Tällainen tietysti aina kiinnostaa, ovathan kyseessä lapset, terveys ja ruoka. Palstatila ja nettiklikkaukset lienevät taattuja.

Kemikaalikimaran Anja Nystén kuitenkin kertoo hieman enemmän taustoja aiheelle:

“Salaspuro on  Biohit Oyj:n tieteellinen neuvonantaja ja  hallituksen jäsen. Yhtiö julkisti marraskuussa 2009 pörssitiedotteen, jossa kerrottiin uudesta Acetium-kapselista. Tuotteella voidaan torjua syöpää aiheuttavan asetaldehydin vaikutuksia ihmisen ruoansulatuskanavassa. Acetiumia voi ostaa ilman reseptiä. Biohitin tavoitteena on saada tuote apteekkien käsikauppamyyntiin Suomessa vuoden 2010 ensimmäisen vuosipuoliskon aikana. Acetiumin kansainvälinen markkinointi on tarkoitus aloittaa viimeistään vuoden 2011 kuluessa. Biohitin osakkeen arvo nousi pörssitiedotteen julkaisun jälkeen yhtenä päivänä 160 %. ”

Acetium -kapseleiden vaikutusta kuvataan puolestan näin:

Kliiniset kokeet ovat osoittaneet, että etanoliliuoksen kanssa tyhjään mahaan annosteltaessa 200 mg L-kysteiiniannoksella Acetium-kapseleilla pystytään sitomaan asetaldehydiä vähintään 45 minuutin ajan.

Ovatko Acetium -kapselit tarkoitettu mahavaivaisille spiritus fortuksen ystäville? Kun tuttavani kommentoi marraskuussa Biohitin kurssin huimaa nousua, totesin tuotteen liittyvät alkoholiin ja siten taatusti löytyvän markkinoita. Nauti konjakkisi Acetiumin kera, niin ei tarvitse huolestua mahasyövästä. Ensin rummutettiin etanolin aiheuttamasta asetaldehydialtistuksesta, sitten elintarvikkeiden. Kuinka  ollakaan uutiset sattuvat sopivasti samoihin aikoihin lääkkeen apteekkeihin tulon kanssa.”

Kuluttajat suosittelevat ja haukkuvat tuotteita ja palveluita, osittain myös tiedostamattaan, niin arjen keskusteluissa kuin netissä. Lehikoinen uskoo, että suosittelijoiden ja sosiaalisen vuorovaikutuksen rooli voi vielä kasvaa.

”Syynä on yhteiskunnassa vallitseva menestymisen ja yksilön osaamisen arvostaminen. Jotta kuluttaja vaikuttaisi pätevältä, hänen on oltava tietoinen aiheesta käytävästä keskustelusta, tunnettava eri osapuolten näkemykset ja pystyttävä perustelemaan itselleen ja muille ratkaisunsa.”

En itse ole asiaa tarkemmin miettinyt, mutta jotenkin vierastan ajatusta, että kyseessä olisi suoraviivaisesti menestyksen arvostaminen ja sitä kautta syntyvä tarve osoittaa omaa asiantuntijuuttaan. Varmasti kyse on pitkälti siitäkin, mutta eiköhän suosittelijoiden merkitystä lisää myös se, että heidät yksinkertaisesti koetaan luotettaviksi. Ja oletettavasti muitakin ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyviä tekijöitä on taustalla.

Erilaiset kuluttajan viiteryhmät ja mahdolliset suosittelijat siis lisääntyvät. Samalla yksittäisen tahon merkitys vähenee: jos aiemmin oma äiti, muut lähipiirin naiset tai neuvola olivat tärkeä tiedonlähde juuri lapsen saaneelle äidille, niin nyt tietoa kaivellaan esimerkiksi netin keskustelupalstoilta.

”Samalla kun erilaisten viiteryhmien määrä lisääntyy, yksittäisten toimijoiden vaikutusvalta mielipidejohtajina näyttää olevan vähentymässä. Eri lähteitä käytetään entistä voimakkaammin ikään kuin resurssipalettina, josta kuluttaja poimii näkemyksiä ja mielipiteitä. [- - -]

Koska yhden suosittelijan aikutusvalta on vähäinen, hänen luotettavuutensa ei välttämättä ole koin olennaista. Näin ollen internetin keskustelukumppanit tai puolueellista – mutta usein myös uutta – tietoa jakavat yritykset kelpaavat aivan mainiosti kuluttajan viiteryhmään.”

