Viime viikolla istuin Mediapäivillä ja hiukkasen Pikseliähkyssä. Tajusin taas, että huomattavasti useammin minun pitäisi uskaltaa kurkottaa omien mukavuusrajojen ulkopuolelle ja alueille, joista en juuri mitään tiedä.

On paljon helpompaa seurata luentoja tai lukea tekstejä aiheista, joihin minulla on jo tietämystä. Se on turvallista. Mutta siitä ei välttämättä opi niin paljon mitään, sillä samat teemat ja näkökulmat toistuvat. Jonkinlainen “oman elämän poikkitieteellisyys” on tarpeen.

Tutut bloginäkökulmat

Esimerkiksi Mediapäivillä kävin kuuntelemassa molemmat blogeja käsitelleet luennot. Muotiblogit ja niiden ympärillä käyty keskustelu oli pitkälti yritysten kanssa tapahtuvaan yhteistyöhön ja markkinointiin keskittyvää, joten se ei tarjonnut itselleni juurikaan uutta. Mutta tuli sentään kohdattua kasvokkain tämänkin blogialueen edustajia.

Toinen keskustelu oli Helsingin yliopiston tutkijan Janne Matikaisen blogitutkimuksesta. Tänne suuntasin, koska olin itse hänen haastateltavanaan tutkimusta varten. Mitään minulle mullistavaa ei tullut ilmi.

Mediapäivien luentoja raportoitiin kimpassa Qaikuun, mm. minulta tekstiä näistä molemmista luennoista.

Ajattele valuutta uudella tavalla

Mutta päädyin siis myös hieman Pikseliähkyyn eli minulle ennestään varsin tuntemattomaan tapahtumaan. Kun näkökulma ja tekijät ovat toisentyyppiset, niin oma ajatusmaailma tuulettuu.

Esimerkiksi Uuva-projekti, “Uuden työn valuutta”, oli kuluttajaekonomistinkin aivoihin kiinnostavaa kuultavaa:

“Uuva on valuutta, arvopaperi jonka arvo määräytyy sitä vaihtavien henkilöiden välillä. Se pyrkii mahdollistamaan palvelusten vaihdon toisistaan riippumattomien järjestöjen ja toisilleen entuudestaan tuntemattomien kulttuuritoimijoiden välillä. Uuva on uudelleen käytettävä vastalahja joka tekee näkyväksi rahatalouden ulkopuolella toimivat verkostot ja tunnustaa niiden työn arvon. Uuvien käyttäminen on mielenosoittamista. Voit antaa sellaisen palkinnoksi henkilölle jonka tekemää työtä arvostat.”

Uuvahan linkittyy osaltaan esimerkiksi Heiskasen Teron pohdintoihin “sosiaalisesta vastineesta“.  Ja minusta on mielenkiintoista miettiä edes hieman näitä rahan, valuutan ja muun arvostuksen mahdollisuuksia. Uskon, että näillä olisi jotain annettavaa myös pohdittaessa median tulevaisuutta ja vaikkapa toimittajien ansaintamalleja.

Pikseliähkyssä kuuntelin myös pari muuta kiinnostavaa puheenvuoroa. Esimerkiksi Tapio Mäkelän esitti ajatuksia taiteen ja tieteen yhdistämisestä ja eettisistä kysymyksistä vaikkapa ympäristönäkökulmissa. Mieleen jäi kommentti, olisiko ok, jos Suomenlahti täyttyisi levällä, jonka voisimme hyödyntää esimerkiksi energiaksi, vaikka se samalla tietysti pilaisi koko merialueen muutoin?

Väärä mielikuva Pikseliähkystä?

Varmasti Pikseliähkyssä olisi ollut paljon muutakin kiinnostavaa. Mutta jostain syystä tapahtuma tuntuu hankalalta lähestyä, sillä mielikuva on kovin taiteellinen ja myös hieman tietotekninen. Luulen, että sama mielikuva jättää myös monet muut tapahtuman ulkopuolelle.

Silti, tai juuri siksi, niitä omia rajojaan pitää selvästi uskaltaa rikkoa. Vaikka mediaporukan kanssa on hauska pörrätä ja heiltä saan tietämystä juuri omasta alastani, niin tuulahdukset muista suunnista tekevät hyvää.

Suomen muotilehtiosasto sai uuden tuotoksen Ellen myötä, ja minua haastateltiin lyhyesti juttuun kommentoimaan muotiblogeja. Tai tyyliblogeja, miten tätä blogijoukkoa nyt haluaa kutsua. Päätähdet jutussa ovat ansiokkaasti Minttu, joka pitää Go 4 it vol. 2 -blogia ja toista sukupuolta edustaa Silver. Hän on myös ladannut itse jutun blogiin pdf:nä.

