Megapolis 2023 -tapahtumaan 27. syyskuuta on tulossa puhumaan mm. Carl Honore, joka tunnetaan slow life’n puolestapuhujana.

Tom Hodginson on julkaissut kymmenen vuoden aikana kolme kirjaa, Matkaopas joutilaisuuteen, Joutilaisuuden ylistys ja Vapauden ylistys, jotka kehottavat hyppäämään pois kiireisestä arjesta ja katselamaan maailmaa laiskanpulskeasta näkökulmasta.

Osmo Soininvaara on pyrkinyt ajamaan läpi ajattelua siitä, että tehtäisiin vähemmän töitä ja otettaisiin enemmän aikaa.

Kalle Haatanen julkaisi vuonna 2005 Pitkäveteisyyden filosofian, jossa hän mm. totesi onnellisuuden löytyvän arkisista askareista, mutta ei työpalavereista. Ja kuinka elämämme suurelta osin joka tapauksessa kuluu sellaiseen määrittelemättömään oleiluun.

Nämä ovat joitakin esimerkkejä siitä, miten haluttaisiin muuttaa sitä meillä vallitsevaa elämäntapaa vähän rennompaan ja vähemmän materialistiseen suuntaan. Tämä näkyy myös kulutustempauksissa: tehdään ostolakkoja, pyritään omistamaan vain sata tavaraa, koetetaan viettää vuosi ilman öljyä tai lähiruokaa hyödyntäen.

Sain jokin aika sitten kuulla, että eräs henkilö oli kommentoinut minua “vähän boheemiksi”. Boheemius on mitä ilmeisimmin keskiluokkaisessa ajatusmaailmassa negatiivisia mielikuvia herättävää, hiukkasen epäilyttävää toimintaa.

Mutta niin taitaa olla joutilaisuuskin.

Kun sanon pyrkiväni joutilaisuuteen, se mielletään helposti silkaksi laiskuudeksi tai haluksi elää yhteiskunnan varoilla tekemättä mitään. Siitä ei tietysti ole kyse, vaan siitä, että elämäni tuntuisi kiireettömältä ja voisin panostaa niihin asioihin, jotka koen merkittäviksi. Siinä sivussa sitten tienata tarpeeksi rahaa elämiseen ja verojen maksuun.

Mutta missä ovat joutilaan elämän puolesta puhuvat naiset? Naiset kyllä ilmaisevat tavoitteensa elämän yksinkertaistamisesta, hitaammasta tahdista sekä työn ja materian vähentämisestä, mutta harva heistäkään sanoo pyrkivänsä joutilaisuuteen.

No, minä ilmaisen asian joutilaisuuteen pyrkimisenä.

On aikaa ajaa polkupyörällä, joten ei tarvitse autoa alleen. On aikaa laittaa ruokaa kotona, niin voi panostaa edulliseen kasvissyöntiin. On aikaa roikkua netissä tai lukea kirjoja, perehtyä työhommiin niin, että itsekin on tyytyväinen lopputulokseen, makoilla aamulla pitkään sängyssä eikä tarvitse riuhtaista itseään heti ylös herätyskellon avulla. On aikaa olla yksin ja ystävien kanssa.

Tai aikaa tehdä videoita, joissa voin höpistä joutilaisuudesta ja boheemiudesta (kesto 1.48):

Osastolla muita merkittäviä asioita:

Haakana kärsii, koska Jaiku on ollut alhaalla jo liian monta päivää. Eikä hän ole kärsimyksessään yksin. Miten moisesta nettipalvelusta onkin tullut arjen tuttu ja turvallinen väylä kokea olevansa yhteydessä muihin, heitellä satunnaisia mielipiteitä ja fiiliksiä, tiedottaa tapahtumista ja raportoida tilaisuuksia?

Ei, se ei ole meille aktiivijaikuajille vain mikroblogi, johon kerrottaisiin, mitä juuri nyt teen. Eikä Twitteristä ole Jaikun korvikkeeksi.

Minulle Jaiku on pitkälti kahvipöytäkeskustelujen korvaaja, kun ei ole omaa työyhteisöä. Siinä missä tietysti nettiyhteisöt ja muut meiningit muutenkin.

Viimeisen viikon aikana iltalukemisenani on ollut Kaarina Hazardin Kontallaan – Muistiinpanoja mediasta. Hazardin sanankäyttö ja nasevat huomiot mediasta, yhteiskunnasta ja kuluttajuudesta ovat oivaa luettavaa, ja vaikka välillä mennään vähän ryskyen yli äyräiden, niin mitäs siitä: ennemmin tuolla tyylillä kuin varoen astumasta kenenkään varpaille.