Tästä huolimatta jotkut voivat päästä jonkinlaiseen asiantuntija-asemaan, ns. suodattajiksi tai välittäjiksi, netissä kenties esimerkiksi mediaattoreiksi. Nämä henkilöt poimivat informaatiotulvasta olennaisen ja välittävät sen eteenpäin.

”Tulevaisuudessa voidaan käyttää esimerkiksi urasuodattajia työpaikan vaihtamisessa tai ilmastonmuutossuodattajia kodin rakentamisessa. Lisäksi on ehkä ruokasuunnittelijoita, jotka luovat ekologisen, terveellisen ja vaihtuvan ruokalistan, erosuodattajia, jotka hoitaat kaikki eroon liittyvät asiat, tai jopa bilesuodattajia, jotka vievät asiakkaansa kaupungin kuumimpiin juhliin.”

Näkisin nuo Lehikoisen määrittelemät mediaattorit pitkälti samoina kuin “e-fluentialsit” – henkilöitä, joilla on verkossa vaikutusvaltaa. Varmasti näitä erilaisia tiettyyn kohteeseen liittyviä asiantuntijapalveluiden tarjoavia henkilöitä halutaankin yhä lisää: miksi nähdä itse vaivaa, jos joku toinen on ammattilainen ja palvelun voi häneltä ostaa?

- – -
Lehikoisen artikkeli on siis teoksessa Kulttuuriosaaminen – tietotalouden taitolaji. Toim. Liisa Uusitalo & Maria Joutsenvirta. 2009. Gaudeamus.
Ja kirjanhan sain siis ihan ilmaiseksi!

”Post-kuluttaja tulisi nähdä ennen kaikkea kulutusyhteisöjen jäsenenä, joka tuottaa merkityksiä, kokemuksia, identiteettejä ja arvoa. Kuluttajan tarpeet ja halut eivät siten ole annettuja, vaan ne ovat monitahoisia, kulttuurisesti ja sosiaalisesti rakentuneita ja myös kuluttajan itsensä muovaamia. Kuluttaja on aktiivinen tuottaja, joka toimii yhteydessä toisiin kuluttajiin, yrityksiin sekä niiden arvoa tuottaviin verkostoihin.

Firat ja Dholakia esittävät myös, että nyky-yhteiskunnassa kuluttaja tuntuu olevan yhä vähemmän kiinnostunut materian kerääämisestä. Kuluttaja etsii pikemminkin tekemiseen liittyvää sisältöä, elämyksiä ja kokemuksia sekä niihin liittyviä merkityksiä. Kulttuurisesti jaetut merkitykset taas edellyttävät yhteisn olemassaoloa ja osallistumista. Kuluttajan tavoitteena ei ole kuitenkaan olla osa vain yhtä ainoaa yhteisöä tai kokemusta vaan hän haluaa navigoida erilaisten mahdollisuuksien välillä löytääkseen vaihtoehtoisia elämän tai olemisen tapoja.”

Näin kauppakorkeakoulun tutkija Joonas Rokka (joka nykyisin työskentelee myös Valiolla) lainaa A. Furatin ja Nikhiles Dholakin ajatuksia tekstissään Uusi yhteisöllisyys ja aktiivinen kuluttaja. Kyseinen kirjoitus on yksi Kulttuuriosaaminen – tietotalouden taitolaji -teoksen (toim. Uusitalo & Joutsenniemi) teksteistä. Lihavoinnit ovat omiani.

Rokka käsittelee kirjoituksessaan siis kuluttajan muuttunutta roolia: olemme aktiivisia, luovia ja kriittisiä kuluttajia. Näin kuluttaja voidaan nähdä kulttuurisena toimijana, sillä kuluttaminen tuottaa erilaisia merkityksiä, arvoja ja elämyksiä.

Myös vinkit yrityksille ovat tuttuja, mutta edelleen niin tarpeellisia:

”Joka tapauksessa markkinoijan ja kuluttajayhteisöjen välisen yhteistyön vaatimus korostuu, sillä toiminnan synnyttämä yhteishenki on huomattavasti voimakkaampi kuin yritysväen suunnittelema usein keinotekoinen yhteisöllisyys. [- - -] Yrityksillä on taipumus eristäytyä päämajoihinsa ja luoda omia strategioitaan, ja asiakkaan kohtaamista pyritään välttämään viimeiseen saakka. Markkinatutkimustakin tehdään mieluiten etäältä, keräämällä uutta tilastollista tietoa.”

Rokan muistutus siitä, että on virheellistä ajatella virtuaaliyhteisöt vain ”virtuaalisina”, on myös aina tärkeä.

