Anja Alasillan kirjoitukset ympäri nettiä

Mahtavaa, että viestinnän asiantuntija kirjoittaa näkemyksiä maailmansta blogiinsa, jakaa kirjoitusvinkkejä Facebook-sivulla ja kommentoi aktiivisesti Twitterissä.

Katleena Kortesuon viestintäblogi

Toinen viestinnänkouluttaja, jolla on kiinnostava ja mainio blogi.

Merkintöjä mediasta

Outi Vainionkulma-Immonen kuuluu myös viestintäammattilaisiin, jonka blogia on ilo seurata.

Ajattelun ammattilainen

Lauri Järvilehto kirjoittaa niin yleisiä elämänvinkkejä kuin pienempiä, ajattelun arvoisia näkökulmia.

Innovaatiojournalismin seuran blogi

Tämä blogi on päässyt mukavasti liikkeelle tänä vuonna: usean kirjoittajan voimin toteutettua, vaihtelevaa sisältöä.

Kelan tutkimusosaston blogi

En olisi osannut arvata pari vuotta sitten, että voisin tykätä myös Kelan blogista. Hienoa, että näin on nyt käynyt!

Pekka Pekkalan kolumnit

Kaikinpuolin hieno mies, johon minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua, ennen kuin hän lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Nyt Pekka on palannut, ja viimeinen HS-kolumni on taas osoitus siitä, että Pekalla on paljon fiksuja ajatuksia, jotka hän osaa myös tuoda hyvin julki.
(Ja tähän mielipiteeseen ei vaikuta se, että pari päivää sitten onnistuin kohtaamaan Pekan ja hän antoi “Kallion kohtuuposselle” Laura Leen kirjan Broke Is Beautiful. Living and Loing the Cash-Strapped Life. Kiitos vaan, teoksesta pitää laatia vielä omakin kirjoituksensa.)

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen blogi

Aktiivisesti päivittyvä, monen kirjoittajan voimin toteutettu blogi, josta saa niin tietoa kuin iloa.

Ei saa mennä ulos saunaiholla

“Synkeässä Savossa syntyneen, Hämeeseen joutuneen eronneen keski-ikäisen naisen kirjoitelmia” sisältävä blogi tuo mieleen sen, miksi blogeihin aikoinaan tykästyin. Arjen havaintoja ja kadehdittavaa kielenkäyttöä.

- – -

Tästä jäi nyt varmasti puuttumaan monta mainitsemisen arvoista tuotosta ja sisällöntuottajaa. Lisäksi tietysti olen iloinen, että moni vanha suosikkini jaksaa edelleen blogata. Kaiken muun nettipöhinän keskellä blogit ovat minulle edelleen tärkeitä, vaikka itsekään en ihan samaan tahtiin kirjoitakaan joka paikkaan.

Myönnän myös sen, että uusia blogeja ei välttämättä seurattavakseni päädy kovin helposti. Jo ennestään minulla on paljon luettavaa, ja toisaalta uusia blogilöytöjä en edes aktiivisesti etsi. Tässäkin siis tärkeitä ovat muiden suositukset ja linkit.

Lisäys:

Syntilistani jatkoksi pitää tietysti mainita, että oma kommentointini muiden blogeihin on myös jäänyt turhan vähäiseksi. Eli vaikka tykkäisi tai teksti herättäisi ajatuksia, niin silti jää tekemättä kommentti tai kiitokset. Siksi näitä kehuja pitää välillä kerätä oman blogitekstin verran.

Kallehan on fiksu mies, jonka tapasin ensikerran vuonna 2007, kun hän pyysi minut silloiseen Populaari-ohjelmaansa keskustelemaan shoppailusta.

Ohjelma on kuunneltavissa YLE Areenalta. Lisäksi Anne Rongas kuunteli ohjelmaa radiosta ja pisti Qaikuun ylös muutamia poimintoja. Kiitos siis sosiaaliselle medialle jälleen kerran!

Muutamia omia nostojani aiheen tiimoilta:

Sosiaalinen media on minulle se internet, jota varmaan visioitiin jo silloin verkon alkumetreillä. Kuten Tuomas Rinta kirjoitti äskettäin:

“Voitaisiinko tästä ja siitä mihin internetin käyttömme on menossa jopa vetää niinkin hurja johtopäätös että käsite sosiaalinen media on virheellinen vaan pitäisi oikeastaan puhua verkon käytön sosiaalistumisesta? Eli ehkä meillä ei olekaan tiettyjä sosiaalisia medioita (kuten Facebook, Twitter, Qaiku, yms) vaan suhtautumisemme verkkoon ja omaan läsnäoloomme siellä on muuttunut radikaalisti 2000-luvun aikana ja muutos on todennäköisesti pysyvä.

Joten sen sijaan että meillä on esim. “Yrityksen viestintä sosiaalisessa mediassa” ja “Parhaat Facebook -strategiat” -koulutuksia, pitäisiköhän meillä olla yrityksille tarjolla “Näin puhut oikeasti asiakkaidesi kanssa, kun ne muuten nykyään osaavat ottaa yhteyttä ja puhua sinusta. Oli väline mikä tahansa.” -kursseja?”

Haluamme näyttää olevamme hyviä ihmisiä – verkossa ja sen ulkopuolella

Juteltiiin Kallen kanssa paljon Facebookista, mm. siitä, miten monien elämä näyttäytyy niin kivalta ja kuinka kaikenlaisiin nettiaddresseihiin laitetaan helposti nimi alle.  Verkossa kun pätevät pitkälti samanlaiset sosiaalisen toiminnan koodistot kuin muuallakin. Haluamme helposti näyttää itsestämme parempia puolia. Usein yritämme olla nokkelia, älykkäitä tai hauskoja, sillä sen myötä olemme muiden silmissä mukavampaa seuraa. Hengaamme ennemmin samanmielisten ja -kaltaisen kanssa kuin niiden, joiden arvo- ja ajatusmaailma poikkeaa omastamme.

Tästä aiheesta ja elämässämme vaikuttavasti sosiaalisen valikoinnin periaatteesta kirjoitti Tiede-lehden Skeptikon päiväkirjassaan Marko Hamilo:

“Facebook on kiintoisalla tavalla palauttanut nettiin sieltä puuttuneita sosiaalisia suodattimia. Siellä voi käydä keskustelua myös ennestään tuntemattomien ihmisten kesken – mikä tavallaan on juuri yksi nettikeskusteluiden viehätys – ilman että tarvitsisi kuunnella “täysiä pösilöitä”, jotka haluavat “tölviä ja loukata ihmisiä”. Kaverit on valinnut itse, ja kaverin kaveritkaan eivät voi ihan täysiä pösilöitä olla.”

