Laitat kuvan nettiin. Muutaman vuoden kuluttua huomaat, että joku taiteilija on hyödyntänyt kuvaasi teoksessaan kysymättä sinulta siihen lupaa. Onko taiteilijan toiminta oikein esimerkiksi tekijänoikeuslain nojalla (joka siis yleisesti vaatii esim. luvan kysymisen tai sitaattioikeuden nojalla tehdyn lainauksen, jos käyttää toisen kuvia, tekstejä tai muuta tuotantoa)?

Yleisesti ottaen taiteilija saa käyttää toisten kuvia teosten luomiseen. Se todettiin jo 1970-luvulla, kertoo Valokuvaajan tekijänoikeusopas (PDF, s. 26, oppaassa myös kuvat alkuperäisestä kuvasta ja taideteoksesta):

“Valokuvien jäljentäminen maalaamalla oli tuohon aikaan verrattain yleistä ja ärsytti valokuvaajia, koska se yleensä tapahtui lupaa kysymättä. Kyseisessä tapauksessa lähdettiin asiaa selvittämään oikeudessa. Korkein oikeus katsoi aikanaan perusteluissaan, ettei valokuvaajalla ole oikeutta aiheeseen, ja [valokuvaaja] Ojutkangas hävisi jutun. Tapaus herätti valokuvaajien ja kuvataiteilijoiden kesken vilkkaan keskustelun, jonka kuluessa
soveliaan ja sopimattoman lainauksen rajoja pohdittiin.”

Millä edellytyksillä kuvasta tulee uusi teos?

Opas jatkaa aiheen käsittelyä:

“Valokuvateoksesta tulee uusi teos, jos sen valmistamiseen käytettävää tekniikkaa muutetaan siten, että kuva olennaisesti muuttuu; esim. valokuvateosta mallina käyttäen tehdään maalaus, laveeraus tms. tai mustavalkoisesta kuvasta tehdään värikuva tms. Uusi teos voidaan valmistaa myös yhdistämällä olemassa olevia valokuvia tai valokuvateoksia montaasitekniikalla uudeksi teokseksi. Viimekädessä sitten oikeudessa ratkaistaan onko kyse uudesta teoksesta vai tekijänoikeuksien loukkauksesta.”

Koska puolisoni on taiteilija, joka tekee nettikuvista kuvankäsittelyn kautta öljyvärimaalauksia, niin halusin selvittää asiaa. Välillähän taiteilija kohtaa tilanteita, joissa häneltä kysytään, että millä oikeudella hän ottaa toisten kuvia netistä.

Sopiva tilanne tuli vastaan ProComin Mitä laki sanoo? -koulutuksessa. Tosin jo aiemmin sen verran olin aihetta kartoittanut, että en uskonut kuvien käytössä taiteen lähtökohtina olevan varsinaista ongelmaa, ja herra taiteilijallakin oli jo opiskeluajaltaan näkemys, että kuvien käyttö on sallittua.

ProComin tilaisuudessa keskusteltaessa Päivi Tiilikka (OTT, VT, tutkijatohtori, Kansainvälisen talousoikeuden instituutti) muistutti, että alkuperäisellä kuvan ottajalla on moraalinen oikeus kuvaan. Tällöin siis voi olla kiistanalaista, voiko kuvaa käyttää esimerkiksi eläinten oikeuden puolustamiseen liittyvässä taideteoksessa, jos kuvan ottaja ei kuvaansa haluaisi tällaiseen yhteyteen.

Sveitsissä vietetään parhaillaan Art Basel -taidemessuja. Olin itse kiertämässä messuilla eilen, ja reilu kaksi tuntia oli aivan liian lyhyt aika kaiken näkemiseen. Näin tavikselle taidetta oli liikaa: on mahdotonta sulattaa parissa tunnissa valtava taidemäärä. Minulle sopivat paremmin pienet kerta-annokset ja kuratoidut näyttelyt.

Tänään kiinnitin paikallisessa lehdessä huomion juttuun, joka kirjoitti avoimesti messuilla olleen taiteen hinnoista. Suomalaisgalleria Anhava oli nostettu jutussa esiin messuosastona, josta sai taidetta alle 5 000 Sveitsin frangilla. Lisäksi jutussa kerrottiin muutamasta kalliimmasta hintaryhmästä.