”Virtuaaliyhteisöjen tai -heimojen jäsenet ovat kuitenkin ”oikeita” henkilöitä, jotka ovat yhteydessä virtuaalimaailmaan verkon välityksellä. Vaikka suuri osa virtuaaliyhteisöjen kanssakäymisestä tapahtuu ainoastaan verkossa, niiden jäsenet saattavat kohdata myös virtuaalimaailmojen ulkopuolella todellisessa maailmassa tai niin kutsutussa off-line -maailmassa.”

Sain Kulttuuriosaaminen -kirjan Joonas Rokalta itseltään: Suomen pienet piirit tuottavat tuttavuuksia, jotka tutkivat ja tekevät mm. kirjoja. Mutta siis: teoksesta en ole maksanut, ja iso kiitos Joonakselle kirjan luovuttamisesta!

Kiinnostavasti luettavakseni sattui kaksi aika erilaista, mutta silti osittain samaa teemaa käsittelevää kirjaa. Kyseessä olivat Risto Isomäen “34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen” ja Juha Seppälän “Paholaisen haarukka“.

Seppälä on niittänyt mainetta jo aiemmin toteamalla blogit melko lailla turhiksi julkaisukanaviksi. Tästä esimerkiksi Sulopuiston Ollin blogikirjoituksesta “Juha Seppälä trollaa, minä provosoidun“.  Paholaisen haarukan yksi päähenkilöistä on verkkotuottaja Kari Lehtonen, joka myös pitää blogia (lainaus s. 159):

“Seitsemäntenä päivänä ihminen ei levännyt.
Seitsemäntenä päivänä ihminen postasi, että vituttaa kaikki.
Blogeissa ja keskustelupalstoilla piili totuus.
Niissä haiskahti kärsimys, epävarmuus, onnettomuus ja häviö. Tekniikan läpäisemä tyhjyys. Onnellinen ihminen ei postannut.
Ne oli kirjoitettu yksin, vailla elävää yhteyttä menestykseen, huomioon tai rakastavaan ihmiseen.
Jos kone oli lähellä, ihminen ei ollut.”

Nooh, kaikesta blogeihin kohdistamastani positiivisesta ajattelusta huolimatta sallin tällaiset kaunokirjalliset meiningit. Onhan Seppälä hyvä kirjoittaja, sitä ei käy kieltämään. Ja muutenkin hänen näkemyksensä maailmanmenosta on aika pessimistinen.

Itse tykkäsin kirjassa eniten varallisuudenhoitaja Lari Laineen kuvauksesta. Sitä kautta kirja mielestäni linkittyikin tuohon Risto Isomäen teokseen: miten innolla sitä rahaa maailmassa pyöritellään. En tietysti pysty analysoimaan, ovatko Isomäen osoittamat keinot hyviä, mutta vakuuttavasti hän niistä kirjoittaa. Kyllä sielläkin internet ja yhteisöllisyys pääsee esiin (s. 185):

“Puun alla kököttäminen on tietysti muutenkin kuin ruuan kulutuksen puolesta hyvin ekologinen ja vähäpäästöinen tapa elää elämänsä. Länsimaissa tällaisen pyhimysmenetelmän suosiota kuienkin lisäisi suuresti, jos pyhimyksellä saisi olla myös internet-yhteyksillä ja TV-ohlemia vastaanottavalla digiboksilla varustettu tietokone. Tällaisella pikku täydennyksellä intialaisten pyhimysten ja monien länsimaisten nuorten tai nuorten aikuisten elämäntapojen välinen ero kutustuu jo suhteellisen pieneksi.”

Isomäen kirja on innostava ja kiinnostava: muurahaisia, apinanleipäpuita, lehtimetsiä sientenkin kasvupaikoiksi, lentoliikenteen ongelmakohtia.

Mutta siis molemmat kirjat ovat tavallaan masentavaa luettavaa: miten olemme päästäneet maapallon tähän tilaan? Millaisilla asioilla on oikeasti merkitystä? Miten paljon yksilö saa vaatia ja mitä meille pitää sallia?

Tänään vietetään päivää, jolloin kulutuksemme ylittää maapallon vuotuisen kestokyvyn rajat. Olisi kyllä hienoa, jos itsekin kykenisin tekemään jotain sellaista kuin Isomäki tilanteen parantamiseksi.

Mutta jos siis nyt koetan edes sitä jankuttamaani seikkaa, että luovun tietyistä asioita (esimerkiksi lihansyönnistä tai asumisneliöistä), jotta minun on vara vaatia myös muita, mukaanlukien yritykset, tekemään jotain.

