Mari Koo

Avainsanalla 'tutkijat' merkittyjä kirjoituksia

Saako tiedottaja palkaksi räkäistä naurua, jos vetoaa viestinnän eettisiin ohjeisiin?

maanantai 20. maaliskuuta 2017 klo 13.19 kirjoittajana Mari Koo

”Viestinnän eettiset ohjeet edellyttävät, että virheellisiä väitteitä ei esitetä eikä myöskään esitetä asioita tavalla, joka antaa niistä harhaanjohtavan kuvan.”

Näin kirjoittivat viime viikolla Viestinnän eettisen neuvottelukunnan puheenjohtaja Elisa Juholin ja varapuheenjohtaja Henrik Rydenfelt. He viittasivat kirjoituksellaan esimerkiksi Valioon ja turvealaan, jotka ovat viime aikoina olleet esillä siksi, että ovat kertoneet jotain muuta kuin mitä tutkimuksissa on sanottu.

Kukin organisaatio ja ala pyrkii tietysti edistämään omaa asiaansa tai bisnestä. Mutta keinot eivät saisi olla mitä tahansa. Nykyisin jää myös helposti kiinni väitteistä, jotka eivät pidäkään paikkaansa. Juholin ja Rydenfelt toteavat toimintaohjeissaan mm. seuraavaa:

Toisten esittämiin, omiin intresseihin sopiviin väitteisiin on suuri houkutus nojata, vaikka ne osoittautuvat lopulta kestämättömiksi. Ei pidä antaa johtaa itseään harhaan ja hyväksyä puolueellisia tai yksipuolisia esityksiä.”

Itse haluan uskoa, että lopulta tässä pelissä voittajiksi nousevat ne yritykset, jotka oikeasti puhuvat faktoista eiväkä vaihtoehtoisista totuuksista. Ne saavat puolelleen myös fiksut kuluttajat. Firman maine rapautuu tehokkaasti, jos viestintä vain kiillottaa ja kehuu.

Arvostan sitä, kun alan sisältä pystytään nostamaan esiin myös niitä vähemmän mairittelevia aiheita. Esimerkiksi tutkija Markus Vinnari, itsekin vegaani, ruoti hyvin blogitekstissään veganismin ongelmia. Hän totesi, että on myös veganismin etu, kun ruokavalion helppoudesta tai maukkaudesta ei anneta liian ruusuista kuvaa. Sama ajatuskuvio pätee varmaan melkein mihin tahansa muuhunkin aiheeseen tai tuotteeseen.

Lisäksi soppaa sekoittavat viestintäammattilaisten roolit. Jussi Pullinen kirjoitti Hesarissa niistä haasteista, joita avoimuuden aika ja työntekijälähettiläisiin nojaava ajattelu asettaa. Pullinen toteaa, että työntekijän pitäisi olla ensisijaisesti oma itsensä, vasta sitten työntekijä. Johdon tulisi huolehtia kulttuurista ja siitä, että asioista voi kertoa avoimesti. Tämä avoimuus toimii yhtiön mainoksena ja luottamuksen takeena.

Mutta pystyykö viestintää tekevä henkilö oikeasti sanomaan, että en muuten suostu tällaista valheellista tiedotetta kirjoittamaan? Ovatko yhtiöt valmiita tuohon Pullisen esiintuomaan kulttuuriin, jossa voidaan kertoa asioista avoimesti? Vai saako tiedottaja johdolta lähinnä räkäistä naurua, jos vetoaa viestinnän eettisiin ohjeisiin? ”Sen lauluja laulat, jonka leipää syöt?”

Samalla myös moni toimittaja joutuu pohtimaan, voiko välittää tätä firman tiedotetta eteenpäin vai onkohan tässä nyt paljon puppua joukossa? Jos jo aiemmin sama firma on jäänyt kiinni totuuden muuntelusta, niin tekeekö se samaa edelleen?