Aamukahvipöydässämme mietimme, miksei suomalaisissa taidekritiikeissä juuri koskaan puhuta taiteen hinnoista. Galleriahinnat ovat usein esillä näyttelyluettelossa, joten olisi helppo mainita, mihin hintaluokkaan taiteilijan teokset asettuvat.

Useimmat meistä haluavat tietää hinnan, kun jutussa kirjoitetaan uudestä älypuhelimesta, elintarvikkeesta, kengistä tai sängystä. Miksi taideteoksissa tilanne on toinen?

Taideteosten hinnoista puhutaan toki esimerkiksi huutokauppojen yhteydessä. Tai jos jonkin taiteilijan teosten arvo on merkittävästi noussut viimeisinä vuosina. Tai jos tilataan esimerkiksi presidentin muotokuva. Mutta minusta olisi kiva tietää hintoja lisää.

Mainitsen nyt vielä sen, että mielestäni taidemyynnin raikas tuulahdus on ollut Hesarin Kuukausiliitteen Taidesalonki, jossa tuotteet kaupataan Huuto.netin avulla.

- – -

Taiteeseen liittyen kannattaa vilkaista myös pni:n päivän pohdinta taiteen tukemisesta.

Disclaimer: Sulhaseni on kuvataiteilija, jonka pikselimaalausten hinnat olivat viime vuoden yksityisnäyttelyssä 1 600 – 9 000 euroa.

PS. Kiitos muuten myös lukijapalautteesta, jossa haluttiin Facebookin tykkäysnappi tähän blogiin. Olen unohtanut hoitaa sen kohdilleen, mutta toivottavasti jo pian saa täällä tykätä kirjoituksista.

Nyt on vuorossa pitkä haastattelu taiteilija Sami Lukkarisesta, 34. Kyseinen mies on minulle itselleni tietysti tärkeä henkilö seurustelumme vuoksi. Koska Sami

ammentaa ainekset taiteeseensa netistä ja ihmisten profiilikuvista, niin tuntui mielekkäältä tehdä haastattelu tänne asiablogin puolelle. Ja minä olen tietysti ylpeä muusa, joka mielellään tuo taiteilijan elämää ja teoksia julki.

Samin yksityisnäyttely (fb-kutsu) avautuu nyt perjantaina Galleria Heinossa. Lisäksi hänen teoksiaan on parhaillaan Meilahdessa Toden näköistä -näyttelyssä, ja samassa paikassa on Taiteiden yönä Samin installaatio Piirustusluokka. Sami on mukana Länsiväylä-ryhmässä, jonka tuotantoa on esillä videoiden ja kuvien muodossa nyt Galleria Huudossa.

Haastattelun editointi on hyvin vähäistä, joten siksikin teksti on pitkä.

Lähdetään liikkeelle perustaidekysymyksellä. Olet tehnyt vuosien ajan maalauksia kuvista, joita ihmiset ovat laittaneet itsestään nettiin. Miksi tällainen aihevalinta?

Tietysti ne kuvat ovat hienoja, ja jotenkin niissä on jotain sellaista tuoreutta, jota ei ole ennen ollut. Nettigallerioiden kuvat osuvat jotenkin sellaiseen välitilaan, ne eivät ole julkisia lehtien muotikuvia tai uutiskuvia, mutta eivät privaattejakaan. Niissä on jotain kiehtovaa.

Nettikuvia on niin paljon, että joukkoon mahtuu kiinnostavia, tuoreita näkökulmia. Kun niitä on maalannut pitkään, niin on oppinut näkemään, mitkä voisivat toimia maalauksina, erilaiset värit ja sommitelmat.

Toisaalta tämä liittyy siihen, miten innostuin taiteesta nuorena. Suhde taiteeseen on tullut kuvan kautta: lainasin Jyväskylässä kirjaston  kirjoja ja katsoi kuvia eli taidekirjoja, jossa oli kuvia maalauksesta, ja vieressä tekstiä.

18-vuotiaasta asti olen maalannut kuvista. Nuorena innostuin erityisesti saksalaisen, kuvia käyttäneen Gerhard Richterin teoksista.  Myöhemmin innoittajana toimi pop-taide, jossa kuva on lähtökohtana.

Sinut tunnetaan erityisesti pikselimaalarina. Miksi teoksesi ovat pikseleinä?

Viimeisen kymmenen vuoden ajalta kaikki tekemäni maalaukset ovat digitaalikuvista. Digitaalinen kuva rakenttuu pikseleistä, ja haluan näyttää sen.