Vakavan aiheen loppukevennys Kervån Ahteri Petomaan tanssikoulu -blogista, otsikkona “Ekojätös”:

“Mitä aihe ”elämäjulkaiseminen Internetissä” tuo mieleesi? Millaista se on, missä sitä tapahtuu? Ketkä sitä tekevät? Teetkö sitä itse? Mitä siitä ajattelet?”

Tarkempia kysymyksiä, lisätietoja ja vastausohjeet ovat Sarin kirjoituskutsussa.

Ruotsissa on jälleen blogilla ansaitseminen esillä. DinaPengarista sattui silmiin uutinen, jonka mukaan 17-vuotias Isabella Löwengrip tienaa blogillaan jopa miljoonia kruunuja vuodessa (eli lienee noin satatuhatta euroa: summa kuulostaa kyllä hurjalta). Blogi kerää jutun mukaan noin 200 000 viikkokävijää.

Jos oikein ymmärsin, niin raha tulee sekä normaaleista mainosbannereista että piilomainontakeinoin: Löwengrip kertoo Blondinbella-blogissaan tuotenimiä ja firmat maksavat tästä. Hän on laajentanut tätä “product placementia” myös blogin ulkopuolelle eli jokin yritys on maksanut Löwengripille, että hän mainitsee nimen mediassa.

Toivottavasti tällainen piilomarkkinointityyppinen tienaaminen ei rantaudu Suomeen ihan heti. Siinä ei ole mitään vikaa, että joku saa blogistaan rahaa, mutta kuten jo aiemmin on monta kertaa todettu, niin se häiritsee, jos ei voi tietää, milloin blogikirjoittaja kertoo aitoja mielipiteitään ja milloin hän mainitsee tuotteita vain rahan vuoksi. Minähän olen sanonut, että voisin ottaa kissablogilleni sponsoriksi lemmikkituotefirman, mutta tietysti homman haluaisin tehdä täysin avoimin kortein.

Blogitutkimusta ja kulutusväitöskirjaa

Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen sosiaalisen median tutkimusprojekti on päässyt siihen pisteeseen, että siinä etsitään esimerkiksi bloginpitäjiä ja YouTube-julkaisijoita ryhmäkeskusteluihin. Janne Matikainen pisti sähköpostia ja lupasin auttaa haasteltavien etsinnässä.

Eli jos koet kiinnostusta, niin blogaajien ryhmäkeskustelu on näillä näkymin joko keskiviikkona 26.3. klo 13-15 tai tiiistaina 1.4. välillä 10-18. Kesto on noin 1,5 tuntia ja keskustelu järjestetään Helsingin Kruunuhaassa. Jannelle voi ilmoittautua tai tutkimuksesta voi kysyä lisää sähköpostilla, janne.matikainen (at) helsinki.fi.

Toinen tutkimuspuolen maininta on ensi kuussa oleva väitöstilaisuus. 18. huhtikuuta tarkastetaan Liina Puustisen Kuluttajamuotti: Kuluttajuuden tuottamisesta mainonnan instituutioissa.

Yhden kirjaimen ero

Keskiviikon Hesarin Hinta ja laatu -sivuilla oli pienlaitteiden akkuja käsitellyt juttuni ja kolumnini. Lehteen oli päätynyt virhe, josta myös minun sähköpostiini tuli palautetta. NiMH-akun pitkä nimi kirjoitettu yhden kirjaimen verran väärin. Kyseessä on siis nikkelimetallihydridi, ei -hybridi, kuten lehdessä luki.

Itseäni virhe tietysti harmitti ja pahoittelin tarkkaavaisille lukijoille tapahtunutta. Kun pistin palautteen eteenpäin toimitukseen, kävi ilmi, että voin syyttää ainakin osittain tietotekniikkaa. Hesarin oikolukuohjelma oli nimittäin herjannut oikeasta kirjoitustavasta, joka juttuni alkuperäisessä versiossa oli. Niin se oli muutettu ohjelman hyväksymäksi hybridiksi.

Eli jos sama termi näkyy lehdissä väärin, niin kyseessä voi olla myös oikolukuohjelman puutteellinen ohjelmointi.

Sain myös pari muuta palautetta, joka on tietysti aina ilahduttavaa, sillä eihän lehtijutuista kovin usein mitään kommentteja kuule. Vinkki monikäyttöisestä matkalaturista on syytä pistää julki. Jari kirjoitti sähköpostissaan:

“Itse olen pitkään käyttänyt erään valmistajan pakettia jossa on laturi, pieni ladattava lisäakku sekä aurinkokennolaturi.

