Muutama vuosi sitten harmittelin, miksi akateeminen maailma tuntui kokevan esimerkiksi blogikirjoittelun hankalaksi ja jopa uhkaavaksi. Tietysti myös moni yliopistossa vaikuttava vetosi perussyyhyn eli kiireeseen. Ei ole aikaa, on niin paljon muutakin kirjoitettavaa!

Ehkä yksi syy akateemisen ympyröiden haluttomuuteen nettiin on se, mitä Lauri Järvilehto taannoin blogissaan toi esiin arvioidessaan Katleena Kortesuon Tee itsestäsi brändi -kirjaa:

“Brändääminen synnyttää Porthanian käytävillä ja Fabianinkadun pimeillä kujilla vilunväristyksiä, jotka kuljettavat akateemikon mielen koluamaan Punavuoren ja Eiran hipster-hengessä sisustettujen mainostoimistojen nurkkia. Niiden kanssa hän ei halua olla missään tekemisissä. Tutkijan asiantuntemus perustuu rautaiseen substanssiosaamiseen. Brändääminen kuuluu helppoheikeille.

Ja kuitenkin: brändäämisessä ei ole suinkaan kyse turkoosin ja neonvioletin trendikkäästä yhdistämisestä tai kvartaalin trendisloganien hokemisesta. Brändäämisessä on kyse siitä, mitä joka ikinen asiantuntija tarvitsisi substanssiosaamisensa jälkeen kaikkein eniten: viestin kiteyttämisestä.”

Siis suomalaisessa yliopistomaailmassa ei ole tapana suuresti “brändätä” itseään, ja blogikirjoittelu voidaan nähdä nimenomaan tällaisena pahamaineisena toimintana. Niitä, jotka näin tekevät, voidaan katsella hyvinkin happamasti.

Mutta onneksi siis nykyisin löytyy jo hyviä tutkijanalkuja ja tutkijoita, jotka pitävät monipuolisia ja kiinnostavia blogeja. He tuovat esiin omaa osaamistaan ja avaavat meille maallikoille myös tutkimuksiaan ja niiden taustoja.

Mainitsen nyt vain pari esimerkkiä, joiden kirjoittajat peräti tunnen myös muuten kuin netistä.

Ensinnäkin Heikki Kerkkäsen Ajattelemisen pensaita ja puistoja. Heikki on yhteiskuntatieteiden maisteri ja tutkija, joka kirjoittaa mm. maahanmuutosta. Kannattaa lukaista esimerkiksi teksti “Mitä turvapaikanhakijoiden vastaanotto maksaa“.

Toinen, aihealueeltaan ja tyyliltäänkin erilainen, on Turun yliopiston professorin Jaakko Suomisen kirjoittama Koneen kokemu(y)s. Jaakko on tällä hetkellä “työstövapaalla” ja toimii erikoistututkijana projektissa “Tietokoneen toiset elämät”.

Kolmantena vielä Annukka Bergin blogi, johon hän lähinnä kokoaa muualla julkaistuja kirjoituksiaan. Tämä tapa sopisi varmasti monelle muullekin akateemiselle, joista tuntuu, että kirjoitettavaa on niin paljon, ettei varsinaiselle aktiiviselle blogille jää aikaan.

Sitran Maamerkit-ohjelma arvioi, että suomalaisella maaseudulla voi olla edessään hyvä tulevaisuus. Parhaiten menestyvät ne kunnat, jotka osaavat vastata uusien kuluttajaryhmien kysyntään.

“Ekologisuutta arvostavien ja parempaa maailmaa rakentavien Lohas-kuluttajien määrä kasvaa jatkuvasti ja tästä kysynnästä avautuu aivan uusia mahdollisuuksia maaseudulle ja sen merkityksistä ammentavalle liiketoiminnalle, sanoo Jyri Arponen Sitran Maamerkit-ohjelmasta.”

Maaseutuoptimismi on vahvassa nousussa, ja maaseudun tulevaisuuden merkityksen nähdään kasvavan.

Eli siis hyvin näyttäisi suomalaiselle maaseudulle käyvän. Mutta tietyistä vanhoista kaavamaisista ajattelutavoista pitäisi varmasti päästä irti.