Alakulttuureissa elää into ja aitous, jota usein on vaikea siirtää yrityksiin

Kanslaisaktivismin ja alakulttuurien kannalta netti on mainio tapa tuoda esiin ajatuksia ja innostaa ihmisiä. Moni yritys näyttää tässä jäävän heikommalle, sillä niistä usein puuttuu samanlainen sitoutuminen ja tekemisen meininki. Sosiaaliseen mediaan ei voi pakottaa, eikä siellä pörrääminen tietenkään ole mikään kaikkien velvollisuus.

Lisäksi yrityksissä tietysti hämmentää se, ettei nettiviestintää voi hallita. Ei sitä voi yksilökään: esimerkiksi radio-ohjelman nauhoitusta edeltävänä päivänä minun viaton Facebook-statuspäivitys “Rakkauden puurosta” sai kommenttiketjun, jota en osannut ennakoida. Mutta mitäs siitä, sillä tällainen riehaantuminen ja hauskuus ovat olennainen osa nettimenoa siinä, missä muutakin elämää.

Minä luotan monessa suhteessa jakamisen ja avoimuuden voimaan. Mutta jokaisen kannattaa itse pohtia, mitä haluaa verkkoon laittaa. Myös keskustelujen moderointi on paikallaan. Kari Haakana kirjoitti taannoin verkkokirjoittelusta medianäkökulmasta, ja siellä kommenttiosastolle aihetta pohdittiin laajasti.

Eilisen ja tämän päivän aikana Facebookista on eronnut arvioiden mukaan noin 30 000 ihmistä vastalauseena Facebookin toiminnalle, ja Facebookin yksityisyysasetukset ovat olleet tarkan syynin alla. Erityisen ärsyttävää on tietysti ollut jatkuvat muutokset. Yksityisyysasetukssiin liittyen voi tehdä tarkistuksen esim. Reclaim Privacyn kautta.

Älä ole yli-innokas somehörhö!

Mutta tästä nyt taas tuli yksi sosiaalisen median kirjoitus lisää, joka käsitteli sosiaalista mediaa. Esimerkiksi Kriisi on saanut tarpeekseen somehehkutuksesta, jota hän vertaa uskonnolliseen julistukseen:

“Jos yrittää viettää elämäänsä verkossa – todella käyttää oikeasti näitä hypetettyjä juttuja – voi olla aivan varma, että joku tulee julistamaan täysin asiaan liittymättä kuinka käyttämäni sosiaalisen median väline on taas riemuvoitto sille tälle ja tuolle tai miettimään miten aiheesta olisi hyötyä tuleville somehankkeille. Pahimmillaan tällainen somehörhö houkuttelee paikalle parven muita kaltaisiaan ja tappaa alkuperäisen läpän sille seisovilleen.”

Lainatut mielipiteet ja varastetut ajatukset

Tunnetusti radiohaastattelussakin hyödynsin muilta oppimaani eli ajatukset ja mielipiteet ovat suurelta osin poimittu ympäri nettiä, osin tietysti myös omista kokemuksista. Valitettavasti lähteet ovat unohtuneet ja sekoittuneet, ja sen myötä on muodostunut se höpinä, joka radiohaastatteluun asti päätyi. Kiitos kaikille teille, jotka jaatte näkemyksiä ja tietoja!

Viimeaikaisista sosiaalisen median käyttäjiin liittyvistä tilastoja ja ajatuksia on hienosti koottuna Harto Pönkän esitykseen. Tietysti myös samaisen miehen Lehmätkin lentäis -blogi on täynnä asiaa.

Ja Kalle Haatasta saa tietysti fanittaa Facebookissakin: minä pistin fanisivun talvella pystyyn, kun huomasin sen puuttuvan. Päivittämisen Kalle hoitaa itse.

“Nyt viisi vuotta tätä blogia kirjoittaneena ja nykyisenkaltaisessa sosiaalisessa mediassa toimineena arvioisin, että ensimmäiset kaksi vuotta olivat sitä rankinta ja työläintä verkostojen rakentamisen aikaa. Kun nettituttujen verkosto kasvaa riittävän suureksi, alkaa löytyä ihmisiä, jotka tietävät ihmisiä, jotka osaavat auttaa kulloisessakin tarpeessa.”

Tuija on varmaankin oikeassa. Itse vain en osaa hahmottaa omaa toimintaani, koska en ole kovinkaan tietoisesti ajatellut rakentavani verkostoa.

Olen vain hengaillut verkossa, kirjoitellut omia blogejani, jättänyt kommentteja niin kuluttajuuteen tai mediaan liittyvissä aiheissa kuin arkisessa pohdinnassa, tavannut ihmisiä myös verkon ulkopuolella.

En blogikirjoittelun alkuaikoina osannut edes ajatella, että touhu voisi jotaa sellaisiin verkostoihin, kuin mitä minulla nyt on. Nyt, kuuden blogivuoden jälkeen, huomaan tuntevani melkoisen ison joukon verkon avulla tutuksi tulleita ihmisiä.

Nettikontaktoinnin lisäksi olen tavannut suuren joukon verkosta tuttuja ihmisiä naamakkain: sattumalta eri tilaisuuksissa, blogimiiteissä, työn merkeissä. Esimerkiksi TedX Helsinki -tapahtumassa kohtasin nettituttuja ja sain tietooni jopa pienen yllätyksen. Kuvassa kyseissä tapahtumassa kohtaamani Oskari Uotinen, Pauliina Mäkelä ja Maija Haavisto.

Olen saanut blogitutuista erittäin hyviä ystäviä, ja mm. ukulelebändimme jäsenet ovat kohdanneet ekan kerran blogimiitissä. Blogien kautta olen löytänyt ihmisiä, joilta voin kysyä tietoa ja neuvoja (kiitos teille kaikille, joita olen kysymyksilläni vaivannut!).

Tietysti nettitoiminta on ollut myös ammatillisesti hyväksi.

“Pakotettu” verkostoituminen jopa ärsyttää

Kaikesta tästä huolimatta edelleen huomaan ärsyyntyväni, jos esimerkiksi jonkun tilaisuuden ohjelmassa on “kahvia ja verkostoitumista”. En minä mitenkään luontevasti pörrää ihmisten joukossa verkostoitumassa, ojentele kättäni ja esittäydy kenelle tahansa. En halua, että koen olevani jotenkin pakotettu luomaan suhteita.

Ainahan tuntemattomien ihmisten keskellä hieman jännittää. Tuntuu helposti kiusalliselta tunkea porukkaan, vaikka järjellä ja kokemuksella tietääkin, että vastaanotto on positiivista.

Ja toki pidän siitä, että joku tulee moikkaamaan tyyliin “Sä taidat olla Mari Koo?” tai itse tunnistan jonkun nettitutun. Mutta en tietenkään voi olettaa, että kaikki silti pitäisivät minusta tai että juttu luistaisi tuosta noin, vaikka verkossa olisi kommunikoitukin. Vaikka olen suhteellisen sosiaalinen ihminen, on myös minulla huonot päiväni enkä välttämättä olekaan niin nokkela sanailija kuin haluaisin.