Paketissa on mukana sovittimet joilla laturi käy ’seinään’ yli 150:ssa maassa sekä sovittimet joilla laturi ja/tai lisäakku sopivat lähes kaikkiin markkinoilla oleviin laitteisiin. Itse olen käyttänyt mm. Eri valmistajien puhelimen lataamiseen ja MP3( IPOD) soittimien kanssa. Lisäksi laitteen sovitinpäät sopiva kameroiden ja muiden PDA laitteiden kanssa käytettäviksi.

Jos käytettävissä ei ole verkkovirtaa (laturille), niin lisäakun voi ladata aurinkokennolaturilla. Toimii Suomessa pilvisenä maaliskuun päivänäkin (ikkunan lävitse).
Lisätietoja tästä valmistajasta/tuotteesta: http://www.powermonkey-explorer.com/“

“Säästäväisyyttä pidettiin aiemmin hyveenä. Kuluttaminen pitää kuitenkin talouden rattaat pyörimässä. Missä menee järkevän kuluttamisen ja turhan kuluttamisen raja? Tarkastele teemaa Minna Aution artikkelin Tuhlauksen turhuus ja tarpeellisuus pohjalta.”

Kaikki tehtävät ja myös Minnan artikkeli ovat saatavissa Hesarin sivuilta pdf:nä.

Hesarin “Sanasta miestä, sarvesta härkää” -artikkelisarjassa kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto oli tehnyt oman aineensa juuri kyseisestä tehtävästä. Häntä häiritsi Radio Helsingin haastattelun perusteella se, että artikkelin mukaan tutkimuksessa ei ollut yhtään sellaista nuoren kertomusta, jossa ei voitu kuluttaa, koska ei ollut rahaa. Alanko-Kahiluodon saama arviointi aineestaan julkistetaan torstaina.

Kiinnostavaa olisi joskus aikanaan selvittää, kuinka moni nuori tarttui kuluttajuuden aiheeseen. Oman aineistoaineeni silloin vuonna 1996 kirjoitin Punahilkasta, mutta taisin jo silloin olla sen verran kiinnostunut kuluttamisesta, että tämänkaltainen aihe olisi helposti valikoitunut pohdittavakseni. Mutta nyt toinen aihe (tehtävä nro 3) taitaisi olla minulle vielä mielekkäämpi, tosin kuluttamiseen tämänkin varmasti kytkisin:

“Ranskassa kansalaiset ryntäävät kaduille, suuttuvatpa he mistä tahansa. Suomessa ryntäävät verkkoon. Lopputulos on vähemmän näyttävä mutta tehokas”. Näin arvioi toimittaja Riitta-Liisa Snellman (HS 4.6.2006). Kirjoita verkkovaikuttamisesta ja vertaile sitä muihin vaikuttamisen keinoihin.”

Tämän jatko-opiskelijastatuksen hain syksyllä 2006. Olin silloin vakituisessa palkkatyössä, ja koin kaipaavani vähän jotain muuta. Jatko-opiskelu sopi siihen rakoon, sillä sen ansiosta pystyin anomaan myös lyhyempää työviikkoa. Nyt oma tilanne on tietysti toisenlainen, kun lähdin työstä ja tienaan omillani.

Käytännössä opiskelu ja tutkimuksen teko ei oikeastaan etene. Syksyn aikana suoritin 10 opintopisteen verran kursseja (viestinnän aineopintoja), ja yhtä vähäinen taitaa olla suoritus nyt kevätlukukaudella. En ole hakenut apurahaa enkä ole mukana missään tutkimusryhmässä, joten sikäli ei ole edes mitään paineita.

Mutta toisaalta henkistä painetta tulee, kun esimerkiksi sain käsiini tiistain Metro-lehden, jossa oli oppiaineemme professoria Visa Heinosta haastateltu netin vertailusivustoihin liittyen. Juttuun oli päätynyt seuraava lause:

“Yksi esimerkki ilmiöstä on esimerkiksi nuorten tyttöjen ylläpitämät blogit vaateostoksistaan. Aihe kiinnostaa jo akateemista maailmaakin: kulutusblogeista on tekeillä väitöskirja Helsingin yliopistossa.”

Väitöskirjan oikea alkuunsaattaminen vaatisi, että voisin pyhittää hommalle kokonaisuudessaan vaikka kuukauden. Mutta en sitä taida ihan heti edes pystyä tekemään (juu, pitäisi olla esimerkiksi se rahoitus, jota ei tietysti tule, jos sitä ei hae…) Minä en selkeästi kykene siihen, että tekisin tutkimuksenkaltaista toimintaa arkisen työn rinnalla.

