ovat alaikäisten kirjoittamia.”

Aihe on siis toistaiseksi käsitelty. Tosin yhtiön toiminta ja lausunnot eivät edelleenkään olleet erityisen mieltäylentäviä. Mutta tätä voi sitten muistella, jos joku kysyy, onko nettikirjoittmainen aiheuttanut minulle joskus ongelmia.

Edelleen tietysti kehotan kaikkia harkitsemaan, haluaako kyseisen firman “kilpailuihin” lähteä mukaan.

Perustiedot voi lukea Hesarin jutusta. Linkkejä lukuisiin aihetta käsitteleviin teksteihin löytyy mm. Erkalta. Oma kirjoitukseni kisasta on elokuulta 2008.

Lähetin sähköpostitse tiedustelun vastapuolelle, koska halusin tarkemmat perustelut sille, mikä kirjoituksessani oli valheellista tai herjaavaa. Uusin pyyntöni muutama päivä myöhemmin, mutta mitään vastausta ei siis vieläkään ole tullut.

Pöly on siis, ainakin toistaiseksi, laskeutunut.

Myönnän, että minua henkilökohtaisesti moinen viesti kirpaisi ikävästi. Ei ole koskaan kivaa joutua syytetyksi siitä, että olisi herjannut yritystä tai ihmistä, saati, että uhkaillaan käräjöinnillä. Ylipäätään harvoin kirjoitan yrityksistä mitään negatiivista blogeihini, sillä pyrin ennemmin positiiviseen, julkiseen palautteeseen. Tämä Suomen Parhaat Verkkosivut oli kuitenkin mielestäni ansainnut kritiikin mm. markkinointikeinoistaan.

Millaiset ja kenen mielipiteet vakuuttavat verkossa?

Tapaus sai minut taas miettimään sitä, mikä vaikutus on sillä, kuka ja missä netissä kommenttejaan latelee. Siis sekä tietoa hakevien että yritysten kannalta.

Kun haemme netistä kuluttajakokemuksia, niin näitä mielipiteitä tietysti arvostetaan eri tavoin riippuen siitä, missä ne on esitetty. Esimerkiksi asiantuntijafoorumin oloinen sivusto on vakuuttavampi kuin satunnainen, pelkästään nimimerkeillä toimivien kommenttiosasto.

Jos sattuu lukemaan useita samankaltaisia, kohtuullisen järjellisesti kirjoitettuja merkintöjä blogeista, joita kirjoitetaan vähintään omalla nimellä (ja usein myös naamalla), niin todennäköisesti niiden sisällöstä on helpompi vakuuttua kuin “anonyymien nettihuutelusta”. Tässä Nova Trotters -touhussa monet kilpailua kritisoineet olivat lisäksi enemmän tai vähemmän netin kanssa tekemisissä myös työkseen, joka tietysti lisää uskottavuutta.

Sinällään tämä ei poikkea mistään verkon ulkopuolisesta ympäristöstä: uskon helpommin fillarikorjauksessa pyöräkorjaamon ammattilaista tai pyöräilyharrastajaa kuin satunnaista baarikeskustelijaa.

Tosin kuten Suomen Parhaat Verkkosivut -tapaus opetti, niin omilla tiedoillaan netissä kirjoitteleville voi helpommin lähettää myös uhkailuviestejä.

Jos tuote on aidosti hyvä, niin sillä on helpompi vakuuttaa kuin uhkailuilla

Olen lähinnä nyökytellyt lukiessani muiden tekstejä tästä tapauksesta. Kuten esimerkiksi näiden kohdalla:

Heikki H:

“Olisiko sittenkin parempi yrittää silittää myötäkarvaan? Jos tuotteesi on hyvä, ei varmaan ole vaikeaa näyttää sitä toteen.”

Janne Saarikko:

“Jos ko. yrityksen edustajat eivät pidä negatiivisesta kirjoittelusta, lähes ainut tapa saada tilanne muuttumaan on kääntää kirjoittajien mielet positiivisiksi. Ja se tehdään lähtemällä mukaan keskusteluun, selittämällä asian oikea laita, tai jos tuote/palvelu on pielessä, pistämällä se kuntoon. Verkossa asiat saadaan parannettua ensisijaisesti positiivisuuden ja asioiden oikeaksi todistamisen kautta.