Mieluiten taidan edelleen tavata ihmiset jossain muualla kuin virallisesti verkottumiseksi nimetyssä tilaisuudessa: verkostoitumista tapahtuu, oli sitä merkitty ohjelmaan tai ei. Eli siis omassa asenteessani olisi parantamisen varaa, turhaahan se on ärsyyntyä jostain ohjelman otsikosta…

Näin jälkikäteen ajateltuna olen tietysti tyytyväinen, että aloitin blogit silloin vuosia sitten, ilman paineita verkostojen rakentamisesta tai mistään muusta. Sosiaalinen elämäni on rikastunut huomattavasti ja olen tietysti myös oppinut paljon.

Mutta siis jatkossakin minua saa tulla nykimään hihasta. Tällä viikolla käyn puhumassa parissa tilaisuudessa, ja odotan jo kohtaavani erään netistä tutuksi tulleen ihmisen. Eiköhän siinä sivussa saa tavata muutaman muunkin!

Osaamisen jakamiseen kannustava työkulttuuri nousee voittajaksi

Tuijalla on muuten blogitekstinsä kommenteissa hienoa ääneen ajattelua avoimen jakamisen merkityksestä organisaatiossa:

“Nyt eletään organisaatioiden muutosta, jonka voittajiksi tulevat nousemaan ne työkulttuurit, jotka kannustavat verkottumaan ja jakamaan osaamista. Henkilökohtaisten tavoitteiden ja onnistumisen mittareiden lisäksi ja rinnalle, ellei jopa sijaan, pitää kehittää kysymyksiä, jotka mittaavat sitä, kuinka hyvin henkilö osaa jakaa osaamistaan ja on muiden tiimiläisten tukena vaarantamatta omaa päätehtäväänsä. Vastavuoroisuutta ei voi unohtaa, joten tärkeäksi tulee yhtä lailla avun pyytämisen ja vastaanottamisen taito. Sitten kun tämä toiminta ulotetaan vielä organisaation ulkopuolelle sidosryhmiin, asiakkaisiin ja kilpailijoihin, aletaan olla oppivan organisaation tilassa.”

Kaikkia tämä ei kuitenkaan miellytä. Daily Ekon Daniela aikoo lopettaa bloginsa saatuaan tarpeekseen yritysten yhteydenotoista:

“Infolehtisiä yritysten viher(pesu?)tempauksista suorastaan tulvi sisään, eikä sähköpostiosoitteen poistaminen täältä auttanut yhtään.

Perustin blogin vuosi sitten kirjatakseni ylös ja tarkkaillakseni elämäntyyliäni sekä elämäntyylini muutosta, saadakseni apua eko-ongelmiin kommenttimuodossa ja niin edespäin. Jossain vaiheessa erinäiset yritykset alkoivat ottaa yhteyttä ja tarjota ekotuotteita testattavakseni. Alkuun se olikin kivaa, mutta kuten jo mainitsin, en oikein (enää) koe sitä mielekkääksi.

Olen toki kiitollinen kaikesta, mitä blogi on poikinut, mutta jatkuva mainontaan ja mainoksille al(t)istuminen on syönyt mielekkyyden tämän blogin ylläpitämisestä ihan täysin. Alkuperäinen into on kadonnut ja tarkoitusperä on vaihtunut joksikin ihan muuksi. Oli tarkoitus raportoida omia juttuja, ei suoranaisesti referoida muiden asioita.”

Blogien kautta tehtävä markkinointi kääntyy siis välillä ikävään suuntaan. Edelleen näyttäisi olevan tarvetta sille merkinnälle, jolla voisi kertoa blogissaan, onko halukas vastaanottamaan yhtään lehdistötiedotetta tai muuta materiaalia.

Muutama otsikkopoiminta mediasta:

Terveellinen ruokavalio säästää ilmastoa (Vihreä Lanka)

Ilmastoystävällinen kansa ryhtyisi fennovegaaneiksi (Ruokatieto)

Tutkimus: Kasvissyönti ei pelasta maailmaa (Aamulehti)

Tutkija: Kasvissyönti ei pelasta maailmaa (Iltalehti)

Riippuen siis siitä, mitä mediaa sattuu seuraamaan, niin otsikon perusteella saa hieman eri käsityksiä tutkimuksen tuloksesta. Ilmiö toki toistuu mediassa usein.

Tietysti näitä ruoka ja ilmastonmuutos -juttuja pohtineena on helppo älähtää parille alimmalle otsikolle. Että eihän kukaan kai ole väittänytkään, että pelkällä kasvissyönnillä pallo pelastuisi. Tai että tutkimuksessa laskettu kahdeksan prosentin vähennys suomalaisten kulutuksen kokonaispäästöistä tuntuu melko suurelta eli merkittävältä.

Journalistinen tasapuolisuusvaatimus luo myös tilaa skeptikoille

Pari viikkoa sitten olin käväisemässä eräässä tilaisuudessa puhumassa mm. toimittajan työstä sosiaalisen median aikakaudella. Siellä tuli esiin myös se, kuinka ihmiset etsivät netistä tietoa ja luottavat mitä erilaisimpiin lähteisiin, mutta eivät välttämättä asiantuntijoihin tai tutkijoihin. Esimerkiksi ilmastonmuutosta epäillään mitä erilaisimmilla perusteilla, samoin mainittiin Rokotusinfo.

Itse kyllä tässä hieman osoittelen myös median suuntaan. Tiedetoimittaja Pasi Toiviainen kirjoitti Ilmastonmuutos. Nyt -kirjassaan journalistisen tasapuolisuuden vaatimuksen haittapuolesta:

“Ilmastokeskustelussa tämä periaate johti siihen, että skeptikoiden saatua kerran äänensä kuuluviin oli muodostunut journalistinen ikiliikkuja. Ilmastonmuutoksesta puhuttaesa myös skeptikoita piti kuulla, tasapuolisuuden nimissä.”

Eli ihmekös tuo, että ihmiset epäilevät ilmastonmuutosta tai vähättelevät ruuan hiilidioksidipäästöjen merkitystä. Media osaltaan tekee otsikoita ja juttuja, joissa voidaan antaa samasta aiheesta hyvinkin erilainen kuva riippuen siitä, kuka pääsee ääneen ja miten sanat valitaan.

Auktoriteettiuskon rapiseminen voi olla myös hyväksi

Mutta samalla tämä on tietysti hyvä haaste meille toimittajille. Miten luoda sellaisia juttuja, joissa tieto saataisiin välittymään? Miten paljon annetaan millekin taholle mediatilaa?