Perustoimittajana puppupuheen määrää on toki vaikea arvioida. Onneksi on Pauli Ohukaisen kaltaisia tieteentekijöitä.  Näin saamme kuulla suoraan tutkijalta, että ei se juuston syöminen edelleenkään ole sydänterveyttä edistävä tekijä, vaikka otsikoista niin olisi voinut luulla.

Ellun Kanojen blogissa Merja Mähkä kannustaa tutkijoita ja muita asiantuntija tarttumaan härkää sarvista ja kommunikoimaan rohkeasti itse. Tällöin pienenee riski myös siihen, että muut hoitavat viestinnän ja oikovat mutkat suoriksi.

Lisää erilaisia viestinnällisiä kriisejä on silti varmasti luvassa esimerkiksi elintarvikealalla ja ympäristöön liittyvissä aiheissa. On edelleen houkuttelevaa vääntää tutkimustietoa itselle edulliseen muotoon.

Onpahan aineistoa Kasper Strömmanin humoristisiin blogauksiin.

Akateeminen blogikirjoittelu ansaitsee kehuja

tiistai 24. toukokuuta 2011 klo 13.51 kirjoittajana Mari Koo

Muutama vuosi sitten harmittelin, miksi akateeminen maailma tuntui kokevan esimerkiksi blogikirjoittelun hankalaksi ja jopa uhkaavaksi. Tietysti myös moni yliopistossa vaikuttava vetosi perussyyhyn eli kiireeseen. Ei ole aikaa, on niin paljon muutakin kirjoitettavaa!

Ehkä yksi syy akateemisen ympyröiden haluttomuuteen nettiin on se, mitä Lauri Järvilehto taannoin blogissaan toi esiin arvioidessaan Katleena Kortesuon Tee itsestäsi brändi -kirjaa:

”Brändääminen synnyttää Porthanian käytävillä ja Fabianinkadun pimeillä kujilla vilunväristyksiä, jotka kuljettavat akateemikon mielen koluamaan Punavuoren ja Eiran hipster-hengessä sisustettujen mainostoimistojen nurkkia. Niiden kanssa hän ei halua olla missään tekemisissä. Tutkijan asiantuntemus perustuu rautaiseen substanssiosaamiseen. Brändääminen kuuluu helppoheikeille.

Ja kuitenkin: brändäämisessä ei ole suinkaan kyse turkoosin ja neonvioletin trendikkäästä yhdistämisestä tai kvartaalin trendisloganien hokemisesta. Brändäämisessä on kyse siitä, mitä joka ikinen asiantuntija tarvitsisi substanssiosaamisensa jälkeen kaikkein eniten: viestin kiteyttämisestä.”

Siis suomalaisessa yliopistomaailmassa ei ole tapana suuresti ”brändätä” itseään, ja blogikirjoittelu voidaan nähdä nimenomaan tällaisena pahamaineisena toimintana. Niitä, jotka näin tekevät, voidaan katsella hyvinkin happamasti.

Mutta onneksi siis nykyisin löytyy jo hyviä tutkijanalkuja ja tutkijoita, jotka pitävät monipuolisia ja kiinnostavia blogeja. He tuovat esiin omaa osaamistaan ja avaavat meille maallikoille myös tutkimuksiaan ja niiden taustoja.

Mainitsen nyt vain pari esimerkkiä, joiden kirjoittajat peräti tunnen myös muuten kuin netistä.

Ensinnäkin Heikki Kerkkäsen Ajattelemisen pensaita ja puistoja. Heikki on yhteiskuntatieteiden maisteri ja tutkija, joka kirjoittaa mm. maahanmuutosta. Kannattaa lukaista esimerkiksi teksti ”Mitä turvapaikanhakijoiden vastaanotto maksaa”.

Toinen, aihealueeltaan ja tyyliltäänkin erilainen, on Turun yliopiston professorin Jaakko Suomisen kirjoittama Koneen kokemu(y)s. Jaakko on tällä hetkellä ”työstövapaalla” ja toimii erikoistututkijana projektissa ”Tietokoneen toiset elämät”.