Toisaalta informaation vähentäminen eli pikseleiden kasvattaminen ja värikenttien yhdistyminen tuo sen lähemmäs maalausta.

Lisäksi syntyy tilallinen taso, eli kauempaa ne maalaukset näyttää kuvilta ja lähempää ne ovat abstrakteja maalauksia.

En tosin silloin aluksi ajatellut tätä. Ensimmäiset pikselimaalaukset ovat vuodelta 2000, ja se liittyi silloin ajanhetkeen, oli symbolinen it-kuplalle ja kaikelle.

Kun maalaa pikseleitä, niin pikseli on aina yhtä sävyä. Se on aina herkistymistä sille sävylle. Nyt mun maalauksissa on useita satoja värisävyjä, joten ne ovat värien kautta rikkaampia. Alkuperäisen kuvan värejä ei voi täysin toistaa ja maalata, niin ne kuvat lähtevät myös muuttumaan ja värejä tulee vielä enemmän. Huonolaatuisesta digitaalikuvasta tulee maalauksena rikkaampi ja materiaalisempi, kun pikselit on kolmiuloitteisia.

Millä perusteella sie valitset kuvat, joista teet maalauksia?

Kuvan valintaprosessissa luotan intuitioon ja herkkyyteen. Kuvan on tunnuttava jollain tasolla hienolta. Olen kuitenkin tehnyt aika laaloja maalaussarjoja ja tehnyt siis sen mukaan ennakkorajauksen, millaisia kuvia etsin.
Nyt olen tehnyt profiilikuvista, sitä ennen arkkitehtuurista ja roskaposteista.

Käyn gallerioista läpi yhdellä istumalla satoja tai tuhansia kuvia: jos kuva tuntuu hienolta, niin kopioin sen ja jatkan etsimistä. Niin kauan kuin herkkyyttä säilyy, niin jatkan etsimistä ja palaan sitten löytämiini kuviin. Yhdessä sessiossa niitä voi olla esimerkiksi kymmenen. Tutkailen niitä ja mietin rajausta ja pikselöintiä ja näyttääkö kuva edelleen toimivalta. Niistä sitten valikoituvat omasta mielestä parhaat. Printtaan ne pikselisenä ja sitten mietin vielä usein kuukausiakin.

Lopullisen valinnan teko, koon päättäminen ja muu sellainen on aika hidas ja rauhallinen prosessi. Lopulta maalaan kuvan kankaalle.

Millaisia muutoksia omakuvien käytössä olet huomannut tässä vuosien aikana?
(Kuva: Dysfunk, 2009,oil on canvas, 250×150 cm)

Silloin, kun 2004 maalasi ensimmäiset kuvagalleroioiden perusteella, niin kuvat olivat City-lehden Peilikuva-palvelusta. Ne olivat aika paljastavaa ja röyhkeää.

Ylipäätään kuvia oli vähemmän, eivätkä digikamerat olleet vielä arkipäivää. Kuvat olivat pidempi-ikäisiä: se ei ollut jatkuvaa oman elämän dokumentointia. Ei ollut vielä niin vahvoja kuvallisia virtauksia, mitä on nyt muodostunut.

Alkuvaiheessa oli paljon netin aktiivikäyttäjien nettikamerakuvia, jotka olivat aika tylsiä. Kännyköissäkään ei ollut niin hyvälaatuisia kameroita, että olisi voinut oikeasti kuvata.

Nyt on tosi monipuolista, ja kuvia on paljon. Vaikka käy kymmeniätuhansia kuvia läpi, niin se on nykyisin vain pinnanraapaisua.

Hauskoja ilmiöitä ovat esimerkiksi ylösalaisinkäännetyt. Tai kerrokselliset, joissa oman kuvan päälle on piirretty tai kirjoitettu jotain. Kuvien koodi on monimutkaistunut.
Voi olla myös esim. peilin kautta ja salamavalon välkähtäessä otettu kuva. Olen siitä itse aina tykännyt: se vääristää värejä ja peittää osan ihmisestä, tekee kuvasta hauskan kontrastisen.
Yleinen kuvatyyppi on kaverikuvatyyppi, jossa poseerataan kahdestaan tai isommalla porukalla.

Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että selvästi luovimpia kuvallisissa kokeiluissa ovat olleet nuoret tytöt. Pojat eivät ehkä niin paljon irrottele ja kokeile.