Minun kommenttini aiheeseen ovat siis ns. kainalojuttuna, ei mitään erityisen mullistavaa. Edelleen koen vähän vieraaksi sen, että minua tituleerataan tutkijaksi, sillä en miellä sitä olevani, koska tutkimus ei sen suuremmin etene. Ehkä voisin olla vain yleispätevämmin asiantuntija, kuten kaikki muutkin kaltaiseni sellaiset, jotka eivät oikeasti mistään mitään tiedä?

Toimittajan työn kannalta tekee välillä hyvää olla haastateltavana. Roolinvaihdos kyselijästä vastaajaksi auttaa näkemään sen raadollisuuden, jonka myötä toimittajat tekevät valintoja ja myös sitä, kuinka omat sanat muokkautuvat lopulliseen julkaisumuotoon.

Tällä viikolla vastailin myös toiselle toimittajalle blogimaailmaan liittyen. Hän pohti mm. sitä, meneekö ihmisten tapa julkaista omaa elämäänsä internetiin liian pitkälle, kun kerrotaan yksityiskohtia elämästä ja pistetään julki jopa ultraäänikuvia sikiöstä.

Ymmärrän, että moni kokee tämän käsittämättömäksi, ja epäilen, etteivät ihmiset aina todella tajua sitä, kuinka kerran nettiin julkaistu on siellä kaikkien nähtävillä. Moni varmasti ajattelee, että oma blogi on vain tietyn porukan lukama julkaisu. Mutta en kyllä halua lietsoa mitään pelkoja: olenhan minäkin nettiin pistänyt vaikka mitä, ja haluan uskoa siihen tietynlaiseen henkilökohtaiseen julkisuudenhallintaan. Avoimuus voi tuottaa myös paljon hyvää.

- – -

Viikonlopun kevennyksenä on pakko linkata tuotteisiin, joiden olemassaolon kuulin tänään, kun tein juttua lemmikkieläimiin kohdistuvaan kulutukseen liittyen: rooliasuja marsuille.

Viime aikoina olen taas useamman kerran törmännyt seuraaviin toteamuksiin blogaamisestani puhuessani:

“Ai blogit, joo… Olen minä niistä kuullut, mutta en kyllä viitsi lukea.”

Ja toinen:

“Minä en ainakaan halua kertoa itsestäni mitään nettiin.”

Ensimmäinen lausahdus kertoo mielestäni siitä, että asenteet blogeja kohtaan ovat muuttuneet. Vielä vuosi sitten sain selitellä, että mitä ne blogit ovat. Nyt moni tuntuu hieman jopa häpeilevän sitä, ettei lue blogeja, erityisesti, jos henkilö työskentelee markkinoinnin, viestinnän tai vastaavan parissa.

Olen toki koettanut vakuuttaa, ettei kaikkien tarvitse seurata blogeja, mutta samalla tuoda esiin sitä, että blogeista saa paljon arvokasta tietoa ja ajateltavaa. Että kannattaisi edes vilkaista, jotta oikeasti saisi käsitystä siitä, mitä täällä on meneillään.

Minä, mie ja itse

Toinen kohta eli se, miten ihmiset kokevat haluavansa pysyä kuitenkin vielä poissa netistä, vaatii vähän erilaista lähestymistapaa. Pohjaan ajatteluani Majavan Jeren jo ajat sitten esittelemään julkisuudenhallinta-näkökulmaan, ja olen tästä itsekin aikaisemmin kirjoittanut.

Kun kirjoitan nettiin omalla nimelläni, voin määritellä sitä, mitä minussa verkossa on. Jos en kirjoita mitään, muiden viittaukset nimeeni pääsevät esiin ainoina: ne voivat olla harmittomia tietoja osallistumisesta opiskelu- tai järjestötoimintaan, mutta toisaalta myös vuosia vanhaa, joka on jo ajat sitten menettänyt merkityksensä.

Blogaamista aloittaessani suhtauduin eri tavalla, ja kirjoitin anonyyminä. Silloin hain sitä roolia ja rajaa, miten ilmaista itseään virtuaalisesti. Nyt, kun mielestäni olen oppinut nämä tavat, omalla nimellä toimiminen netissä on luontevaa.
Täysnimikaimoja eli Mari Koistisia taitaa olla Suomessa kaksinumeroinen määrä. Kun nimeni laittaa googleen, niin etusivulle tulee viittauksia lähinnä minuun, vain yksi on toiseen henkilöön.

Nyt netissä on jo niin paljon aineistoa, joka viittaa minuun, että mikään yksittäinen pikkujuttu ei pääse nousemaan ainoana esiin. Toki kyse on pitkälti siitä, miten vastaanottaja tulkitsee sen, mitä minusta netistä löytää ja mitä vaivautuu lukemaan.