Hazard kirjoittaa esimerkiksi naisten ja miesten erilaisesta tavasta näkyä mediassa. Niinpä nyt, kun Keskisuomalaisessa julkaistiin juttu minusta, mietin, antaudunko minäkin naisille tyypilliseen olemiseen. Hazardhan kirjoittaa (s. 91):

“Ei tarvitse kuin viikon ajan seurailla television makasiiniohjelmia, sanomalehtien ohjepalstoja, iltapäivä- ja naisenlehtiä nähdäkseen, että nainen on, mies tekee”.

Olen ennenkin tuskaillut sitä, kuinka olen elämässäni tehnyt sukupuolelleni tyypillisiä valintoja. Pitäisikö hymytyttöilyn sijaan korostaa enemmän kovaa asiantuntijuutta? Olisiko kuvitukseksi vaadittava jotain muuta kuin kotioleilua kissan kanssa (minähän tykkään olla kuvissa, ja kissan halusin mieluusti esiin, kun se on tunnetusti yhdessä blogissani päähenkilö)? Olisiko jätettävä naisiin jo muutenkin sanana yhdistettävä hömppä pois”? Pitäisikö minun vaatia, että jutussa käytettäisiin minusta johdonmukaisesti joko koko nimeäni tai sukunimeäni sen sijaan, että minusta kerrotaan tuttavallisesti etunimellä?

Keskisuomalaisen juttu oli taitettu näyttävästi: paperilehden Viihde-osiossa se sai koko sivun ja niin, että pääkuva oli suurinpiirtein puoli sivua. Tällaisessa blogejani käsittelevissä jutussa koen tärkeimmäksi tehtäväksi välittää jonkinlaista viestiä siitä, ettei nettimaailma ole mitään hurjan ihmeellistä, vaan suhteellisen normaalien ihmisten normaalia sosiaalista toimintaa. Ihan siitä sukupuolesta riippumatta.

Tietysti on kiinnostavaa lukea, mitä joku toinen eli tässä tapauksessa jutun tehnyt Mia Pajunen puheitani tulkitsee ja kirjoittaa. Kun haastattelutilanne kestää noin tunnin, niin tekstiähän olisi paljon pidempään juttuun.

Jutussa lainauksenani on mm. “En kirjoita huomion kaipuuseen”. Noh, siis tokihan blogin pitäminen, kuten moni muukin sosiaalinen toimina, on aina jollain lailla huomiohakuisuutta, ja minä pidän myös esilläolosta. Tylsää olisi kirjoitella, jos kukaan ei lukisi eikä kommentoisi.

Mutta en siis ole aloittanut bloginpitoa tavoitteenani saada huomiota (enkä olisi osannut kuvitella, että minusta tehdään lehtijuttuja moisen touhun vuoksi), vaan kirjoittamisen innosta ja halusta luoda itselle netti-identiteetti, jonka avulla voin mm. kommentoida muihin blogeihin.

- – -

Hazardin kirjaa saa muuten ainakin asematunnelin Kirjatorilta kuuden euron hintaan.

Päivän Hesari (maksullinen juttu, lehdessä s. D1-2) kirjoitti naisista ja tietotekniikasta: miksi naiset yhä edelleen ovat harvassa tietotekniikan huipulla ja onko sillä väliä?

“Ei ehkä kannata odottaa, että naisetkin löytävät nörtin itsestään. Teknisillä aloilla voitaisiin katsoa peiliin ja miettiä, mikä estää naisten virtaamisen sisään. Monilla muilla aloilla uskotaan, että tasa-arvon edistäminen vaatii valtavirtaistamista: jokaista ratkaisua on katsottava myös sillä silmällä, miten se vaikuttaa sukupuolten tasa-arvoon.

“Tietotekniikassa näin ei ole tehty. Siellä hoetaan edelleen, ettei sukupuolella ole alalla mitään väliä. Ei suostuta näkemään koko asiaa”, Vehviläinen sanoo.”

Huomaan itsessäni aika mielenkiintoisen piirteen näitä tasa-arvojuttuja lukiessani. Koen pienoista syyllisyyttä siitä, että olen tehnyt ne perinteiset naisten valinnat ja arjessanikin toimin stereotypioiden mukaan.

En ole opiskellut tekniikkaa, vaan talous-yhteiskuntatieteellisiä aineita, teetän mieluusti miehillä ruuvien poraamiset, työtehtävät ovat ollet sukupuolelleni tyypillisiä, netinkäyttäjänä olen ilahtunut virtuaalimaailman sosiaalisista puolista, käyn lounaskeskusteluja laihduttamisesta, leivon, käytän naiseuttani hyväksi eri tilanteissa.

Blogiakin kirjoitan kuten naiset: tilitän nytkin tuntemuksiani sen sijaan, että laatisin esimerkiksi poliittisesti merkittävämpää tasa-arvokirjoitusta.