Erilaisten sosiaalisen median palveluiden kautta omasta nettikuvasta on nykyisin tullut tärkeä. Fb-kuvia toiset vaihtavat aktiivisesti, ja toisaalta minäkin usein olen törmännyt keskusteluihin tyyliin ”miten valitsit profiilikuvasi”. Omalta osaltaan tästä muutoksesta taitaa kertoa sekin, että perjantaina avautuvassa näyttelyssä on pikselimaalausten ohessa ei-pikselisisiä minimuotokuvia fb-kavereistasi.
(Kuva: Samin minusta maalaama minikuva teossarjasat Yhden suhde yhteen eli Mari, 2010, oil on acrylic glass, 4,6×3,5cm)

Aiemmin olen kahlannut läpi sattumanvaraisesti kuvia tuntemattomista ihmisistä: sitä on vain käynyt läpi kuvia, jotka ovat tuntuneet toimivan maalauksina.

Nyt kuitenkin jollain lailla tuntuu omallakin kohdalla ja sosiaalisen median aktiivisemman käytön myötä, että on halunnut alkaa käyttää omienkin kavereiden kuvia.

Fb-maalauksississanihan on idea mittakaavassa, nimikin on ”Yhden suhde yhteen”. Profiilikuvat ovat äärimmäisen pieniä. Olen halunnut näyttää sen kuvan koon muutoksen. Maalaukset ovat samankokoisia kuin netissä olevat profiilikuvat. Tietysti siinä on haasteensa maalauksellisesti: miten pystyy maalaamaan noin 3×4 cm -kuvia?

Nämä ovat kymmeneen vuoteen ekat maalaukseni, jotka eivät muodostu pikseleistä.

Kun on luotu kavereiden yhteisöjä nettiin, jotka ovat tavallaan intiimimpejä kun netin äärettömyys, niin samalla kuvat ovat pienentyneet.

Kuvien pienuus tuo näyttelyyn oman tilallisen tasonsa. Isot pikselimaalaukset näkyvät selvempinä kauempaa. Nämä ovat niin pieniä, että on pakko mennä lähelle katsomaan, muutaman kymmenen sentin päähän, jos haluaa nähdä yksityiskohdat maalauksessa.

Ihmiset vaihtavat aika usein profiilikuvia, joten oman kaveripiirinkin tarjoama kuvasto on sen verran mielenkiintosita, että voi tehdä maalaussarjan.

Koko rajoittaa kuvien valintaa sikäli, että kuvien on rajoituttava kasvoihin. Kokovartalokuvaa ei voi maalata, koska yksityiskohdat menevät pieneksi.

Minullahan oli oma osani siinä, että ryhdyit ideoimaan näitä pienikokoisia profiilikuvamaalauksia.

Idea syntyi, kun näin sinut selaamassa Facebookia mobiililaitteellasi: noin pieniäkö ne kuvat jo ovat? Silti niistä pystyy tunnistamaan ihmiset. Siitä sitten muutaman kuukauden kehitteli ideaa ja tekniikkaa, ja nyt niitä on 12 maalausta valmiina. Se on varmaan sellainen sarja, joka tulee jatkumaan ja muuntumaan.

Olet mukana myös Länsiväylä-ryhmässä, jonka videoista koostuva teos on mukana URB-festareilla Galleria Huudossa. Kerro siitä.

Länsiväylä on taiteilijaryhmä, joka perustettiin 2007 Länsiväylä-teoksen ympärille. Silloin menimme pienellä porukalla Ruoholahteen pesemään aamuruuhkassa liikennevaloissa seisovien autojen ikkunoita ja kerjättiin siitä rahaa. Se dokumentoitiin videolle. Se oli jännää ja hauskaa, ja kuvamateriaali näytti hienolta, jumittava ruuhka ja vähän rähjäisen näköiset ikkunanpesijät. Päätettiin tehdä se uudelleen kahtena seuraavana vuonna.

Nyt videot näistä teoksista ovat esillä Galleria Huudossa osana URB-festivaaleja.

Länsiväylä-ryhmään kuuluu pari taiteilijaa, tutkija, ympäristöaktiivi-videokuvaaja ja nyt mukana on myös muita. Länsiväylän tempauksiin aina levitetään sanaa joten niissä on olut enemmänkin ihmisiä.