Ja toisaalta: monien mielestä suomalaiset ovat kai olleet hyvin auktoriteettiuskoisia monii muihin kansoihin verrattuna. Ehkä on myös hyvä, että erilaiset näkemykset tulevat laajemmin julki netin avulla? Tällöin kai myös virallinen taho joutuu perustelemaan kantojaan yhä paremmin.

Tai toisaalta: ovatko erilaiset epäilijät oikeasti suuri ryhmä vai onko pieni joukko netissä näkyvä ja äänekkäs?

Tänään tuo sivusto aukesi. Aiheelle on myös oma Facebook-sivu.

Myönnän, että tätä touhua piti harkita tavallista tarkemmin. Stora Enson maine vastuullisuusasioissa ei ole keikkunut kovin korkealla.

Toisaalta se oli yksi kimmoke suostua: koen paremmaksi sen, että firmat lähtevät netissä mukaan keskusteluun ja tätä avoimuutta on sinällään hyvä suosia.

Lisäksi tietysti asiaa piti harkita siksi, että nettiprojektissa esiinnytään videolla. Siis koko olemus lävähtää esiin, ei vain nimi.

Mutta myönnän, että oli myös kiehtovaa päästä kokeilemaan, miltä tuntuu pälättää videolle ja englanniksi. Käytännössä sain etukäteen kuluttajanäkökulmaisia kysymyksiä ja vastailin niihin vapaamuotoisesti. Lisäksi omaan esiintymisosuuteni kuului esittää sivustolla oleva testiin liittyvää aineistoa.

En siis osallistunut sen laajemmin sivuston suunnitteluun, vaan olin mukana omien esiintymisteni verran.

Nyt, kun sivustoa vilkaisin, niin onhan se aika isokokoinen projekti. Kuinkahan moni jaksaa kuunnella ja katsella noita osioita? Itse tykkään netissä lueskella ja edetä nopeasti silmäilemällä, ja videosisältöön painottuvalla sivustolla se ei onnistu tuttuun tapaan.

Kiinnostavin osio mielestäni on Greenpeacen Sini Harkin ja Stora Enson toimitusjohtajan Jouko Karvisen keskustelu (“In the Spotlight”).

Nyt jään seurailemaan reaktioita. Millaista keskustelua ja kommentointia mahtaa herätä?

Entäs rapiseeko oma maineeni, kun tähän suostuin?

Koen, että yksilönäkin usein on parempi olla mukana meiningeissä ja pyrkiä vaikuttamaan sitä kautta: niinhän Porkkanamafiakin on pyörinyt eli hyvästä toiminnasta palkitaan yrityksiä. Stora Ensolla on varmasti toiminnassaan parantamisen varaa, mutta kuten sanottu, niin kannustan firmoja nettiavoimuuteen ja keskusteluun. Haluan uskoa, että sitä kautta yritysten on oikeasti yhä vakavammin ja läpinäkyvämmin pohdittava toimintansa vastuullisuutta ja tehtävä aiempaa parempia ratkaisuja.

Ja kyllä tästä minulle tietysti myös palkkio maksettiin, jos joku sitä jäi pohtimaan Mutta en nyt ihan vain rahan vuoksi hommaan kuitenkaan suostunut: olisin kieltäytynyt, jos minut olisi esimerkiksi pistetty pölisemään esimerkiksi sellaista mainoshenkistä puhetta, johon en todellakaan itse olisi voinut uskoa.

Mutta tiedän, että monen mielestä osallistumiseni sivustolle on vähintään arveluttavaa. Olihan se myös minulle tiukan harkinnan paikka.

Rassaa se minuakin. Vaikka aihe kiinnostaa, niin rajansa jatkuvalla some-löpinällä.

Niinpä olen panostanut Kulutusjuhlan Twitter-tiliin, eli harjoitellut siellä, miten suomalaista kuluttajuutta voisi Twitterissä tuoda julki.

Kulutusjuhlan tilille tulevat tietysti päivitykset nettisivuilta sekä Kulutusjuhlan Delicious-tilille tallennetut linkit. Tämän lisäksi olen Kulutusjuhlan tilillä pyrkinyt käyttämään aktiivisesti ns. retweet-toimintoa: mikäli huomaan jonkun kuluttamiseen liittyvän twiittauksen, niin RT-toiminnolla pistän sen eteenpäin Kulutusjuhlan tilille.

Muilta lainaten ja kierrättäen

Idea on osaltaan sama, kuin mitä Kulutusjuhlan sivuilla on käytetty blogien suhteen. Siellähän paljon lainataan muiden blogiteksteistä kulutusajatuksia ja laitetaan ne linkin kera esiin.

Twitteriin ihmiset tuntuvat kohtuullisesti laittavan esiin kulutukseen liittyvää viestintää, joten sitä on myös kiva koota. En tosin tiedä, miten Kulutusjuhlan Twitter-tilin seuraajat (tällä hetkellä 298, ei mikään jättisuuri määrä siis, mutta ihan kelvollinen joukko) sisällöt kokevan.

Välillä joku laittaa twiittaukseensa myös merkin @kulutusjuhla, jolloin tieto kiinnostavasta linkistä tai twiittauksesta saapuu tietoon helposti.

Jonkun verran myös kommentoin Kulutusjuhlan tilin kautta, jos sen myötä jotain keskustelua syntyy. Luontevampaa kuitenkin on tuoda omat mielipiteet @marikoo:n kautta julki.

Mutta onko tässä mitään järkeä?

Ylipäätään Twitter-toiminta tietysti koko ajan kehittyy ja muokkautuu, kuten myös blogit tai Facebook. Käytän Twitteriä paljon koneelta Tweetdeckin kautta tai iPhonesta Tweetien avulla. Pelkkä Twitterin oma sivu ei kovin pitkälle kanna.

Välttämättähän tietysti Kulutusjuhlan twiittien takana en ole minä, kun tunnuksen käyttöoikeuden voi jakaa muillekin, mutta toistaiseksi homma on ollut pitkälti minun hoidossani.

Mutta jos siis haluaa Twitterissä seurata pääsääntöisesti suomenkielistä kulutusmeininkiä, niin sitten kannattaa vilkaista Kulutusjuhlan tili.

Nykyisiltä seuraajilta olisi mukava kuulla myös kommentteja: onko Kulutusjuhlan Twitter-tilistä ollut mitään iloa tai hyötyä?

Olen pohtinut myös sitä, että Kulutusjuhla tarvitsisi varmaan sellaisen Twitter-tilin, jonka kautta seuraaja voisi tilata pelkät blogitekstit. Osa käyttää Twitteriä syötelukijan korvaajana, jolloin kaikki ylimääräinen twiittailu tuskin kiinnostaa.