Eräs tuttuni lähetti kuvan Joensuun lentokentältä (kenttä sijaitsee kotikunnassani Liperissä):

Miksi ihmeessä rakennetaan tällaisia vastakohtia? Helsinkiläistynyt liperiläinen lähinnä masentuu moisesta. Maalla syytetään helposti kaupunkilaisia siitä, etteivät he arvosta eivätkä ymmärrä maaseutua. Mutta ei sitä ymmärrystä kaupunkilaisiin näytä liikaa olevan, jos tällaisella valomainoksella uskotaan vetovoiman kasvavan.

Olen kohtuullisen potentiaalinen paluumuuttaja kotikonnuilleni. Siellä ovat juureni, vanhempani ja jonkinasteinen tunneside. Enkä varmaan olisi lainkaan hullumpi kunnan veronmaksaja, ja saattaisin jopa työllistää itse itseni. (Totuuden nimissä on mainittava, että maalla asumisessa on kokemukseni mukaan myös runsaasti heikkoja puolia, jonka vuoksi en mitenkään hingu elämänmuutosta).

Mutta ilmakuva Liperistä ei ole se tekijä, joka minua houkuttaisi, etenkään, jos sille nostetaan vastakohdaksi “Ruuhka-Suomi”. Minun Helsinkini ei ole autoilua, vaan kävelyä, pyöräilyä ja joukkoliikennettä. Enemmän olen joutunut autossa istumaan Liperissä, jossa matkat lähimpään kauppaan ovat pitkiä ja joukkoliikennettä pidetään toimivana, jos kerran päivässä menee linja-auto.

Joten siis Liperin kunta: muuttakaa viestinne lentokentällä toisenlaiseksi. Kertokaa vaikka siitä, että Liperissä on mahdollista saada järvikalaa kotiinkuljetettuna tai perunoita kylän viljelijältä. Tai että rivitaloasunto on niin halpa, että helsinkiläistä melkein huvittaa (kaikki eivät välittömästi haaveile omakotitalosta). Varmasti keksitte vielä jotain paljon parempaa.

Mutta älkää jumiutuko omiin ennakkoluuloihinne eteläisemmästä Suomesta.

Samalla sitten voitte alkaa suhtautua vakavasti niihin, jotka haluavat kasvattaa omaa ruokaa luomuna ja siinä sivussa muillekin. The New York Timesissa oli juttu, jossa kerrottiin, miten uusi sukupolvi haluaa ryhtyä maanviljelijöiksi.

Siellä päin maailmaa maanviljelyssä on menossa aivan uudet tuulet. Kun ihmisten halua tietää ruuantuotannon taustoista on kasvanut, on lisääntynyt kysyntä tehomaataloudesta poikkeaville tuotantotavoille. Pari-kolmekymppiset vaihtavat maanviljelijöiksi. Vaikka osaaminen on heikkoa, niin intoa oppimiseen riittää.

Sitran raportin perusteella myös Suomessa olisi mahdollisuudet samankaltaisiin suuntauksiin. Tuskin kovin monesta silti tulee päätoimista viljelijää, mutta arvostus maatalouteen ja maaseutuun on varsin hyvällä tasolla.

Osallistuin tänään lauantaina Vanhalla ylioppilastalolla Megapolis 2025 -tapahtumaan: tästä Kaupunkien rytmit -alaotsikolla järjestetystä tapahtumasta olin suurimman osan paikanpäällä, mutta sitten suuntasin kotiin ja viimeiset puheenvuorot kuuntelin ja katsastin netin kautta.

Tässä  kolme poimintaani päivän annista:

Kiina on iso, vauhdikas ja kehittyy huimaa kyytiä. Kyllähän tämän periaatteessa on tiennyt, mutta toimittaja Sami Sillanpään ja ministeri Anni Sinnemäen puheenvuorot Kiinaan liittyen auttoivat ymmärtämään paremmin, mistä on nyky-Kiinassa on kysymys. Kiina rakentaa kymmenien miljoonien ihmisten jättikaupunkeja, mutta toisaalta panostaa myös uusiin teknologioihin, kuten aurinko- ja tuulivoimaan, voimakkaammin kuin useimmat länsimaat.