Kolmantena vielä Annukka Bergin blogi, johon hän lähinnä kokoaa muualla julkaistuja kirjoituksiaan. Tämä tapa sopisi varmasti monelle muullekin akateemiselle, joista tuntuu, että kirjoitettavaa on niin paljon, ettei varsinaiselle aktiiviselle blogille jää aikaan.

Ruuhka-Suomi vs. maalaisidylli?

tiistai 3. toukokuuta 2011 klo 15.00 kirjoittajana Mari Koo

Sitran Maamerkit-ohjelma arvioi, että suomalaisella maaseudulla voi olla edessään hyvä tulevaisuus. Parhaiten menestyvät ne kunnat, jotka osaavat vastata uusien kuluttajaryhmien kysyntään.

”Ekologisuutta arvostavien ja parempaa maailmaa rakentavien Lohas-kuluttajien määrä kasvaa jatkuvasti ja tästä kysynnästä avautuu aivan uusia mahdollisuuksia maaseudulle ja sen merkityksistä ammentavalle liiketoiminnalle, sanoo Jyri Arponen Sitran Maamerkit-ohjelmasta.”

Maaseutuoptimismi on vahvassa nousussa, ja maaseudun tulevaisuuden merkityksen nähdään kasvavan.

Eli siis hyvin näyttäisi suomalaiselle maaseudulle käyvän. Mutta tietyistä vanhoista kaavamaisista ajattelutavoista pitäisi varmasti päästä irti.

Eräs tuttuni lähetti kuvan Joensuun lentokentältä (kenttä sijaitsee kotikunnassani Liperissä):

Miksi ihmeessä rakennetaan tällaisia vastakohtia? Helsinkiläistynyt liperiläinen lähinnä masentuu moisesta. Maalla syytetään helposti kaupunkilaisia siitä, etteivät he arvosta eivätkä ymmärrä maaseutua. Mutta ei sitä ymmärrystä kaupunkilaisiin näytä liikaa olevan, jos tällaisella valomainoksella uskotaan vetovoiman kasvavan.

Olen kohtuullisen potentiaalinen paluumuuttaja kotikonnuilleni. Siellä ovat juureni, vanhempani ja jonkinasteinen tunneside. Enkä varmaan olisi lainkaan hullumpi kunnan veronmaksaja, ja saattaisin jopa työllistää itse itseni. (Totuuden nimissä on mainittava, että maalla asumisessa on kokemukseni mukaan myös runsaasti heikkoja puolia, jonka vuoksi en mitenkään hingu elämänmuutosta).

Mutta ilmakuva Liperistä ei ole se tekijä, joka minua houkuttaisi, etenkään, jos sille nostetaan vastakohdaksi ”Ruuhka-Suomi”. Minun Helsinkini ei ole autoilua, vaan kävelyä, pyöräilyä ja joukkoliikennettä. Enemmän olen joutunut autossa istumaan Liperissä, jossa matkat lähimpään kauppaan ovat pitkiä ja joukkoliikennettä pidetään toimivana, jos kerran päivässä menee linja-auto.

Joten siis Liperin kunta: muuttakaa viestinne lentokentällä toisenlaiseksi. Kertokaa vaikka siitä, että Liperissä on mahdollista saada järvikalaa kotiinkuljetettuna tai perunoita kylän viljelijältä. Tai että rivitaloasunto on niin halpa, että helsinkiläistä melkein huvittaa (kaikki eivät välittömästi haaveile omakotitalosta). Varmasti keksitte vielä jotain paljon parempaa.

Mutta älkää jumiutuko omiin ennakkoluuloihinne eteläisemmästä Suomesta.

Samalla sitten voitte alkaa suhtautua vakavasti niihin, jotka haluavat kasvattaa omaa ruokaa luomuna ja siinä sivussa muillekin. The New York Timesissa oli juttu, jossa kerrottiin, miten uusi sukupolvi haluaa ryhtyä maanviljelijöiksi.

Siellä päin maailmaa maanviljelyssä on menossa aivan uudet tuulet. Kun ihmisten halua tietää ruuantuotannon taustoista on kasvanut, on lisääntynyt kysyntä tehomaataloudesta poikkeaville tuotantotavoille. Pari-kolmekymppiset vaihtavat maanviljelijöiksi. Vaikka osaaminen on heikkoa, niin intoa oppimiseen riittää.