Lisäksi vielä vahvistan tiettyä ajattelua esimerkiksi kertomalla, että koen luontevaksi työskennellä miesvaltaisessa porukassa, kun siellä tuntuu olevan suorempi meininki. Toisaalta epäilen tämän johtuvan myös siitä, että olen kasvanut kahden veljen kanssa ja pienestä pitäen ollut mukana jätkäporukoissa.

Tunteekohan kukaan mies koskaan vastaavaa? Kun tietoliikennetekniikan insinöri lukee juttuja hoitoalan naisvaltaisuudesta, niin miettiikö hän, että olisi pitänyt tasa-arvon vuoksi mennä lukemaan jotain muuta kuin miehille miellettyä?

Eli siis koen, että minun pitäisi omilla valinnoillani edesauttaa tasa-arvoisuutta ja naismaisesti syyllistyn, koska sen sijaan toimin kuten tyypillinen nainen.

Sitten syyllistyn tästä ajattelusta, koska tämä on niin naismaista.

Kuluttajat verkkomarkkinoinnin kohteena

Olen menossa puhumaan koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian Markkinointi verkossa -seminaariin, joka järjestetään 2.-3. lokakuuta. Jos jollakulla on ajatuksia siitä, mitä haluaisi kuulla aiheestani “Kuluttaja verkkomarkkinoijan saaliina” (minulta toivottiin nimenomaan kuluttajanäkökulmaa ja vähän raflaavastikin!), niin saa pistää tulemaan.

Mieluusti otan vastaan myös lähteitä ja tietoja, sillä verkkomainonta ei kuitenkaan ole se aivan paras tietämysalueeni.

Lisäksi kaikkien omakohtaiset näkemykset siitä, miten kuluttajina koette eri verkkomarkkinoinnin tavat ja muodot, ovat erityisen lämpimästi tervetulleita!

Muiden puheita kuunnellen

Kuuntelin juuri Yle Areenan kautta Kaapinpaikka-ohjelman, jossa Digikon Pirkka ja Esinetarinoiden Riitta Nieminen-Sundell keskustelivat Eve Mantun johdolla netin sukupuolirooleista. Blogitkin olivat keskustelussa mukana. Hyvä keskustelu, jossa oli paljon ajatuksia herättäviä kommentteja.

Lisäksi tällä viikolla kuuntelin Sula Pinta -podcastin, jossa aiheena oli virtuaalinen kuluttaminen. Tokion piiri -blogia kirjoittavan tutkija Vili Lehdonvirran ajatuksista kirjoitin joskus talvellla, ja tämä keskustelu sitten syvensi aihetta mukavasti.

Muutaman asian kirjasin ohjelmasta ylös:

Keskeisin teesi Vilin väitöskirjassa on, että koska kuluttaminen on pitkälti sosiaalista käyttäytymistä, niin tietoverkon välityksellä kuluttajuus virtualisoituu enenevässä määrin. Esimerkiksi Etelä-Koreassa on virtuaalimaailmoja, joita käyttää suuri joukko ihmisiä, ja virtuaaliesineet tekevät kauppansa.
Lahjaksi ostaminen on erityisesti monessa Aasian maan kulttuurissa tärkeä osa. ”On pakko ostaa jotain lahjaksi” -ajatus toimii valtavana kulutuksen moottorina. Virtuaalimaailmassa toimii sama laki, eli osoittaakseni, että välitän, on jotain ostettava.

Vili selvitti hyvin informaatio- ja virtuaalihyödykkeen eron. Informaatiohyödykkeet eivät ole niukkoja: vaikka yksi henkilö sitä käyttää, niin se ei estä muita käyttämästä sitä, kuten esimerkiksi MP3:t.

Sen sijaan virtuaalihyödykettä yhteisösivuistoilla ja virtuaalimaailmoissa (siis esim. Habbo Hotel) voi käyttää vain yksi henkilö kerrallaan, ja niiden määrä on rajallinen. Näin ne saavat ihmisen mielessä esineen kaltaisen statuksen. Kun lähettää virtuaalisen lahjan, niin siihen liittyy tietyllä tavalla samoja merkityksiä kuin konkreettiseen lahjaan: se on juuri sinulle, siitä on maksettu tietty summa ja se on valittu tietystä joukosta.

Kun toukokuussa olin Jyväskylän blogimiitissä, niin ainakin Hessun kanssa tuli pohdintaa blogikirjoittamisen eroista sukupuolten välillä. Hän oli kiinnostunut touhusta teknologialähtoisesti, minä taas viestinnällisistä syistä.