Illassa keskusteltiin niistä aiheista, jotka usein nousevat esiin: henkilökohtaisen elämän ja ammatti-identiteetin sekoittuminen, sosiaalisen median seuraamisen vaatimat resurssit ja siitä saatava hyödyt, kuluttajien suhtautuminen yritysten läsnäoloon verkossa, kuka ja miten saa nettikeskusteluissa luottamuksen (ja pääsee näin vaikuttajaksi) tai se, milloin nettikeskusteluun pitäisi osallistua ja milloin ei.

Paristakymmenestä mukana olleesta muutama ei ollut Facebookissa. Mobiilisti nettiä käytti vain harva (poislukien sähköpostien lukeminen). Kukaan ei sanonut käyttävänsä Twitteriä (tili joillakin oli perustettuna).

Fazerin Liina Hemminki kertoi, että yrityksellä on kyllä tarkoitus lisätä Twitterin käyttöä, sillä se nähdään keinona tavoittaa mm. toimittajia. Hemminki totesi, että Fazerin etuna Suomessa on hyvä maine, joka näkyy myös nettikeskusteluissa. Fazerilla on luotu alustavia ohjeistuksia nettikeskusteluihin osallistumiseen, mutta tätä ohjeistusta työstetään edelleen.

Hemminki kommentoi, että hänen mielestään viestintäalan ammattilaisen pitäisi edes jollain tavalla kokeilla itse esimerkiksi Facebookia ja muita sosiaalisen median välineitä. Tottahan se on, että kun on mukana, on helpompi ymmärtää, mikä touhussa kiehtoo ja miksi ja samalla kehitellä keinoja siihen, miten nettiviestintää voidaan hyödyntää sosiaalista mediaa.

Huomenna mukana Ajankohtaisen kakkosen teemaillassa

Huomenna olen mukana perinteisemmässä mediassa eli Ajankohtaisen kakkosen teemaillassa keskustelemassa tuotantoeläimistä ja niiden oloista alkaen klo 21. Olen mukana kuluttaja-aktiivin roolissa ja toivottavasti keskustelusta tulee jollain lailla tolkullinen, vaikka paikalla on melkein parikymmentä ihmistä. Hiukan etukäteen hirvittää, onnistunko sanomaan sen, mitä haluan, vai tuleeko möläyteltyä jotain ihan muuta.

Varsinaisesta aiheesta kirjasin muutaman ajatukseni ylös Kulutusjuhlaan.

Minun kuvassani oli homehtuneita herneitä. Niistä piti kehittyä herneenversoja, mutta liika kosteus aiheutti aivan väärää kasvustoa.

Epätäydellisyys ja pienet virheet ovat usein kiinnostavia. Kuvissakin, kuten pni kirjoitti: enpä muista, että olisin yhtä tarkkaan tutkaillut urheilukuvia kuin taannoin Hesarin “epäonnistuneissa kuvissa” Vancouverin olympialaisista.

Osataan tätä harmitonta mokailua onneksi kääntää positiiviseen valoon monessa tilanteessa: kukapa ei olisi sympatiseerannut MTV3:n uutistenlukijaa, joka tipahti tuoliltaan?

Blogeista taisin aikoinaan innostua osittain siksi, ettei niissä elämä näyttäydy mitenkään täydellisenä. Joskus jokaisella menee jotain pieleen, ja välillä olo on kovin epävarma. Tai toisaalta joskus on puuduttavan tylsää tai kaikki tuntuu turhalta. Blogeista tajusi, miten omat fiilikset ovat oikeastaan hyvin yleisiä. Samalla oppi tuomaan julki myös omia heikkoja hetkiään ja tekemiään virheitä.

Ja jopa nauramaan niille virheille sekä itse että muiden kanssa, kuten näissä erilaisissa “paljasta mokat” -porukoissa netissä tehdään.

Kuulun niihin, jotka vaativat itseltään helposti paljon. Rosa Meriläisen kuvailema tietty itseruoskinta onnistuu, vaikka en mitään masennusta olekaan kokenut. Meriläisen kirjoitus varmasti osuu moniin: on niin helppo “jäädä makaamaan tunteisiin tekemisen sijaan”.

Ilman netin sosiaalista puolta ehkä olisin heittänyt herneet vain roskiin häpeillen, kehtaamatta sanoa moisesta törttöilystäni kenellekään mitään. Ainakin minulle on siis vapauttavaa tuoda julki mokailujani, näitä arkisia törttöilyjä. Se auttaa asettamaan ne oikeisiin mittasuhteisiin.

Muistan, miten nuorena kesätyöntekijänä pelkäsin tekeväni virheitä. Epävarmuudessani en uskaltanut edes kysyä, jos epäilin, että nyt en ehkä tehnyt ihan oikein: silloinhan olisin tunnustanut, että en osaakaan.

Nykyisin, varmasti myös paljon netin myötä, tiedostan työtehtävissänikin sen, että aina ei synny täydellistä jälkeä, syystä tai toisesta. Joskus tekstiin jää virhe (onneksi netissä niiitä voi korjata!) tai luennolla sählää unohtaen kesken lauseen, mitä oli sanomassa.

Ja jos mokaa, sen voi tunnustaa nöyrästi. Välttämättä ihan heti ei pysty nauramaan (eivätkä kaikki virheet tietenkään ole naurun asia), mutta kenties sitten vähän myöhemmin.

Silmiinpistävää, mutta ei kovin yllättävää, oli into, jolla teoksia kuvattiin. Digikamerat räpsyivät, mutta niin tekivät myös mobiililaitteet. Erityisesti iPhone näytti olevan monilla: lieneekö ranskalainen hinnoittelukäytäntö suosinut niiden hankintaa?

Lukkarisen Samin teosten kohdalla kuvaus tuotti ilmiselviä ilahtuneita oivalluksia, kun ihmiset tajusivat ruutujen läpi, mitä maalausten pikseleistä muodostuu.

Pää alaspäin oleva tyttö hahmottuu heti tästäkin kuvasta, toisin kuin jos teosta katselee parin metrin päästä “oikeasti”. Toisessa taulussa tytöllä on sydämenmuotoinen peili, josta heijastuu salaman välähdys.

“Täällä ei saa kuvata”

Kuvien ja videoiden ottaminen ja erityisesti jakaminen ei silti ole edelleenkään ole mitenkään noin vain hyväksyttyä. Ranskalaisessa pakasteita myyvässä kaupassa, Picardissa, myyjä tuli kieltämään kuvaamiseni. Yhden kuvan olin jo ottanut ja pistin sen myös esiin nettiin Kulutusjuhlaan tekemäni tekstin yhteyteen. En tiedä, rikoinko jotain ranskalaista lainsäädäntöä toiminnallani. Olen niin tottunut siihen, että Suomessa kaupassa saa kuvata ja kuvat myös julkaista.