Suhtaudun aika huolettomasti itsestäni netissä kertomiseen: jos kerran esimerkiksi vaadin yrityksiltä läpinäkyvyyttä ja rehellisyyttä toiminnassa, niin toki minunkin pitää siihen pystyä.

Tämä aihe tuntuu jo itsestäni kovin paljon vanhan kertaukselta, niin paljon olen sitä viimeisen vuoden aikana käsitellyt. Kovasti se kuitenkin tuntuu kiinnostavan niitä, jotka eivät netissä liiku.

- – -

Aiheeseen liittyen:

Lisää keskustelua suomalaisen blogistanian tilasta on Pirkan Digikko-blogissa.

Jere Majavan aloittama Jaiku-keskustelu “Blogit ovat…”

Blogiroolista ja kenties sen vangiksi joutumisesta kirjoittaa Varapygmi.

Marinadi-blogiin aikoinaan laatimani teksti nettipaljastelustani.

New York Magazinen jo vanha, mutta silti yhä toimiva juttu siitä, miten teinit huoletta kertovat itsesään netissä kuvin ja sanoin.

- – -

Aiheeseen liittymättä:

Heiskasen Tero kokeilee oma-aloitteista mikromaksamista:

“Jaan 10€ edestä tietosenttejä (1000kpl) erilaisten tietosisältöjen (blogit, podcastit, foorumit, tietopalvelut jne.) julkaisijoille. Mikromaksuni julkaisen Jaiku-kanavalla.”

- – -

Blogimiitti on nyt perjantaina 5. päivä Kalliossa ravintola Luftissa alkaen klo 18. Tervetuloa sinne, tilaisuus on avoin kaikille, oli blogia tai ei!

Ilmoittauduin hienolta kuulostavaan “Kuluttajaekonomian tutkijaseminaariin”. Käytännössä kyseessä on yksi päivä toukokuun lopulla, jolloin jatko-opiskelijat esittelevät tutkimussuunnitelmiaan tai jo pidemmälle ehtineitä tutkimuksiaan.

Tämän ansiosta tietysti piti nyt kasata se tutkimussuunnitelmakin. En ollut siihen mitenkään erityisen tyytyväinen, sillä enhän ole tutkimusta kovin hyvin suunnitellutkaan vielä. Käytännössä seminaaria varten palauttamani teksti oli lähinnä pieni kooste jo tässä blogissa läpikäydyistä asioista. Ja kun suunnitelman tekeminen oli taas jäänyt viimeisiin päiviin, niin eipä tässä flunssatilassa kovin nerokasta aivotoimintaa olisi ollutkaan.

Toisaalta seminaarissa varmaan riittää pitkälti jo pelkästään se, että selostan yleistä blogeista ja tietysti muista tutkimuksista blogien kulutuskirjoitteluun liittyvistä seikoista julkitullutta tietoa.

Kaupunkielämän sosiologiaa

Sairaspäivieni lukuteos on klassikkolukupiirimme valitsema sosiologi Georg Simmelin Suurkaupunki ja moderni elämä – kirjoituksia vuosilta 1895-1917. Esseiden aiheet vaihtelevat rahasta aterioihin ja häpeästä rakkauteen (lisää teoksesta esim. Hesarin artikkelista).

Blogi ansioluettelona

“The Blog is the New Resume”, otsikoi Joshua Porter blogitekstinsä. Onkohan suomalaisissa firmoissa jo ryhdytty aktiivisesti rekrytointivaiheessa tutkiskelemaan blogeja?

Juttelin erään asiablogia kirjoittavan, kesätyötä hakeneen opiskelijan kanssa. Hän oli ilmoittanut bloginsa osoitteen hakemuksessakin, mutta ei siihen silti välttämättä oltu haastattelua ennen edes vilkaistu. Toisaalta kuitenkin myös “Ai sinä kirjoitat sitä!” -kommentti oli kuultu.

No, joka tapauksessa tämä kirjoittelu on tietysti myös oman osaamisensa ja persoonansa markkinointia, ja tietysti toivoa sopii, että vaikutelma on ulkopuolisen silmiin positiivinen. Niille, joille blogikulttuuri on edes jotenkin tuttu, on varmasti helppo ymmärtää, miksi kirjoittelen, mutta oletettavasti löytyy niitäkin, joiden mielestä tällainen “itsepaljastelu” on suorastaan epäilyttävää.

Jään siis odottamaan, saanko työtarjouksia blogini perusteella, heh.

Plagiointia printtimediassa

Blogeissa, ja netissä ylipäätään, aina välillä nousee pinnalla tekstien kopiointi ilman asianmukaisia lähdeviittauksia. Sitaattiviivan Teemu esittelee printtimedian puolelta mielenkiintoisen tapauksen tältä talvelta: Suur-Jyväskylän lehteen kolumninsa kirjoittanut Katja Sorri oli reippaasti kopsanut melkoisen osan Suvi Tannerin tekstistä ja vasta jälkikäteen, asian tultua ilmi, kyseli lupaa lainaukseen (Teemun blogissa linkkejä kyseisiin teksteihin).