Muutoinkin olen aina välillä miettinyt sukupuolten eroja blogaamisessa: että onko se vain minun fiilikseni, että tuttavapiirin blogaavat miehet julkituovat blogeissaan usein oman nimensä ja kirjoittavat “yleistä” asiaa, kun taas naiset pistävät nimimerkin, jonka takana haluavat myös pysyä, ja kirjoittavat henkilökohtaisempaa päiväkirjaa. Tai esimerkiksi naistoimittaja pitää ikää kuin työnsä puolesta yhtä blogia ja kirjoittaa nimimerkillä toista.

Sivusilmällä olen vilkuillut aihetta käsitelleitä tutkimuksia. Nyt Marjut nosti esiin Mining the Blogosphere: Age, gender and the varieties of self-expression -tutkimuksen. Samaan syssyyn Pirkka pohtii netin miehisyys/naisellisuus -aspektia ja toteaa, että digiboksi on luonteeltaan mies ja blogi nainen.

Eli lienee aika pureutua aiheeseen tarkemmin: vaikuttaako sukupuoli blogikirjoittamiseen ja miten? Tutkimukset ovat muualta maailmalta, mutta olettaisin, että samoja lainalaisuuksia löytyy myös suomalaisesta blogosfääristä.

Naiset ovat kiinnostuneempia sosiaalisesta puolesta

“Effects of Age and Gender on Blogging (pdf)” -otsikon alla kerrotaan, että miesten ja naisten blogaaminen eroaa merkittävästi. Kaikenikäiset miehet kirjoittavat enemmän politiikasta, teknologiasta ja rahasta kuin naiset. Naiset kertovat omasta elämästään ja myös käyttävät persoonallisempaa kieltä. Pieni, mielenkiintoinen havainto ikään liittyen on, että blogaajien vanhenemisen myötä käytetään enemmän hyperlinkkejä.

Brittiläisiä blogeja tutkineet Sarah Pedersen ja Caroline Macafee vahvistavat, että myös sillä suunnalla linjaus on sama kuin Yhdysvalloissa. Naiset ilmoittivat olevansa kiinnostuneempia blogaamisen sosiaalisesta puolesta, kun miehet taas taas tiedosta ja mielipiteistä. Miesten blogit olivat myös teknisesti kehittyneempiä. Yksityisyys oli tärkeää naisille (sekä homoseksuaaleille sukupuolesta riippumatta).

Tutkijat toteavat, että kaikki nämä tekijät voivat selittää sitä, että Britanniassa naisblogaajien julkinen profiili on miehiä alhaisempi.

Alussa mainittu, Marjutin vinkkaama tutkimus keskitty kielelliseen ilmaisuun ja tukee samaa “miehet tekniikkaa, naiset tunteita” -ajattelua.

“In content–based features, we see the factors Religion, Politics, Business, and Internet used more frequently by male bloggers, while the factors Conversation, AtHome, Fun, Romance, and Swearing are more often used by female bloggers.”

Teinien blogit “enemmän samankaltaisia kuin erilaisia”

Toisaalta Gender, identity, and language use in teenage blogs -tutkimuksessa Huffaker ja Calver toteavat, että eri sukupuolta olevien nuorten blogit ovat keskenään enemmän samanlaisia kuin erilaisia.

“Perhaps the technical ease of use of blogs levels the differences between males and females, or perhaps this generation of Internet users is becoming more androgynous in its online communication and interaction.”

Ne syvällisemmät taustat ja minä itse

Onko tällä sukupuolisuudella ja sen tutkimuksella sitten oikeasti väliä ja mitä kaiken taustalla on? Melissa Gregin tekstiä esittelevässä tiivistelmässä todetaan:

“It argues that generalisations about the so-called ‘trivial’ content of women’s blogs are of little use to the extent that they leave the apparently opposite term – ‘political’ – undefined. The chapter aims to situate discussions about gender and political participation within a wider historical and intellectual framework. In doing so, it suggests that both gender and blogging reflect broader social anxieties about an expanding public sphere.”

Taustalla siis lymyilee historiallista, kulttuurisia ja sosiaalisia tekijöitä, ja miesten blogit nähdään helposti merkittävimpinä kuin naisten kirjoittelut. Naiset eivät siis kirjoita politiikasta, koska eivät siinä muutenkaan ole olleet mukana.

Minä miellän kirjoittavani Kulutusjuhlaan myös yhteiskunnallisesti merkittävämpää tekstiä: siellä olen “vaikuttaja”. Marinadi-blogissani olen selvästi naispäiväkirjailija.

Tässä Mari Koo -blogissanikin ilmeisesti näkyy naisille tyypillisempiä tapoja miettiä myös asiantuntijuuttaan. Olenhan tuonut julki epäilykseni mm. omasta tietämättömyydestä, enkä ole vain kirjoittanut “tiukkaa asiaa” ja mielipiteitä: minulla on esimerkiksi kategoria “Fiilikset”, jotta voin tunteilla.