Marko Sykkö kritisoi omassa blogitekstissään tapahtumajärjestäjien videointikieltoja. Tämä kuvaus ja sen salliminen taitaa olla netin ikuisuuskeskusteluja ja taatusti myös jatkuu, kun mukana kulkevien laitteiden laatu koko ajan paranee.

Taidemessuillakin kuvauksen haittapuolet puhuttivat. Myös taiteesta valmistetaan piraattituotteita, ja keskusteluissa epäiltiin, että joku osa kuvauksista liittyy tällaiseen toimintaan.

Ymmärrän kyllä esimerkiksi taidemuseoiden kuvauskiellot. Lisäksi esimerkiksi Lucian Freudin töiden hienous ei valkene täysin vasta kuin lähietäisyydeltä, ja olisi hieman häiritsevää, jos näyttelyn tungoksessa monet lisäksi kuvailisivat. Eli jos on reissu Pariisiin suunnitteilla kevään aikana, niin suosittelen Pompidou-keskuksessa olevaa Freudin näyttelyä.

Kuvat toimivat muistiinpanoina

iPhonen kamera on itselläni ahkerassa käytössä. Vaikka kamera ei teknisesti ole mitenkään huikean laadukas, on se riittävän hyvä arkiseen kuvanäppäilyyn. Huomaan käyttäväni kameraa usein muistiinpanovälineenä: näin tallentui esimerkiksi ravintola Rytmissä ollut tieto lauantai-aamiaisista.

Osan kuvista jaan suoraan nettiin: joko sekä Twitteriin että Facebookiin tai pelkästään FB:in. Uutta kännykkäkuvaus ja kuvien jakaminen ei minulle ole: ensimmäistä kännykkäkuvablogia pidin kolme-neljä vuotta sitten, mutta silloin kuvien laatu oli heikko.

Myös videoiden kuvaaminen ja jakaminen iPhonella on osoittautunut varsin vaivattomaksi. En vain vielä ole rutinoitunut siihen hommaan samalla tavalla kuin kuvien ottamiseen.

- – -

Nestle ja nettiaktivismia

Vielä pitää pistää ihan jostain muusta eli linkata Nettiapinaan, joka kertoo hyvin Nestlén kuohuntaa herättäneesta toiminnasta ja sosiaalisen median, erityisesti Facebookin roolista kriisien kuohuessa.

Ensimmäisen sivusto syntyi Kalle Haataselle: hänen ajatuksesta tulivat aikoinaan tutuksi, kun luin Pitkäveteisyyden filosofiaa -kirjan. Sittemmin tutustuin Kalleen ns. IRL (päädyin Kallen kanssa radioon keskustelemaan kulutuksesta). Hänen uuden nimikkoradio-ohjelmansa myötä totesin, että Kalle ansaitsee oman Fb-fanisivun, joten laitoin sen pystyyn. Nyt Kalle tuntuu mukavasti hoitavan fanisivuaan ohjelmaansa liittyvien tekemisten kertomisessa.

Toisen fanisivun sai taiteilija Sami Lukkarinen, joka viime aikoina on tullut minulle tärkeäksi ihmiseksi. Sami on kymmenisen vuotta käyttänyt mm. IRC-Gallerian ja City.fi:n käyttäjien omakuvia taiteessaan, mutta ei ole ollut itse kovin aktiivinen netinkäyttäjä eikä ollut ajatellut, että voisi hyödyntää fanisivua.

Kuvia teoksista ja tietoa näyttelyistä

Mielestäni Facebook on mainio keino luovan työn tekijöille kertoa tekemisistään, kuten näyttelyistä ja muusta toimintaan liittyvästä. Kun Sami vielä hyödyntää nettiä taiteessaan, niin mikäs sen loogisempaa kuin sosiaalisen median käyttöönotto.

Juttelimme etukäteen jonkin verran siitä, mitä fanisivuille laitettaisiin esiin. Päädyimme mm.  tekemään kuvakansion “Top 10“, jossa on Samin itsensä valitsemia suosikkiteoksia omasta tuotannostaan vuosien varrella. Toinen kuvakansio kasvaa vähitellen, sillä sinne lisätään kuvia uusimmista teoksista.

Googlaus kannattaa

Lisäksi koostin tekstin, jossa on pätkiä Samin haastatteluista tai näyttelyarvioinneista. Tätä tehdessäni googlasin Samin nimeä ja sain sitä kautta esiin kirjoituksia, joihin taiteilija itse ei ollut edes törmännyt, koska ei ollut tajunnut harrastaa samanlaista nettitutkailua kuin minä. Hauskaa oli löytää esimerkiksi islantilainen blogi, jonka kirjoittaja oli kiinnittänyt huomiota Samin tuotantoon.

Samin fanisivu ei ole ollut vielä kovin montaa päivää olemassa, mutta ainakin taiteilija itse on jo innostunut fanisivusta ja sen ylläpidosta. Seuraavasta näyttelystä eli ensi keskiviikkona Tampereella galleria Huoltamolla avautuvasta Piirrustusluokasta (Croquis) on tietysti oma Fb-tapahtuma.

Piirrustusluokassa ei ole esillä Samin maalauksia, vaan se on installaatio. Myös minä olen paikalla avajaisissa keskiviikkona, joten saa tulla moikkaamaan.

Ilahduttaa myös taiteen kerääjiä

Taija kirjoitti Sivellin & Saldo -blogissa taiteilijoiden fanisivuista:

“Keskustelin joulun aikaan kuvataiteen keräämistä harrastavan henkilön kanssa Facebookista. Hän kertoi ilahtuneensa siitä, miten jotkut taiteilijat ovat ottaneet palvelun omakseen myös ammatillisessa mielessä. Taiteilijan työskentelystä kertovat päivitykset, ennakkokuvat näyttelyistä ja avajaiskutsut pitävät hänen mielenkiintoaan yllä myös taiteilijoihin, jotka eivät kuulu aivan lähipiiriin. Paljon matkustavana henkilönä hän saa Facebookin kautta  myös tietoa muualla pidettävistä näyttelyistä.”

Näkemystä ja kokemusta fanisivuihin ja muuhun sosiaalisen median käyttöön saa Elisa Tynkkysen YLE X:ä käsittelevästä tekstistä:

“Meillä on luotu yhtenäinen toimintatapa miten toimimme yleisesti sosiaalisessa mediassa; miten usein päivitämme ja mitä sisältöjä. Mutta jokaisessa mediassa on mentävä sen ehdoilla. Se ei riitä, että luodaan uusi tili jonnekin. Jokaista tiliä pitää yksitellen seurata, tuottaa, toimittaa, tutkia, kyseenalaistaa ja reagoida saavutettuihin tuloksiin.