Nyt kuun vaihteessa järjestitte Pyöräilykaistan, johon ihmiset kutsuttiin netin kautta.

Länsiväyliä oli kiva järjestää, joten heräsi ajatus, mitä muuta voisi tehdä kaupunkitilassa ja jotenkin yllättävästi: ei suoria poliittisia teoksia, mutta niissä voi olla sitäkin, ja tietysti esteettisesti hienoja.

Mietittiin, mitä voitaisiin tehdä kesällä, ja jossain vaiheessa tuli ajatus, että kun kaikki pyöräillään, niin pyöräilykaistan maalaus katuun tuntui hyvältä. Paikaksi valikoitui Hämeentie, koska se on paljon ollut pyöräilyssä esillä.

Saatiin idea berliiniläisestä katutaidetempauksesta, jossa autojen renkaisiin tarttui väriä, joka levisi risteyksiin.
Me päätettiin tehdä se niin, että kirkkaat vesiliukoiset akryylivärit tarttuvat pyöräilyjoukon renkaisiin Hämeentiellä ja renkaat maalasivat pyörän jälkiä. Koska pyöräilijöitä oli paljon, niin siitä tuli tosi hieno tapahtuma.

Pyöräilykaistan dokumentointi oli avointa, eli osallistujat saivat ja saavat edelleen lähettää omia kuviaan tapahtumasta. Galleria Huudossa onkin esillä joitakin Flickriin ladattuja kuvia.

Lisäksi vedät nyt elokuussa Piirustusluokka-installaation Meilahden taidemuseossa Taiteiden yönä 27. päivä. Siinäkin käytät nettikuvia, mutta vähän eri tavalla.

Se on kaikille avoin tapahtuma, jossa piirretään klassisia croquis-piirrustuksia hiilellä paperille. Malleina ovat varhaisen internetin tuntemattomat, vähäpukeiset naiset. Nämä pehmopornoposeeraukset projisoidaan minuutiksi ja ihmiset saavat piirtää niitä. Kuvia on kaikkiaan 52.

Miksi tällainen?

Kuvamateriaali on kaverini internetistä kopioimaa pehmopornokuvastoa ennen vuotta 1999.  Eli tämä on katsaus internetin alkuaikaan, jolloin se oli ihan eri paikka, ja ainoa kaupallinen potentiaali oli oikeastaan pornosivustoissa. Oudolla tavalla kuvissa näkyy ajankuva, valaistukset, kampaukset, huono kuvanlaatu…

Samalla Piirustusluokka on paluu piirtämisen perusteisiin. Opiskelin itse piirtämistä kuvataideakatemiassa samalla aikakaudella kuin jolta nämä kuvat ovat peräisin. Lisäksi aloin käyttää nettikuvia maalausten aiheena vuonna 1999.

Yllättävät kuvat ja lyhyet piirustusajat tuovat spontaaniutta ja tekemisen riemua. Piirustuksia ei ehdi hioa yksityiskohtaiseksi.

(Videopätkää Tampereen piirustusluokan ensivedoista)

Piirustusluokassa ja Länsiväylän toiminnassa on mukana muita ihmisiä. Mikä merkitys sulle on sillä, että saat ihmiset osallistumaan taiteen tekemiseen?

Kyllä se on ihan oleellinen juttu.

Piirtäminen on hauskaa. Haluan antaa ihmisille vähän yllättävästi mahdollisuuden piirtää.
Piirustusluokissa ihmiset piirtävät ja jos haluavat, voivat jättää teoksensa osaksi piirustusluokkaa.
Esimerkiksi Tampereella yhdessä illassa saatiin galleria täyteen piirustuksia. Piirustusluokassakin on hienoa katsoa sitä riemua, jolla ihmiset piirtävät.

Länsiväylän toiminnassa ollaan kaupunkitilassa. Niihin toivotaan ihmisiä mukaan: silloin teos säilyy avoimena, siitä voi tulla paljon parempaa kuin mihin on pienellä porukalla pystynytkään. Se säilyy yllättävämpänä: se voi kasvaa johonkin ihan muuhun. Alunperin Pyöräilykaistaan suunniteltiin ihan toisenlaiseksi, mutta ihmisen määrän kasvun myötä siitä tuli ihan toisenlainen.

Kuten tuossa aiemmin tuli ilmi, niin opiskelit Kuvataideakatemiassa. Valmistuit vuonna 2001. Pääsit sisään ekalla yrittämällä ilman taidekoulutaustaa, joka on aika harvinaista. Miksi hait sinne?