Jatko-opiskelu on kiva harrastus: sen ansiosta voin käydä yliopiston luennoilla ja toki saan tiettyä statusta. Mutta vaikea tässä vaiheessa on kuvitella, että minusta joskus oikeasti tulisi tohtori. Tai siis ainakaan lähivuosina.

Sitä paitsi kynnys tuntuu olevan todella korkea.Väitöskirjanhan pitäisi olla jotain hienoa ja suurta. Ja jaksanko olla niin kiinnostunut yhdestä aihealueesta, että siitä vääntäisin koko pumaskan (tosin jos saisin jotain aikaan, niin se olisi ns. artikkeliväitöskirja). Olenko minä muka sellaista analyyttistä tutkijatyyppiä, joka saisi aikaan jotain kiinnostavaa? Tiedostan, että minulle on varmasti kertynyt kohtuullisen paljon tietoa, jota voisi tutkimuksessa hyödyntää, mutta silti en oikein jaksa uskoa kykyihini.

Toki toimittajan ja tutkijan työssä on samoja piirteitä: tiedonhankintaa ja -hallintaa, asioiden yhdistelemistä, kirjoittamista, omaa pohdintaa. Mutta toimittajana jutut vaihtuvat ja vaihtelevat: tutkijana pitäisi jaksaa panostaa yhteen aiheeseen huomattavasti pidempään, vääntää, viilata, tehdä akateemista tekstiä.
Tunnetusti tohtoreita tehdään tässä maassa yhä enemmän, ja väitöskirjojen tason laskustakin puhutaan paljon. Koen siis huonoa omaatuntoa siitäkin, että olen näitä jatko-opiskelijoita, jotka eivät tosissaan pakerra, vaan vain pikkuisen harrastelevat.

No, ehkä jonakin päivänä saan sen herätyksen (ja rahoituksen, hehheh).

- – -

Nyt olen osallistunut opinnoissani Tiedeviestintä-kurssille, ja olen yksi niistä neljästä, joihin Yliopisto-lehden päätoimittaja Marja Pemberton viittaa lehden uudessa blogissa:

“Jotkut opiskelijat näpyttelivät läppäreitään, tekevät muistiinpanoja, ajattelin. En odottanut kovin paljoa keskustelua sadan opiskelijan luentosalimuodostelmassa, mutta kyllä sitäkin syntyi. Varsinainen yllätys tuli kuitenkin sähköpostilla jälkikäteen. Sain yhdeltä opiskelijalta linkin luentomuistiinpanoihin ja neljän osallistujan keskusteluun, jota oli käyty esitykseni aikana. Se oli mielenkiintoista! Simultaanikommentointia, paljon enemmän keskustelua kuin noin isolla luennolla olisi koskaan voinut käydä. Oli kiinnostavaa katsoa, mitkä asiat oli poimittu muistiin merkittäviksi. Kaikkein kiinnostavinta oli kuitenkin opiskelijoiden ideapallottelu siitä, mitä Yliopisto-lehden verkkosivuilla voisi olla.”

Lisäys seuraavana aamuna: Palaan tähän Jaikussa tehtyyn luentojen muistiinpanojen kirjailuun myöhemmin.

Kyseessä on laaja työ (sivujakin melkein 500) ja koska aihe menee ohi oman osaamisen, en osaa kokonaisuudessaan sitä arvioida, koska kirjallisuuden ja puheen tutkimus ja esimerkiksi niiden genret vaatisivat vankemman pohjan, kuin mitä minulla on. Niinpä lähinnä silmäilin tutkimusta (erilaisista lukutavoista, kuten tästä silmäilystä, Niemi-Pynttäri kirjoittaa alkaen sivulta 417).

Mutta verkkokirjoittamista Niemi-Pynttäri analysoi toki mielenkiintoisesti, ja monet jokaiselle nettiin kirjoittavalle tutut asiat saavat teoreettista selvitystä. Kuten vaikkapa verkkokirjoittamisen ja blogien monet muodot, viittaaminen muihin ihmisiin, linkit, kirjoittamisen ja julkaisemisen häilyvä raja, editointi, sosiaaliset puolet, vuorovaikutteisuus, yksityisen ja julkisen erot, fiktiivisyys vs. totuus jne.

Niem-Pynttäri toteaa (s. 358) esimerkiksi journalistisen blogin eroavan verkkopäiväkirjablogista niin, että jälkimmäistä kirjoitetaan samanmieliselle lukijalle. Journalistisella blogilla taas on puhuttelun kohteena on laajempi, monia eri näkökantojana edustava yleisö. Niemi-Pynttäri käy läpi paljon blogin perustamisen syitä, verkkoidentiteettiä, blogien sosiaalisuutta, kommentointia ja muuta blogin ylläpitoon liittyvää toimintaa hyvin ja laajalti.