On jännä seurata miten sellaiset päivitykset mitä itse on ajatellut kiinnostaviksi, eivät herätä mitään fiiliksiä. Kun taas sellaiset yksinkertaiset jutut, kuten yhteisömanagerimme Sipon ”Mitä jengi meinaa tehdä viikonloppuna” kerää 40 kommenttia samantien. On tärkeää löytää balanssi tiedon ja läsnäolon kesken. Me pyrimme säilyttämään tämän balanssin sillä, että meillä on eri päivittäjiä ja näillä jokaisella on oma roolinsa.”

Entäs oman nettipersoonan fanitus?

Minulla itselläni ei ole fanisivua, sillä en koe, että olisin sellainen henkilö, jolle fanisivu toisi oikeasti lisäarvoa: huutelen verkkoon jo niin monessa julkisessa paikassa.

Tosin olen saanut jonkun Fb-kaveripyynnön tuntemattomalta henkilöltä ja kun olen kysynyt, tunnemmenko jostain, on vastaus ollut, että ei, mutta seuraan blogejasi. Tällaisille henkilöille se faniryhmä sitten varmaan kuuluisi.

Toki Facebookissa voi fanitella tekemisiäni: Marolli-fanisivun pisti pystyyn Erkka ja se on siis minun ja Ollin työhuoneyhteisöä käsittelevä, ei mitenkään suurta järjenjättiläisyyttä edustava fanisivu.

Toisesta fanisivusta eli Pentelele-ukulelebändistämme kuuluu perustamiskunnia Pekalle. Bändille fanisivu on tietysti mainio: sinne saa esiin tietoja tekemisistä, linkkejä ukulelevideoihin tai -nettiteksteihin, tiedot keikoista, kuvia soittelustamme jne.

Tietysti hääräilen myös Kulutusjuhlan fanisivulla: sen käyttöä pitäisi kyllä tehostaa eli sen suhteen ei voi kuin katsoa peiliin.

.

Nyökyttelin ja ymmärsin hyvin fiiliksen.

“Olen aina ollut juorunnälkäinen ja perso huomiolle. Facebookissa pystyin siekailematta ruokkimaan molempia paheitani – jopa työajalla.”

Olenhan tässä itsekin välillä kokenut, että sosiaaliseen mediaan lastataan kaikenlaisia odotuksia maailmanrauhasta köyhyyden poistamiseen ja ilmastonmuuutoksen pysäyttämiseen. Puhumattakaan siitä, miten tietysti yritykset luovat asiakassuhteitaan, saadaan ihmiset tuottamaan sisältöjä ja yhteiskunnallinen hyvinvointi kehittyy.

Osa muistaa kommentoida, että älkääs viitsikö, onhan näitä tullut ja mennyt, tuskin some (kuten sosiaalinen media nykyisin lyhennetään) nyt mitään niin hienoa on.

Ihmekös tuo, että tuntuu sekavalta ja hankalalta.

Facebookiin voi heitellä höpöhöpöä ja kertoa, mitä on juuri syönyt, kuinka uusi iPhone (“rakas heroiini”) toimii tai mikä biisi pistää tänään jalat notkumaan. Twitterissä välitetään linkkejä sosiaalisen median tutkimuksiin, erilaisin uutisiin, kerrotaan väliin jotain arjesta ja vietetään #taskubileitä.

“Puhuttuaan 45 minuuttia ohjelmistosovelluksista, sähköisistä lukulaitteista ja älypuhelimistä Sunila huokaisee.
“Minua ärsyttää se, miten paljon ihmiset käyttävät aikaa erilaisten alustojen pohtimiseen, sillä loppujen lopuksi vain sisällöllä on väliä. Sen kehittämisestä puhutaan aivan liian vähän.”

Kun nyt “tunnen” satoja ihmisiä ja jaan sisältöjä, niin hienosti menee. Vai meneekö?

Kenelle kertoo sen, että rakastaa? Tai että pelottaa, kun läheisellä on vakava sairaus? Entä kun herää keskellä yötä maailmantuskaan ja kaikki ahdistaa?

Loppupeleissä ratkaisevat ne tärkeimmät ihmiset. Ne, joiden kanssa elää arkeaan.

Mikä merkitys sillä sitten on, millaista asiantuntijuutta rakentaa verkossa, ellei olisi niitä, jotka voi herättää keskellä yötä ja sanoa, että nyt itkettää.

Voi sen ahdistuksen blogiinkin kirjoittaa. Tai kertoa Facebookiin:

“Kun kohtaan vaikeuksia työssä tai siviilielämässä, tiedän että Facebookissa minua ymmärretään.”

Mutta ei se nyt vaan ole sama asia kuin jutella ääneen, jollekin tärkeälle.

Myönnän, että hetkittäin ahdistaa lukea, että pitäisi luoda nettistrategiaa, valita “oikeita” kanavia tai miettiä verkkomainettaan.

“Iso kysymys on pian se, miten rentoutua ja irtautua virrasta. Ihmiset ovat niin hirveän kytkeytyneitä laitteisiinsa”, Erkkola toteaa ja vilkaisee puhelimensa kelloa.

Toisinaan pohdin, pitäisikö silti, noin niin kuin oman tulevaisuuden turvaksi, muuttaa kotikonnuille Pohjois-Karjalaan ja opetella kasvattamaan omat perunansa ja porkkanansa. Ihan siltä varalta, että maailma ajautuu tilanteeseen, jossa on huomattavasti tärkeämpää hallita kasvienkasvatus kuin mobiilin päätelaitteen käyttö.

Mutta enhän minä malta nettielämästäni luopua. Enkä edelleenkään vähättele sen merkitystä elämälleni.

Kunhan vain muistuttelen itselleni, että mikä on oikeasti tärkeää. Eli eipä tässäkään kirjoituksessa siis tehty muuta kuin lisätty hälyä verkkoon.

Siirryn siis tiskaamaan eilisen madekeittoon pohjautuneen illanvieton jäljiltä astioita ja odottelemaan isää, joka saapuu liperiläisen mehu-, hillo- ja karjalanpiirakkalastin kanssa tänään luokseni.

- – -

Lainaukset Vihreän Langan (5.2.2009) Anu-Elina Lehden jutusta iElämä. Mainitut henkilöt Nokian markkinointipäällikkö Jussi-Pekka Erkkola ja viestintätalouden asiantuntija Arto Sunila.

Muita kirjoitukseen ja pohdintaan tällä viikolla vaikuttaneita linkkejä:

Mashable: 5 Essential Tools for Mobile Journalist (via PekkaPekkala)

7 Days to turn your blog into a Social Media Hub (via Kittikatti)

Katri Lietsala (Gemilo): Sosiaalisen median ohjeistus auttaa alkuun

Jarkko Vesa: Some ja hypekäyrä

Riku Vassinen: Tyttö sinä olet brändi

Uusin osoitus muotiblogien mm. verkostoitumisesta ja markkinointihyödyntämisestä on Indiedays-sivusto. Viime viikolla avatulla sivustolla kirjoittaa 19 omista blogeistaan tuttua ja näkyvää muotiblogimaailman edustajaa.