En sitä suuremmin miettinyt. En oikeastaan tiennyt mitään siitä. Olin Jyväskylässä osallistunut harrastelijataidenäyttelyihin ja lukenut paljon taiteesta. Tein ensimmäisiä tapahtumia ja kai sitä vain ajatteli, että tätä haluais tehdä. Kokeilin, että jos sinne pääsisi, katsoin jostain oppaasta, että se on korkeinta opetusta antava paikka Suomessa. Mutta en siis tiennyt mitä taiteilijuus tarkoittaa.

No mitä taiteilijuus sulle tarkoittaa nyt?

Kyllä sitä on niin syvästi taiteilija. Se on koko elämä, joka vaikuttaa kaikkeen, ja määrittää elämää. Ideoita voi tulla milloin vain: vaikka silloin, kun sä luet Facebookia kännykällä.
On paljon projekteja ja näyttelyitä, joita innolla toteuttaa, niin haluaa myös löytää varmuuden, että voi ne toteuttaa. Se tarkoittaa sitä, että yrittää jostain löytää rahaa niiden toteuttamiseen. Se on kuitenkin tärkeä osa, sen on tässä kymmenessä vuodessa huomannut.

Palataan vielä nettiin. Millainen netinkäyttäjä itse olet?

Olen ollut aika passiivinen: en ole ollut sillä tavalla läsnä. On tietysti ollut kotisivut ja näin, mutta olen halunnut ottaa etäisyyttä. En ole siis tehnyt mitään tunnusta aikanaan Irc-galleriaan. Se on myös vähän jäänyt päälle. En ole ollut sosiaalisessakaan mediassa aktiivinen.

Mutta nyt olen netinkäytön suhteen lisännyt toimintaa, on Facebookissa fanisivut ja sinne päivittää taidejuttuja, voi käydä keskusteluja ja levittää tietoa. Mutta on se netinkäyttö vieläkin tuollaista aika työkeskeistä.

Nyt, kun aktivoitunut, niin tajuaa nettitoiminnan luontevuuden omaan työskentelyyn ja omiin juttuihin. Olisi voinut olla aktiivisempi jo paljon aikaisemmin. Ajatus ulkopuolisuudesta ja etäisyydestä oli ihan turha.

Miten suomalaiset taiteilijat sun mielestä hyödyntää nettiä? Siitä kuitenkin tunnutaan puhuttavan nyt aika paljon.

Taiteilijat ovat lähteneet Facebookiin ja näyttelykutsuja sinkoilee, mutta ei se useinkaan sen pidemmälle ole mennyt. Mutta hyvä, että on syntynyt taidekeskustelua ja tiedonvaihtoa. Ei ole kovin paljon aktiivisia tekijöitä.
Mutta on toki esimerkkejä, kuten Riiko Sakkinen, jotka käyttävät nettiä aktiivisesti viestinnässään ja muussa.

Tällaiselle tavikselle gallerioissa käyminen on aika vierasta. Oon itse oppinut aika paljon, kun olen ravannut sun mukana näyttelyissä. Jos nyt joku amatööri uskaltautuu sun näyttelyä katsomaan, niin mitä siellä kannattais katsoa ja miettiä?

Koen, että mun töitä on aika helppo lähestyä. Ne on kuitenkin esittäviä teoksia.
Siitä vaan katselemaan: ei niitä tarvitse sen tarkemmin analysoida tai purkaa. Jotkut tykkää toisista ja jotkut toisista.

Ylipäätään sanoisin, että galleriat kannattaa ajatella mukavana kaupunkitilana, joissa voi hetken olla rauhassa liikenteen melulta tai mainosviestien pommitukselta. Ei tee koskaan pahaa pysähtyä edes pariksi minuutiksi, ja jos teos tuntuu kiinnostavalta, niin pysähtyä pidemmäksikin aikaa.

Sitten voi tutustua paremmin teokseen ja tekijään, ja ehkä sen kautta rakentuu suurempikin tarina. Gallerioissa on yleensä materiaalia taiteilijasta ja näyttelystä, joten sitä kautta saa tietoa ja sen kautta elämykset voi syventyä.
Avoimin mielin ja kaikessa rauhassa. Kaikesta ei todellakaan tarvitse tykätä.