Niemi-Pynttärin väitöskirjassa tarkastellaan useita ainakin nimeltä minulle tuttuja blogeja (suluissa sivu, jolla blogi mainittu: monista blogeista tosin oli mainintoja useilla sivuilla): Hetket (66), Veloena (74), Minh (363), Käymälä (96), Ikkunaiines (371), Panuseni (110 ja monta muuta mainintaa), Paska nainen tilittää (365) ja fiktiiviseksi osoittautunut Pettäjän kotona (125).

Mutta kiintoisan näkökulman väitöskirjaan tuo Saara, joka on kokenut aivan toisella tavalla Niemi-Pynttärin analysoiman verkkoyhteisön, tässä tapauksessa Jippiin Kirjallisuusfoorumin, toiminnan ja kriisin (alkaen sivulta 448). Saara kirjoittaa:

“On kerrassaan häkellyttävää lukea tieteellistä tutkimusta, jonka tulokset ovat omasta mielestäni ihan pielessä. On tässä kuitenkin myös se mahdollisuus, ettei Niemi-Pynttärikään ole uskonut juonittelijoiden olemassaoloon, jonka takia tulkinta on sellainen kuin on. Minusta on kuitenkin hieman sinisilmäistä kuvitella, että useiden ihmisten jakamaton huomio ja energia suuntautuisi yhteen henkilöön ja hänen jahtaamiseensa netissä. Ihan oikeasti. Eikö tosiaankaan käynyt koskaan mielessä, että koko touhu oli pelkkää yhden miehen farssi, johon tämä toinen lähti yllytettynä mukaan, kunnes sairastui vakavasti.”

Saaran näkemys tuo tutkimukseen uuden, yllättävän ja tärkeän huomion. Tässähän on siis hyvä esimerkki siitä, miksi nettiin kannattaa laittaa julki tieteellinen tutkimus. Nyt kyseisellä foorumilla mukana olleet voivat kommentoida tutkittua aihetta ja tuoda julki omat näkökulmansa. Tässä väitöskirjasta blogeissa käytävässä keskustelussahan olisi jo sinällään yksi tutkimusaihe, heh!

Niemi-Pynttärin väitöksestä kirjoitti myös Viides rooli jo joulukuussa (linkki löytyi Saaran kautta).

Eilen oli kaksi pääpuhujaa, Steve Woolgar ja Sally Waytt. Sally Waytt toimi myös oman työryhmäni puheenjohtajana. Omassa esityksessään hän pohti erityisesti niitä, jotka eivät käytä teknologiaa, erityisesti internetiä. Syyt kun eivät välttämättä ole niin yksiulotteisia: toiset eivät koe nettiä tarpeelliseksi, toisille se on teknisesti liian vaikea, jotkut jättäytyvät tiedostaen ja vapaaehtoisesti kaiken ulkopuolelle.

Minä, vanhemmat, netti ja blogini

Koska majoitun tällä reissullani vanhempien luona Joensuun naapurikunnassa Liperissä, niin netinkäyttö ja -käyttämättömyys tuli konkreettisesti esiin. Kuten Wyatt sanoi, niin se, että kotitaloudessa on nettiyhteys, ei vielä kerro siitä, mitä kodissa tapahtuu. Eli omista kuusikymppisistä vanhemmistani äiti on se, joka käyttää nettiä ja isä ei.

Niinpä isänpäivälahjaksi eilen neuvoin, alunperin isän omasta pyynnöstä, kuinka tietokone käynnistetään ja miten luetaan sähköpostit. Kirjoitin myös mahdollisimman selkeät ohjeet. Isäni ei hallitse esimerkiksi näppäimistöä edes kaksisormijärjestelmän verran, joka on suuri kynnys tietokoneen käytölle.

Lisäksi kysyin vanhemmiltani blogieni lukemisesta, ja sain vahvistuksen sille käsitykselle, mikä minulla oli. Äitini lukee blogejani säännöllisesti (erityisesti Mieto marinadi, myös Kulutusjuhla ja mitä ilmeisimmin nykyisin lisäksi kissablogini) ja mahdollisesti kertoo isällä, jos jotain tärkeämmän tuntuista löytyi. Toisinaan hän myös printtaa tekstejäni isälle luettavaksi.