Sitran raportin perusteella myös Suomessa olisi mahdollisuudet samankaltaisiin suuntauksiin. Tuskin kovin monesta silti tulee päätoimista viljelijää, mutta arvostus maatalouteen ja maaseutuun on varsin hyvällä tasolla.

Kolme mieleenjäänyttä poimintaa Megapolis 2025-tapahtumasta

lauantai 25. syyskuuta 2010 klo 22.41 kirjoittajana Mari Koo

Osallistuin tänään lauantaina Vanhalla ylioppilastalolla Megapolis 2025 -tapahtumaan: tästä Kaupunkien rytmit -alaotsikolla järjestetystä tapahtumasta olin suurimman osan paikanpäällä, mutta sitten suuntasin kotiin ja viimeiset puheenvuorot kuuntelin ja katsastin netin kautta.

Tässä  kolme poimintaani päivän annista:

Kiina on iso, vauhdikas ja kehittyy huimaa kyytiä. Kyllähän tämän periaatteessa on tiennyt, mutta toimittaja Sami Sillanpään ja ministeri Anni Sinnemäen puheenvuorot Kiinaan liittyen auttoivat ymmärtämään paremmin, mistä on nyky-Kiinassa on kysymys. Kiina rakentaa kymmenien miljoonien ihmisten jättikaupunkeja, mutta toisaalta panostaa myös uusiin teknologioihin, kuten aurinko- ja tuulivoimaan, voimakkaammin kuin useimmat länsimaat.

Sinnemäki totesi, että Kiinassa elämisen rytmi on roimasti Suomea kiivaampi. Kun täällä puhutaan elämän hidastamisesta, niin lienee enemmänkin kyse siitä, että ihmiset haluavat löytää sen oman rytminsä: välillä se voi olla nopeampi, välillä verkkaisempi, Sinnemäki sanoi.

Kööpenhamina ei muuttunut pyöräilykaupungiksi yhdessä yössä, vaan takana on vuosikymmenten työ, kertoi Mikael Colville-Andersen (joka myös mm. kirjoitaa Copenhagineze-blogia ja twitteröi samalla nimellä). Kööpenhaminalaiset liikkuvat fillareilla, koska se on nopeaa ja kätevää.

Tanskalainen pyöräilykonsultti Mikael Colville-Andersen. Kuva: Megapolis 2025, Flickr.

Vain yksi prosentti valitsee pyörän ympäristösyistä, joten ei ole mielekästä edes yrittää myydä pyöräilyä pelkästään ekoperusteilla.

Suomalainen liikkuu vuorokaudessa keskimäärin reilut 40 kilometriä, sanoi Pekka Rytilä. Tästä suurin osa kuljetaan henkilöautolla, ja autolla ajetaan suurelta osin muita kuin työmatkoja. Jos autoa ei ole, niin liikuttu matka pienenee merkittävästi.

– – –

Kiitokset taas Dodolle hienosta tapahtumasta! Nykyisin toimiva nettistriimi on erittäin tervetullut lisä kaikkiin seminaareihin: seurailin tällä viikolla jonkin verran myös Kasvu murroksessa -konferenssia nettilähetyksen kautta, ja monen muunkin tapahtuman nettistriimi on helppo klikata auki ja kuunnella virtaa vaikka muun tekemisen taustalla.

Kuka saa sananvallan ruuan aineiden vaarallisuudesta puhuttaessa?

tiistai 9. helmikuuta 2010 klo 11.27 kirjoittajana Mari Koo

Sunnuntaina Turun Sanomien jutussa haastateltiin professori Mikko Salaspuroa, joka kertoi, että asetaldehydi-niminen aine voi aiheuttaa syöpää. Asetaldehydiä löytyy mm. käymisteitse valmistetuista elintarvikkeista, luontaisesti monista tuotteista (kuten omenat) ja vaikkapa makeutetuista jogurteista, joita lapset syövät.