No mitä sitten voisi tehdä? Saavutettu vahinko on tässä vaiheessa vaikeaa korjata. Vaikka keskustelu tulee lähipäivinä hiljenemään, nuo hakukoneosumat ja satunnainen novatrotters-maininta jäävät kyllä olemaan.”

Lisäksi Harto Pönkä julkaisi eilen hyvän kaavion siitä, miten kriittiseen nettikeskusteluun voi suhtautua ja millaisia tuloksia eri tavoilla saadaan.

“Naisten vähyys Wikipedian kirjoittajissa näkyy esimerkiksi muoti-ilmiöitä koskevien artikkelien suppeudessa. Ystävyysrannekkeista on kirjoitettu vain neljä kappaletta, vaikka ne ovat olleet osa länsimaista nuorisokulttuuria useiden vuosikymmenten ajan. Kuuluisimmistakaan vaatesuunnittelijoista ei ole välttämättä Wikipediassa kirjoitettu kovin kattavasti.”

Itse aloitin Wikipediaan kirjoittamisen vasta viime vuonna. Jostain syystä kynnys artikkelien täydentämiseen tai korjailemiseen oli suuri. Wikipedia tuntuu viralliselta areenalta, kun taas blogeissa ja muissa nettisivustoilla voi temmeltää vapaammin. Vaikka eihän Wikipedian muokkaamisessa ei ole välttämättä kyse kuin kirjoitusvirheiden korjaamisesta, eli ei sinne heti tarvitse luoda uutta, syväluotaavaa ja tasokasta artikkelia.

Kun kerran käyttää, niin kai sitä voi täydentääkin?

Silti minullakin siis meni kovin pitkään, ennen kuin aloitin Wikipedian muokkaamisen, vaikka Wikipediasta itse ahkerasti lueskelen artikkeleita, niin suomeksi kuin englanniksi. Tällä hetkellä päädyn usein myös saksankieliseen versioon, kun haeskelen tietoa esimerkiksi paikallisista Sveitsi-nähtävyyksistä ja paikkakuntien historiasta.

Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että saksa-englanti -käännökset Google Translaten kautta tuntuvat toimivan yllättävän hyvin, vaikka suomenkieliset käännökset ovatkin melkoista sekamelskaa.

Uskon, että on monia muita kaltaisiani, sekä naisia että miehiä, joilla olisi asiantuntemusta suomenkielisten artikkeleiden parantamiseen tai uusien luomiseen.

Moni tyyliblogisti varmasti hallitsee esimerkiksi noita kaivattuja muotiaiheita. Ruokablogin kirjoittaja taas voisi lisätä tietoa eri elintarvikkeista tai ruuanvalmistustavoista.

Wikipedia on osa maineenhallintaa

Viime syksynä Forsgårdin Christina (eli tutummin Kitti) puhui jossakin tilaisuudessa siitä, miten viestintäammattilaiselle Wikipedian pitäisi olla jo varsin luonteva osa työtä. Suhde-kirjassa, jonka Christina on kirjoittanut yhdessä Juha Freyn kanssa, todetaan:

“Wikipedia-artikkelien ajantasaisilla ja tasapuolisilla tiedoilla organisaation todellisuudesta on yrityksen maineenhallinnan kannalta iso merkitys, joka vain kasvaa.” (Emt, 47)

Yrityksille, yhteisöille ja yritysten tuotteisiin liittyvälle tiedolle Wikipedia on siis tärkeä, ja tällöin luulisi motivaatiota tietojen päivittämiseen löytyvän.

Mutta mikä sitten motivoisi muita päivittämään Wikipediaa? Miksi kynnys on erityisesti naisille niin korkea? Onko kyse hakkerikulttuurin vierastamisesta?

“Wikipedian käyttökulttuuria tutkineen Joseph Reaglen mukaan tietosanakirjasivustolla viihtyvät hyvin hakkerikulttuuriin tottuneet. Harvardissa verkkotutkijana työskentelevä Reagle uskoo tämän käyttökulttuurin voivan rajoittaa naisten innostusta osallistua sanakirjan kokoamiseen.”