Kiitos. Luulen, että tämä oli nyt tältä erää tässä, mutta varmana joskus toiste taas lisää. Ja tietysti kommenttiosasto on vapaa myös muiden kysymyksille.

Viime viikolla pääsin osallistumaan ArtParis -messuille. Paikkana oli upea Grand Palais, ja tämä suuri rakennus oli täynnä taidetta. Suuri osa omasta ajastani avajaispäivänä keskiviikkona kului Suomen osastolla, ja siinä pystyi tarkkailemaan myös messuvieraiden käytöstä.

Silmiinpistävää, mutta ei kovin yllättävää, oli into, jolla teoksia kuvattiin. Digikamerat räpsyivät, mutta niin tekivät myös mobiililaitteet. Erityisesti iPhone näytti olevan monilla: lieneekö ranskalainen hinnoittelukäytäntö suosinut niiden hankintaa?

Lukkarisen Samin teosten kohdalla kuvaus tuotti ilmiselviä ilahtuneita oivalluksia, kun ihmiset tajusivat ruutujen läpi, mitä maalausten pikseleistä muodostuu.

Pää alaspäin oleva tyttö hahmottuu heti tästäkin kuvasta, toisin kuin jos teosta katselee parin metrin päästä “oikeasti”. Toisessa taulussa tytöllä on sydämenmuotoinen peili, josta heijastuu salaman välähdys.

“Täällä ei saa kuvata”

Kuvien ja videoiden ottaminen ja erityisesti jakaminen ei silti ole edelleenkään ole mitenkään noin vain hyväksyttyä. Ranskalaisessa pakasteita myyvässä kaupassa, Picardissa, myyjä tuli kieltämään kuvaamiseni. Yhden kuvan olin jo ottanut ja pistin sen myös esiin nettiin Kulutusjuhlaan tekemäni tekstin yhteyteen. En tiedä, rikoinko jotain ranskalaista lainsäädäntöä toiminnallani. Olen niin tottunut siihen, että Suomessa kaupassa saa kuvata ja kuvat myös julkaista.

Marko Sykkö kritisoi omassa blogitekstissään tapahtumajärjestäjien videointikieltoja. Tämä kuvaus ja sen salliminen taitaa olla netin ikuisuuskeskusteluja ja taatusti myös jatkuu, kun mukana kulkevien laitteiden laatu koko ajan paranee.

Taidemessuillakin kuvauksen haittapuolet puhuttivat. Myös taiteesta valmistetaan piraattituotteita, ja keskusteluissa epäiltiin, että joku osa kuvauksista liittyy tällaiseen toimintaan.

Ymmärrän kyllä esimerkiksi taidemuseoiden kuvauskiellot. Lisäksi esimerkiksi Lucian Freudin töiden hienous ei valkene täysin vasta kuin lähietäisyydeltä, ja olisi hieman häiritsevää, jos näyttelyn tungoksessa monet lisäksi kuvailisivat. Eli jos on reissu Pariisiin suunnitteilla kevään aikana, niin suosittelen Pompidou-keskuksessa olevaa Freudin näyttelyä.

Kuvat toimivat muistiinpanoina

iPhonen kamera on itselläni ahkerassa käytössä. Vaikka kamera ei teknisesti ole mitenkään huikean laadukas, on se riittävän hyvä arkiseen kuvanäppäilyyn. Huomaan käyttäväni kameraa usein muistiinpanovälineenä: näin tallentui esimerkiksi ravintola Rytmissä ollut tieto lauantai-aamiaisista.

Osan kuvista jaan suoraan nettiin: joko sekä Twitteriin että Facebookiin tai pelkästään FB:in. Uutta kännykkäkuvaus ja kuvien jakaminen ei minulle ole: ensimmäistä kännykkäkuvablogia pidin kolme-neljä vuotta sitten, mutta silloin kuvien laatu oli heikko.

Myös videoiden kuvaaminen ja jakaminen iPhonella on osoittautunut varsin vaivattomaksi. En vain vielä ole rutinoitunut siihen hommaan samalla tavalla kuin kuvien ottamiseen.

- – -

Nestle ja nettiaktivismia

Vielä pitää pistää ihan jostain muusta eli linkata Nettiapinaan, joka kertoo hyvin Nestlén kuohuntaa herättäneesta toiminnasta ja sosiaalisen median, erityisesti Facebookin roolista kriisien kuohuessa.