Sinnemäki totesi, että Kiinassa elämisen rytmi on roimasti Suomea kiivaampi. Kun täällä puhutaan elämän hidastamisesta, niin lienee enemmänkin kyse siitä, että ihmiset haluavat löytää sen oman rytminsä: välillä se voi olla nopeampi, välillä verkkaisempi, Sinnemäki sanoi.

Kööpenhamina ei muuttunut pyöräilykaupungiksi yhdessä yössä, vaan takana on vuosikymmenten työ, kertoi Mikael Colville-Andersen (joka myös mm. kirjoitaa Copenhagineze-blogia ja twitteröi samalla nimellä). Kööpenhaminalaiset liikkuvat fillareilla, koska se on nopeaa ja kätevää.

Tanskalainen pyöräilykonsultti Mikael Colville-Andersen. Kuva: Megapolis 2025, Flickr.

Vain yksi prosentti valitsee pyörän ympäristösyistä, joten ei ole mielekästä edes yrittää myydä pyöräilyä pelkästään ekoperusteilla.

Suomalainen liikkuu vuorokaudessa keskimäärin reilut 40 kilometriä, sanoi Pekka Rytilä. Tästä suurin osa kuljetaan henkilöautolla, ja autolla ajetaan suurelta osin muita kuin työmatkoja. Jos autoa ei ole, niin liikuttu matka pienenee merkittävästi.

- – -

Kiitokset taas Dodolle hienosta tapahtumasta! Nykyisin toimiva nettistriimi on erittäin tervetullut lisä kaikkiin seminaareihin: seurailin tällä viikolla jonkin verran myös Kasvu murroksessa -konferenssia nettilähetyksen kautta, ja monen muunkin tapahtuman nettistriimi on helppo klikata auki ja kuunnella virtaa vaikka muun tekemisen taustalla.

Sunnuntaina Turun Sanomien jutussa haastateltiin professori Mikko Salaspuroa, joka kertoi, että asetaldehydi-niminen aine voi aiheuttaa syöpää. Asetaldehydiä löytyy mm. käymisteitse valmistetuista elintarvikkeista, luontaisesti monista tuotteista (kuten omenat) ja vaikkapa makeutetuista jogurteista, joita lapset syövät.

Tällainen tietysti aina kiinnostaa, ovathan kyseessä lapset, terveys ja ruoka. Palstatila ja nettiklikkaukset lienevät taattuja.

Kemikaalikimaran Anja Nystén kuitenkin kertoo hieman enemmän taustoja aiheelle:

“Salaspuro on  Biohit Oyj:n tieteellinen neuvonantaja ja  hallituksen jäsen. Yhtiö julkisti marraskuussa 2009 pörssitiedotteen, jossa kerrottiin uudesta Acetium-kapselista. Tuotteella voidaan torjua syöpää aiheuttavan asetaldehydin vaikutuksia ihmisen ruoansulatuskanavassa. Acetiumia voi ostaa ilman reseptiä. Biohitin tavoitteena on saada tuote apteekkien käsikauppamyyntiin Suomessa vuoden 2010 ensimmäisen vuosipuoliskon aikana. Acetiumin kansainvälinen markkinointi on tarkoitus aloittaa viimeistään vuoden 2011 kuluessa. Biohitin osakkeen arvo nousi pörssitiedotteen julkaisun jälkeen yhtenä päivänä 160 %. ”

Acetium -kapseleiden vaikutusta kuvataan puolestan näin:

Kliiniset kokeet ovat osoittaneet, että etanoliliuoksen kanssa tyhjään mahaan annosteltaessa 200 mg L-kysteiiniannoksella Acetium-kapseleilla pystytään sitomaan asetaldehydiä vähintään 45 minuutin ajan.

Ovatko Acetium -kapselit tarkoitettu mahavaivaisille spiritus fortuksen ystäville? Kun tuttavani kommentoi marraskuussa Biohitin kurssin huimaa nousua, totesin tuotteen liittyvät alkoholiin ja siten taatusti löytyvän markkinoita. Nauti konjakkisi Acetiumin kera, niin ei tarvitse huolestua mahasyövästä. Ensin rummutettiin etanolin aiheuttamasta asetaldehydialtistuksesta, sitten elintarvikkeiden. Kuinka  ollakaan uutiset sattuvat sopivasti samoihin aikoihin lääkkeen apteekkeihin tulon kanssa.”