Taitaa siis olla haasteen paikka. Jos tunnustat lueskelevasi Wikipediaa, mutta et ole vielä luonut tunnusta, niin tee se nyt. Sen jälkeen kokeile päivittää tai muokata jotakin artikkelia, johon sinulla voisi olla annettavaa.

- – -

Oma ikuisuuskeskustelunsa on sitten se, onko Wikipedia luotettava tietolähde. Minun mielestäni on ja ei, kuten en voi sanoa sitäkään, että esimerkiksi jokin sanomalehti olisi aina luotettava tietolähde. Riippuu niin monesta seikasta. Tunnetusti kriittisyys minkä tahansa lähteen parissa on tarpeen.

Mutta Wikipedia on usein näppärä tapa saada jonkinlainen käsitys monista aiheista. Vaikka sveitsiläisestä Arlesheimin kunnasta, jossa nyt asun.

Muistutukseksi mainittakoon, että arkista sveitsitarinointiani on Leben im Loft -blogissa sekä Kulutusjuhlassa Sveitsin kulutusmaailman tarkkailua: viimeisimpänä noin 30 euron arvoisen kirjastokortin hämmästelyä. Päivittäistavarakauppojen alennuksista kirjoitin myös Kaupan liiton blogiin.

Tämä on tietysti tuttua niin arkielämästä kuin sosiaalisesta mediasta. Kun antaa, niin myös saa: kun jakaa tietoja ja kokemuksia, niin myös muut ovat valmiimpia auttamaan tarvittaessa.

Vinkit Galleriakierrokselle Nopsassa

Eilen ilmestyi nettiin julki yksi tehty palvelus, joka linkittyy myös Ulla-Maaria Engeströmiin. Hän on lähimatkailupalvelu Nopsan toinen kehittäjä, ja toisena taas toimii HelLooksin Liisa Jokinen. Mielestäni Nopsa on hieno esimerkki ja ajatustenherättäjä siitä, miten kokemuksia voi saada oman elämän lähipiiristä. Suotta Nopsaa ei ole siis palkittu.

Liisa taannoin mainitsi kohdatessamme, että kunpa ihmiset laittaisivat jakoon niitä omia suosikkipaikkojaan tai -reittejään. Kovin suurta pohdintaa ei tarvittu, kun Samin kanssa ilmoitettiin, että voimme tallentaa jonkin sunnuntaisen galleriakierroksen. On mukavaa tehdä pieni palvelus, johon ei sisälly mitään vastavuoroisuuden vaatimusta, vaan pelkästään haluaa kannattaa hyvää toimintaa.

Siellä se nyt sitten on: helsinkiläisgallerioita kuvataiteilija Sami Lukkarisen suosittelemana.

Samille galleriakierrokset ovat tärkeä sunnuntaiden harrastus. Hänen rinnallaan minäkin olen oppinut nauttimaan ilmaisista taide-elämyksistä.

Myönnän, etten aiemmin ollut mitenkään erityisen kiinnostunut nykytaiteesta, mutta nyt oma käsitys on sentään kehittynyt asiantuntijan rinnalla kulkiessa. Osaan jo kiinnittää huomiota niin ripustukseen kuin taiteilijan käyttämään tekniikkaan, mutta sen lisäksi myös taidan kyetä nauttimaan laaja-alaisemmin erilaisista teoksista. Eli en heti ole vänkäämässä, että mitä tämä teos nyt tarkoittaa ja onko tässä nyt suurempi viesti ja ääh, en ymmärrä.

Ilmaisia elämyksiä ja näkökulmia taiteesta

Kehotan muitakin rohkeasti lähtemään galleriakierrokselle. Se ei edes maksa mitään, mutta voi saada yllättäviä näkökulmia ja hienoja elämyksiä. Juuri nyt on esimerkiksi Galleria Sculptorissa Markus Kåhren Pidot-teos (2.1. asti), jossa puhutaan kiehtovalla tavalla rakkaudesta.

Myös Jani Hännisen näyttely Anhavalla (19.12. asti) kannattaa kurkata. Jutta kirjoittaa näyttelystä:

“Vaikka aivan nappiin minun makuni kanssa työt eivät mene, todeta täytyy, että hyviä ovat. Niistä näkee jotenkin maallikkokin, että mies on tiennyt mitä tekee. Homma on niin sanotusti hanskassa.