Mediapäivät siis olivat ja menivät. Haakana vihjaisi Tutkan tekemästä koosteesta, joten minäkin tyydyn vain tässä vaiheessa sulattelemaan tietoantia ja vain ihan pikkuisen pöyhäisen päällimmäiseksi mieleenjäänyttä¤.

Lähellä, vaikka olisi kaukana

Jaikun taustalla oleva Jyri Engeström heitti mielestäni kiinnostavan ajatuksen siitä, miksi Jaikun tapainen palvelu voi olla käyttäjille tärkeä ja mm. haastaa blogit olemalla yksinkertaisempi, halvempi ja käytännöllisempi. Eli kyse olisi siitä, että haluamme tässä epävarman hajanaisessa maailmassa olla yhteydessä rakkaimpiimme: yhteinen aika kotosalla jne. on vähäistä ja tietysti muutenkin jonkinlaiset “maailman uhat” koetaan suuremmiksi.

Tämän tyyppisestä lähtökohdasta lähtevä ajattelu on siis erilainen kuin mitä olen tottunut kuulemaan, eli netti nähdään kanavana luoda uusia yhteyksiä ja ympäri maailmaa. Mutta onhan se niin, että ne lähimmät ovat kuitenkin tärkeimpiä luenhan minäkin suurella kiinnostuksella esimerkiksi veljeni blogia.

Tietysti Jyrin esitys vaikutti niinkin, että rekisteröidyin Jaikuun. Itse asiassa sain kutsunkin sopivasti Marjutilta, joka on pohtinut omaa suhdettaan Jaikuun. Myös Butt-Uglyssa on käynnissä keskustelua aiheesta.

Jyri mainitsi myös sen, että Jaikussa ihminen ei tunne samanlaista stressiä “sisällöntuottamisessa” kuin blogatessa. Jaikuun pistetään vain pari lausetta kerrallaan, eli niitä ei tarvitse samalla tavalla miettiä kuin blogitekstien tuotantoa. Onhan se ihan totta, että blogin päivittäminen on joskus minustakin enemmän velvollisuus kuin huvi.

Kannattaisiko kehittää netti-identiteetti?

Toinen mieleen jäänyt kommmentti päivien annista on Aallon Tuijalta. Hän totesi nettijournalismikeskustelussa, että iso juttu on se, miten suhtaudutaan muuhun kuin julkaisijan omalla saitilla vellovaan keskusteluun. Tuija kehotti myös toimittajia miettimään, pitäisikö heidän luoda oma, työnantajasta riippumaton verkkoidentiteetti.

Avartavaa jutustelua

Lisäksi en voi olla kehumatta Erkkaa ja Jereä. Pojat juttelivat seurassani niin fiksuja (ja välillä muuten vain mukavia), että kateeksi kävi. Myös Tepon kanssa puhuttiin asiaakin, vaikka perjantai-ilta kallistui suurelta osalta hauskanpitoon. Ja kiitos muillekin kohdatuille, oli mukava tavata!

Flickriin pitänee jossain vaiheessa ladata muutama omakin otos päiviltä, mutta nyt ovat kameran kaapeli sekä muistikortinlukija hukassa.

Ansiokkaasti jakelin blogistikäyntikorttiani kohtaamilleni ihmisille, joten ruohonjuuritasolla ehkä hiukkasen paransin blogitietoisuutta.

Päivien järjestelyt tökkivät sen verran, että siitä pitää lähettää palautetta jossain vaiheessa.

Mutta siis sen verran paljon päivillä oli aiheita ja ohjelmaa, että varmaan vaikutuksia erilaisiin omiin ajatuskulkuihin siellä syntyi varsin mukavasti.

Blogaaja vai bloggaaja?

Minttu kysyi kommenttisastolla: “haluaisin tietää, onko oikein sanoa “bloggari” ja “bloggaaminen” vai “blogari” ja “blogaaminen”.

Erkka selvitti syksyllä kielitoimiston kannan:

“Pienen neuvottelun jälkeen he kertoivat suosittelevansa mieluummin bloggaaja- ja bloggaaminen-muotoja. Syynä valintaan oli muotojen parempi sopiminen suomalaiseen suuhun ja ilmeisesti myös kirjoitusasun yleisempi esiintyminen.”

Eli katsotaan nyt, vakiintuuko kahden g:n malli. Itse olen siis käyttänyt myös muotoa blogisti, jotenkin se kuulostaa omiin korviin kohtuulliselta sanalta välttäen muotoseikan pohdiskelu.

Kuvassa Kari Haakana kuvaa, kun Dan Gillmor antaa nimmarin.