Tällainen tietysti aina kiinnostaa, ovathan kyseessä lapset, terveys ja ruoka. Palstatila ja nettiklikkaukset lienevät taattuja.

Kemikaalikimaran Anja Nystén kuitenkin kertoo hieman enemmän taustoja aiheelle:

”Salaspuro on  Biohit Oyj:n tieteellinen neuvonantaja ja  hallituksen jäsen. Yhtiö julkisti marraskuussa 2009 pörssitiedotteen, jossa kerrottiin uudesta Acetium-kapselista. Tuotteella voidaan torjua syöpää aiheuttavan asetaldehydin vaikutuksia ihmisen ruoansulatuskanavassa. Acetiumia voi ostaa ilman reseptiä. Biohitin tavoitteena on saada tuote apteekkien käsikauppamyyntiin Suomessa vuoden 2010 ensimmäisen vuosipuoliskon aikana. Acetiumin kansainvälinen markkinointi on tarkoitus aloittaa viimeistään vuoden 2011 kuluessa. Biohitin osakkeen arvo nousi pörssitiedotteen julkaisun jälkeen yhtenä päivänä 160 %. ”

Acetium -kapseleiden vaikutusta kuvataan puolestan näin:

Kliiniset kokeet ovat osoittaneet, että etanoliliuoksen kanssa tyhjään mahaan annosteltaessa 200 mg L-kysteiiniannoksella Acetium-kapseleilla pystytään sitomaan asetaldehydiä vähintään 45 minuutin ajan.

Ovatko Acetium -kapselit tarkoitettu mahavaivaisille spiritus fortuksen ystäville? Kun tuttavani kommentoi marraskuussa Biohitin kurssin huimaa nousua, totesin tuotteen liittyvät alkoholiin ja siten taatusti löytyvän markkinoita. Nauti konjakkisi Acetiumin kera, niin ei tarvitse huolestua mahasyövästä. Ensin rummutettiin etanolin aiheuttamasta asetaldehydialtistuksesta, sitten elintarvikkeiden. Kuinka  ollakaan uutiset sattuvat sopivasti samoihin aikoihin lääkkeen apteekkeihin tulon kanssa.”

Ymmärrän tietysti hyvin toimittajia, jotka lähtevät haastattelemaan tällaisen aiheen tiimoilta Salaspuroa. Professorihan nähdään luotettavaksi ja hyväksi lähteeksi, joten tuskin tulee mieleen tarkistaa hänen taustojaan. Etenkin, kun aihe on näin houkutteleva.

Toisaalta tapaus kertoo sen, että nämä taustat tulevat näinä aikoina kuitenkin julki. Se antaa oman mietintänsä mediastrategioihin. Ainakin omalla kohdallani luottamus Salaspuroon notkahti: olisin mieluusti lukenut jo itse jutuista, että Salaspuro on mukana Biohitissä (enkä vasta blogeista ja Turun Sanomien jutun kommenttipalstalta).

Tosin eipä kuvani lääketeollisuuden ja vastaavien tahojen viestinnästä muutenkaan ole kovin positiivinen: bisnestähän niissäkin halutaan tehdä ja varsin helposti voidaan pistää julki kaikenlaista, josta saa tehokkaat otsikot.

Itse en niinkään jaksa kiinnostua syöpää aiheuttavista tai ihmisten terveyttä mahdollisesti uhkaavista ruuan kemikaaleista: kohtuus kaikessa, kuollaan kuitenkin jne. Mutta minua kiinnostaa kyllä se, miten teollisesti valmistetut myrkyt ja muut aineet vaikuttavat luonnon kiertokulussa laajemmin. Eiväthän ne ihmisen elimistöön pysähdy, vaan jatkavat esimerkiksi vesistöihin.

Kemikaalikimarahan on mainio blogi, ja sen myötä olen itsekin kääntynyt Nysténin puoleen ammatillisessa mielessä kaivatessani lisätietoa kemikaaleista.
« vanhemmat kirjoitukset