Kuvat ovat graffitin ja hienostuneen taiteen yhdistelmiä. Ne ovat hyvin hyvin monikerroksisia. Niissä on mielenkiintoisia detaljeja, joita saa arvuutella. Sitten ne vievät johonkin suurempaan kokonaisuuteen ja nivoutuvat mielenkiintoisesti keskenään. Hyvä kompositio, taiteilijaystäväni sanoi.”

- – -

Tässä palveluksista kirjoittaessa pitää vielä kiittää Kemikaalikimaran Anjaa, joka Ruffe-haasteensa myötä lähetti pienen ylläripalkinnon ja käsinkirjoitetun kirjeen. Pitänee pistää ylläri kiertämään eli raapustella perinteisesti kynällä paperille ja laittaa postia jollekin.

Kiitos kaikille muillekin, jotka ovat auttaneet, vinkanneet, ohjanneet, kertoneet, pohtineet ja muuten tehneet minulle palveluksia tänäkin vuonna. Teitä on paljon!

Urbaani sopeutuja kierrättää, keksii ja kehittää. Uuden urbaaniuden myötä kaupunkilaiset pyrkivät toimimaan yhdessä esimerkiksi kaupunkiviljelyn tai aikapankkien avulla. Kulutuskäyttäytyminen on myös äänestämistä: esimerkiksi yritys voi luovuttaa voittonsa hyväntekeväisyyteen.

On/off-maailmassa liikkuvat niin bittivirtasurffarit, viestivirran kuninkaat, kuminauhayksilöt kuin tunnenikkarit. Osa heistä haluaa olla yhteydessä kaikkiin kaikkialta ja verkko on päällä koko ajan. Toiset taas haluavat rajoittaa virtaa ja jättäytyvät tarkoituksella pois. Kuminauhayksilöt keräävät parhaita paloja eri kulttuureista.

Rohkea rokan syö -porukassa näkyy mm. leikkiminen ja riskibisnes. He rikkovat normeja ja toimivat nopeasti, epäonnistumista etukäteen liikaa pelkäämättä. Epänormaalius on huomiotalouden kasvateille sallittua.

Tutuilta nämä siis kuulostivat ennen kaikkea siksi, että löysin itseni monesta lokerosta. Olenhan minäkin pistänyt pienen viljelypalstan Torkkelinmäellä takapihalleni ja tavara- ja vaatehankinnoistani osa on kierrätettyjä, käytettyjä, saatuja, pikkurahalla ostettuja tai löydettyjä. Lisäksi haluan painottaa sitä, että vaikka yksittäisen yksilön toiminta ei ympäristöongelmia ratkaise, on se silti viestini myös yrityksille ja yhteiskunnalle suuremmista muutostoiveista.

Bittivirrassa porhallan vauhdilla, mutta myönnän, että usein tekee mieli myös rajoittaa menoa. Oman työni tekeminen ei ole sidottu aikaan tai paikkaan, joten voin helpohkosti lähteä Sveitsiin puoleksi vuodeksi.

Mutta olenko rohkea? En ole niitä, jotka huoletta ottaisivat riskejä eivätkä pelkäisi epäonnistumista.

Aapron Wesa kirjoitti Kulutusjuhlan Urputusjoulukalenterin ensimmäisessä tekstissä:

“Minä epäonnistun yleensä ennemmin, pääasiassa koska elän mukavuusalueella. En halua häiritä sitä ottamalla liian suuria riskejä, kuten viemällä aikaa helpolta elämältäni.”

Vaikka epämukavuusalueella olen oppinut paljon, niin minussa on samaa turvallisuushakuisuutta kuin Wesalla. Mutta kyllä Wesa mielestäni on melkoinen leikkijä ja laittaa itsensä likoon: kannattaa lukea ne muutkin Urputusjoulukalenterin tekstit.

Procommaa, somea ja Suhdetta

Elina Hiltusen puheenvuoro oli osa ProComin järjesteämää koulutustapahtumaa. Samassa yhteydessä julkaistiin myös Procomman ensimmäinen numero, joka käsittelee sosiaalista mediaa.