Toinen minua erityisesti kiinnostanut teksti Kulttuuriosaaminen -kirjassa oli Mirjami Lehikoisen artikkeli siitä, ketä nykypäivän kuluttaja kuuntelee ja miten hän löytää itselleen oikean tavan toimia. (Viime viikollahan kirjoitin Joonas Rokan tekstistä samassa kirjassa.)

Kuluttajat suosittelevat ja haukkuvat tuotteita ja palveluita, osittain myös tiedostamattaan, niin arjen keskusteluissa kuin netissä. Lehikoinen uskoo, että suosittelijoiden ja sosiaalisen vuorovaikutuksen rooli voi vielä kasvaa.

”Syynä on yhteiskunnassa vallitseva menestymisen ja yksilön osaamisen arvostaminen. Jotta kuluttaja vaikuttaisi pätevältä, hänen on oltava tietoinen aiheesta käytävästä keskustelusta, tunnettava eri osapuolten näkemykset ja pystyttävä perustelemaan itselleen ja muille ratkaisunsa.”

En itse ole asiaa tarkemmin miettinyt, mutta jotenkin vierastan ajatusta, että kyseessä olisi suoraviivaisesti menestyksen arvostaminen ja sitä kautta syntyvä tarve osoittaa omaa asiantuntijuuttaan. Varmasti kyse on pitkälti siitäkin, mutta eiköhän suosittelijoiden merkitystä lisää myös se, että heidät yksinkertaisesti koetaan luotettaviksi. Ja oletettavasti muitakin ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyviä tekijöitä on taustalla.

Erilaiset kuluttajan viiteryhmät ja mahdolliset suosittelijat siis lisääntyvät. Samalla yksittäisen tahon merkitys vähenee: jos aiemmin oma äiti, muut lähipiirin naiset tai neuvola olivat tärkeä tiedonlähde juuri lapsen saaneelle äidille, niin nyt tietoa kaivellaan esimerkiksi netin keskustelupalstoilta.

”Samalla kun erilaisten viiteryhmien määrä lisääntyy, yksittäisten toimijoiden vaikutusvalta mielipidejohtajina näyttää olevan vähentymässä. Eri lähteitä käytetään entistä voimakkaammin ikään kuin resurssipalettina, josta kuluttaja poimii näkemyksiä ja mielipiteitä. [- - -]

Koska yhden suosittelijan aikutusvalta on vähäinen, hänen luotettavuutensa ei välttämättä ole koin olennaista. Näin ollen internetin keskustelukumppanit tai puolueellista – mutta usein myös uutta – tietoa jakavat yritykset kelpaavat aivan mainiosti kuluttajan viiteryhmään.”

Tästä huolimatta jotkut voivat päästä jonkinlaiseen asiantuntija-asemaan, ns. suodattajiksi tai välittäjiksi, netissä kenties esimerkiksi mediaattoreiksi. Nämä henkilöt poimivat informaatiotulvasta olennaisen ja välittävät sen eteenpäin.

”Tulevaisuudessa voidaan käyttää esimerkiksi urasuodattajia työpaikan vaihtamisessa tai ilmastonmuutossuodattajia kodin rakentamisessa. Lisäksi on ehkä ruokasuunnittelijoita, jotka luovat ekologisen, terveellisen ja vaihtuvan ruokalistan, erosuodattajia, jotka hoitaat kaikki eroon liittyvät asiat, tai jopa bilesuodattajia, jotka vievät asiakkaansa kaupungin kuumimpiin juhliin.”

Näkisin nuo Lehikoisen määrittelemät mediaattorit pitkälti samoina kuin “e-fluentialsit” – henkilöitä, joilla on verkossa vaikutusvaltaa. Varmasti näitä erilaisia tiettyyn kohteeseen liittyviä asiantuntijapalveluiden tarjoavia henkilöitä halutaankin yhä lisää: miksi nähdä itse vaivaa, jos joku toinen on ammattilainen ja palvelun voi häneltä ostaa?

- – -
Lehikoisen artikkeli on siis teoksessa Kulttuuriosaaminen – tietotalouden taitolaji. Toim. Liisa Uusitalo & Maria Joutsenvirta. 2009. Gaudeamus.
Ja kirjanhan sain siis ihan ilmaiseksi!