Vihjailuja sivustosta näkyi muotiblogeissa jo aiemmin, ja ilmeisesti teknisten ongelmien vuoksi avautuminen viivästyi (esim. Salla kirjoittaa tästä). Mutta nyt siis sivusto toimii ja pyrkii keräämään tuloja mainosten ja markkinointiyhteistyön avulla ja samalla tarjoaa mahdollisuuden jonkinlaisiin tienesteihin myös kirjoittajille. Blogejakin on ilmeisesti tulossa lisää:

“Indiedays on valittujen bloggaajien ja heidän lukijoidensa yhteisö. Olemme ylpeitä bloggaajistamme, joiden valintaperusteina ovat sisällön laatu ja lukijakunnan laajuus. Haluamme tarjota lukijoillemme helpon tavan löytää ja seurata laadukkaita muoti- ja lifestyleblogeja. Jos tunnet että olet ansainnut paikkasi tässä joukossa, täytä palautelomake, valitse aiheeksi ”pääsenkö bloggaajaksi” ja kerro itsestäsi ja blogistasi.”

Lisäksi joukkoa on kokoontumassa blogimiittiristeilyn merkeissä nyt tammikuussa. Kisaa käydään myös siitä, kenet äänestetään Tukholman muotiviikoille raportoimaan.

Ja ilmeisen paljon kaikkea muutakin muotiblogien maailmassa tapahtuu. En vain niin aktiivisesti tätä porukkaa seuraa, että enää pysyisin mukana kaikessa pöhinässä ja yritysyhteistyössä.

Kuulemani mukaan ilmeisesti monet tekevät myös erilaisia opinnäytetöitä tästä porukasta. Näin kuluttajaekonomistin näkökulmasta muotiblogit ovat tietysti myös kiinnostava ryhmä: miten omaa kulutusta ja kulutuskäyttäytymistä tuodaan esiin ja millaiset ajatukset kirjoituksissa näkyvät.

En ole tainnut klikata auki yhtäkään korteissa ollutta linkkiä. Aika monet olen deletoinut suoraan, ja kauniista ajatuksesta huolimatta melkein enemmän ärsyttää, kun sähköpostiloota täyttyy firmojen joulutoivotuksista.

Perinteisillekään joulukorteille en tosin ole paljoakaan enempää lämmennyt.

Kavereiden ja tuttavien joulutervehdykset ovat eri asia. Niitä on huomattavasti kiinnostavampaa avata ja tsekata, millaisia joulukuvia mukaan on liitetty.

Itse en ole lähettänyt sähköisiä tai perinteisiä joulutervehdyksiä edes ns. asiakkaille. Toivottavasti kukaan ei ole tästä pahastunut. Taloudellista maailmanparannusta pyrin hoitamaan pitkin vuotta mm. Kiva.orgin ja erilaisten järjestöjen kautta, ja nyt jouluna tietysti vielä vähän ahkerammin.

Onnellisuutta ja joulutoivotuksia

Siksi toivotan leppoisaa joulua näin blogissani ja sen oman kuvan kera (kun ei ole lapsia ja hoidokkikissakaan ei tällä hetkellä ole luonani, niin pitää poseerata itse, heh).

Viime perjantaina Helsinki oli upean talvinen ja houkutti kävelylle. Ulkoilla aion joulunakin, mutta en minä netistäkään luovu: nörtteilysuhde tiivistynee iPhonen kautta, jonka otan nyt käyttööni.

Juuri kuulin Radio Helsingistä, että Ismo Alanko Teholla -poppoon uuden biisin “Onnellisuus” voi kuulla ja ladata muusikon omilta nettisivuilta. Ensikuulemalta hieno biisi, joten kuunnelkaa tekin: osaltaan tämä on esimerkki musiikinkulutuksen nykymeiningistä.

Onnellisuus tietysti syntyy paljolti muiden ihmisten ansiosta. Läheisyyttä ja lämpöä siis kaikille, ja kiitokset teille, jotka olette kanssani olleet tekemässä tästäkin vuodesta hienon ja antoisan joko kasvokkain tai netissä!

“maailman kaikki kaupungit
on täynnä onnen sirpaleita
niistä muodostuu
onnellisuus”

- Ismo Alanko Teholla: Onnellisuus

Tosin en tietysti malttanut pitäytyä vain tässä, koska kuulin kummasteluja mm. siitä, ketä mahtavat olla ne, jotka vaikkapa kommentoivat blogeja keskellä yötä. Tunnustin itse kuuluvani tähän joukkoon.

Seminaarissa oli mukana myös mm. Ville Lehtovirta (Aleksin Kaiku-firmasta) Ydinreaktioita-blogin tiimoilta. Kyseisen blogin tavoite on saada sekä ydinvoiman puolustajat että vastustajat keskustelemaan samaan paikkaan. Toistaiseksi Ydinreaktioita on tavoittanut erityisesti puolustajat: vastustajat toimivat aktiivisesti omilla tahoillaan netissä.

Eikä tämä minua sinällään ihmetytä. Kun Ydinreaktioita nopeasti vilkaisee, niin tulee tunne, että tässä nyt energia-ala puffaa ja ydinvoimaa vastustavat kirjoitukset tuntuvat lähinnä näennäiseltä kuorrutukselta tyyliin “keskustelemme kyllä avoimesti aiheesta”.

Jäin miettimään, miksi vieläkään ei näe kovin paljon niitä blogeja, jotka kokoaisivat keskustelua muista blogeista, kuten Kulutusjuhlassa teemme. Esimeriksi ydinvoimasta ja Suomen energiapolitiikasta kirjoitetaan runsaasti blogeista, joten luulisi, että olisi helppo ottaa lainauksia näistä. Silloin ei tarvitisisi itse edes suoraan tuottaa sisältöjä, mutta saisi niitä eri näkemyksiä samalle sivustolle. Tällöin myös blogi luontevasti linkittyisi muihin blogeihin.

Tietysti toisten blogien lukemisessa on oma vaivansa. Mutta ei se nyt mahdotonta ole, ja ainakin Kulutusjuhlan osalta se on ollut todella tärkeä tapa koota blogien kuluttajakeskustelua.

Samaa tekniikkaa voisi käyttää monen muunkin blogiporukan kokoamisessa. Onko esimerkiksi olemassa blogia, joka keräisi yhteen suomalaisten poliitikkojen blogitekstejä? Tai koirablogien seuraajaa? Entäs ihmissuhteiden kartoittaja? Tai kunnonkohottajien etenemistä kartoittava? Mainostoimistojen blogien viikkokatsaus?

Olisin kiitollinen, jos joku tietää tällaisia blogeja ja voisi niistä vinkata.