Minä kirjoitin julkaisuun artikkelin “Tolkkua hälyyn ja hypeen“: tekstini perustuu Teemu Arinan, Christina Forsgårdin (tällä hetkellä pinnalla erityisesti Suhteen vuoksi) ja Janne Matikaisen yhteishaastatteluun.

Leipää ja viljaa

Pari viikkoa sitten olin moderoimassa vilja-alan seminaaria. Siellä opin ja havaitsin mm. seuraavaa:

- S-ryhmässä ketjuohjaus tunnetusti määrää paljon siitä, mitä hyllyistä löytyy. Leipien kohdalla kaupoilla on kuitenkin poikkeuksellisen paljon sananvaltaa eli näistä hankinnoista noin kolmannes on kauppakohtaisia.
- Vaikka suurtalouskeittiö haluaisi korvata riisiä ohralla, niin ongelmia aiheuttavat pakkauset: rikottuja ohrasuurimoita on kuulemma vaikeahkoa saada isoissa pakkauksissa, ja pieni kotitalouspaketti on hankala isossa keittiössä.
- Suurtalouspuolella on havaintoja siitä, että luomu- ja lähituotannon suosiminen ei välttämättä nosta aterioiden valmistushintoja. Ruokalistoja voidaan muokata esim. keittopainotteisemmiksi, ja laadukkaassa luomulihassa hävikki ei ole niin suurta tavallisessa, laadultaan heikommassa lihassa.

Seminaarin jälkimainingeissa pohdittuna:

- Itse hämmästelen sitä, miten suomalainen viljakeskustelu (ja ruokakeskustelu tietysti muutenkin) pyörii paljon terveellisyyden ympärillä, mutta maku jää sivuseikaksi. Esimerkiksi pari viikkoa sitten HS:n ruokapalstalla Lasse Kurki kertoi ravintomuutoksistaan. Hän mm. jauhaa jyvät itse. Puuron terveellisyyttä kyllä kehuttiin, mutta makua ei muistettu ylistää.

Anu Hopian Molekyyligastronomia-sivuilla oli linkki tutkimukseen, jonka mukaan se, että ajattelemme ruuan terveelliseksi, saa meidät kokemaan aterian vähemmän maukkaaksi. Eli tästäkään syystä sitä terveellisyyttä ei kannattaisi koko ajan painottaa, sillä ruuan kuuluu olla myös nautintoa.

- Leipään liittyen osui Just-Foodin uutiskirjeestä silmiin seuraava pätkä 15. marraskuuta:
“A message to US readers: as you eat your lunch today, consider that, according to some estimates, one in three sandwiches made in the US will now be made with bread from Grupo Bimbo.”

Eli jos Suomessa valitetaan suurten leipomoiden markkina-asemasta, niin kyllä Jenkeissäkin osataan. Grupo Bimbo on meksikolaisfirma, joka on siis ilmeisen tehokkaasti tehnyt yritysostoja ja laajentanut toiminaansa niin Amerikassa kuin Aasiassa.

Naisten välistä

- Keskiviikkona olin Future Female -tapaamisessa. Zipipopin Helene Auramo ja Thinglinkin sekä Nopsa Travelsin Ulla Engeströn pitivät mielenkiintoiset puheenvuorot yrittämisestä ja myös kaikenlaisesta itsensä kehittämisestä.
Engeström mm. totesi, että ideoista kannattaa puhua, sillä niin niitä voi jalostaa eteenpäin ja samalla saa omistajuuden ideaan. Toisaalta idea kannattaa myös kirjoittaa ylös, että voi todistaa olleensa idean kehittäjä.

Thinglink vaikutti muuten sellaiselta, jota pitää kokeilla omissa nettimeiningeissä. Ja Nopsaankin pitäisi varmaan tehdä eräs Helsinki-reitti ennen Sveitsiin muuttoa.

- – -

Muistutan ja mainostan tähän väliin, että jos tämä blogi tuntuu päivittyvän harvakseltaan, niin energiani blogirintamalla suuntautuu ennen kaikkea Kulutusjuhlan ylläpitoon: sivuston lisäksi myös Kulutusjuhlan Twitter-tili ja Facebook-sivu riipaisevat osani huomiosta.

Tällaisen tarinan sain kuulla eilen, kun puheena oli työnhakijoiden salaisen googlaamisen laittomuus:

“…ns. googlaamalla tapahtuvaa henkilötietojen keräämistä ja tallettamista voidaan pitää työelämän tietosuojalain 4 §:n ja henkilötietolain 5 §:n, 6 §:n ja 9 §:n vastaisena menettelynä.”

Facebookista tietojen katselu ei tietysti ole sen laillisempaa. Itse asiassa tuo haastattelun toiminta oli todella outoa: mitä tekemistä Fb-kavereiden määrällä ja/tai laadulla voi olla juuri minkään työtehtävän kanssa?

Haastattelija ei siis myöskään kysynyt lupaa, vaan vain tokaisi tekevänsä tarkistuksen ja toimi.

Vaikka työnhakija tiedostaisi, että rekrytoinnissa ei tällaisia saisi kysellä, niin on tietysti todella vaikea tokaista, että et muuten katso. Mutta hämmentävä olo siitä varmasti monelle jää, eikä anna hyvää kuvaa rekrytoivasta yrityksestä.

Tietysti esimerkiksi viestintätehtäviin tähtäävä miettii tänä päivänä sen oman verkkonäkyvyytensä ja laittaa linkkejä työhakemukseen, esimerkiksi omille nettisivuilleen tai LinkedIniin (joka on työnhakua ajatellen luonteva nettipalvelu). Tai miksei vaikkapa suoraan Googlen hakutuloksiin. Tällöin osoittaa, että minut saa verkosta tsekata eikä siellä ole ainakaan mitään mörköjä vastassa.

Ei googlaamista tietysti voi valvoakaan.

Mutta edelleen on varmasti runsaasti töitä, joiden tekemiseen ei pitäisi millään lailla vaikuttaa se, mitä ihmisen nimelleä löytyy hakukoneista. Monet eivät ole vieläkään sen ihmeemmin miettineet nettinäkyvyyttään, ja toisilla googlaus tuottaa täysin epäoleellista informaatiota työn kannalta.

Laitoin eilen tästä samasta aiheesta Facebook-statatuksen, ja aiheesta nousi keskustelua. Kaikki eivät tienneet googlauksen laittomuutta rekryprosessissa, eli työnhakijoina eivät olisi osanneet kyseenalaistaa rekrytoijan toimintaa. Samalla muistutettiin, että Facebookissa voi laittaa asetukset niin, ettei ulkopuolinen näe edes niitä kavereita.

Toisaalta osa kommentoi, että laki on vanhanaikainen ja moinen yksilöiden suojeleminen on turhaa. Tämän näkemyksen mukaan monissa tehtävissä netti helpottaisi rekrytointiprosessia ja hakemusvaiheessa voitaisiin karsia pätevästi haastateltavia. Netti kertoo paljon monien tehtävien kannalta oleellista mm. ihmisen verkostoista.

Itse haluan uskoa, että rekrytoinnit voidaan ainakin toistaiseksi hoitaa ilman nettihakuja. Nettiin perehtynyt ja sitä hyödyntävä voi liittää linkit mukaan ja saada näin oletettavasti etua. Hakijalta voi myös pyytää linkkejä nettiin tai lupaa googlaamiseen.

Mutta monessa tehtävässä nettitoiminta ei ole työn kannalta oleellista, kuten eivät ole vapaa-ajan harrastukset tai perhesuhteet. Hyvä rekrytoija osannee hoitaa hommansa ilman googletuksiakin. Varmasti maailma tulee muuttumaan ja myös lakeja joudutaan miettimään tältä osin uusiksi, tai sitten tulee normaaliksi käytännöksi laittaa hakemusten loppuun “minut saa googlata”.

Lisää aiheesta esimerkiksi Talouselämän artikkelissa Älä googlaa – kysy suoraan!” (2007)

Ja minua saa siis googlata aivan vapaasti. Kannustan muitakin huolehtimaan omasta nettinäkyvyydestään niin, että myös asiantuntemus nousee esiin.