Blogieni myötä sähköpostin kirjoittaminen äidin ja minun välillä on vähentynyt todella paljon, emmekä kyllä soittelekaan hirveästi. Tulkitsin itse tämän niin, että blogien ansiosta vanhemmat tietävät oleellisen (“tyttö on hyvissä voimissa”), joten tarvetta suoraan kanssakäymiseen ei suuresti ole.

Nettitutkimuksen eettisyys kiinnostaa

Wyatin puheenvuoron yhteydessä pohdittiin myös itselleni, ja toki myös viime aikaisten traagisten tapahtumien kannalta, tärkeää aihetta eli netin tutkimisen etiikkaa. Vaikka esim. blogiaineisto on julkisesti saatavissa, ei se välttämättä tarkoita, että sen tuottaja (kirjoittaja, kuvaaja jne.) julkaisuhetkellä olisi ajatellut kaikkien voivan sitä hyödyntää miten tahansa. Yhdysvalloissa tutkimusetiikka ja yksilönsuoja ovat kuulemma menneet jo niin pitkälle, että jotkut tutkijat ovat turhautuneet tosissaan.

Itse olen suunnitellut, että jos otan jonkun blogiryhmän analysoitavakseni, niin kysyn välittömästi aineiston keräämisen jälkeen luvan blogaajila. Kuluttaminen ei toki ole kovin arkaluontoinen aihe, joten sinällään tuskin mitään ongelmia tulee.

Mitä on laukussasi?

Sally Wyatt kertoi myös projektista “What’s in your bag“, jossa ihmiset paljastivat laukkujensa (ja myös taskujensa) sisältöä. Laukku kun on sekä henkilökohtainen, mutta toisaalta julkinen. Projektiin liittyvässä Flickrin kuvakollaasissa on melkoinen määrä otoksia, joissa ihmiset ovat tallentaneen laukkunsa sisällön. Kovin kiehtovaa uteliaalle mielelleni, ja jos jossain vaiheessa intoudun, niin voisi kai sitä omankin laukkunsa tuonne paljastaa.

Tänään seminaari jatkuu mm. pelitutkijana tunnetuksi tulleen professori Frans Mäyrän puheenvuorolla. Valitettavasti tässä seminaarissa ei oltu varattu vierailijatunnuksia yliopiston verkkoon, joten en pääse julkaisemaan ajatuksia esimerkiksi Jaikuun.

Harrasteluopiskeluani askel eteenpäin, ehkä

Nyt alkaa tuntua, että pitäisi varmaan ottaa aidosti tiukempi ote näihin jatko-opintoihin: edelleen kyseessä on silkka harrastus, eli minkäänlaista rahaa en ole hakenut enkä saanut, joten eteneminen on sikälikin hidasta.

Myös oma mieleni siitä, mitä oikeastaan blogeista ja kulutuskirjoittelusta haluan tutkia, vaihtelee kovin usein. Tässä vaiheessa olen tullut siihen tulokseen, että jos tästä nyt jotain oikeasti joskus tulee, niin kyseessä on ns. artikkeliväitöskirja yhtenäisen ja perinteisen monografian sijaan. Blogit ja netti kehittyvät vauhdilla ja omalle luonteellenikin se artikkeliväitöskirja sopisi paremmin.

Esityksessä oli myös pari havainnollistavaa videota, kuten pätkä South Parkista. Knobel totesi, että yritykset ymmärtävät jo varsin hyvin virtuaalisen maailman hyödyntämisen keinot ja edut, kun esimerkiksi opetuksessa ei vielä kaikkea nähdä. Puheenvuoron lopussa korostui se, että toki myös tätä materiaalista maailmaa pitää ymmärtää: kahden eri puolen näkeminen on tärkeää osaajille.

Yksityisyyden ja julkisuuden häilyvä raja

Päivän työryhmäesityksistä odotin eniten Saria, koska olen niin paljon seurannut hänen graduntekoaan blogin välityksellä ja toki koen hänen aiheensa mielenkiintoiseksi. Ja hyvä esitys se olikin, Sari on mainiosti tehnyt havaintoja nettijulkaisijoiden ajattelusta ja toiminnasta.

Sari esitti, miten yksityisyyden ja julkisuuden raja on monelle blogaajalle hankala asia. Useat kokevat, että tekstit ovat julkisia, mutta minä en.

Esimerkiksi alan pioneerit, 1990-luvulla aloittaneet kirjoittavat naiset, saattavat kokea, että aiemmin he pystyivät kirjoittamaan vapaammin. Nyt netti on kaikilla, joten he ajattelevat, että liian moni pääsee lukemaan. Toisaalta tuoreemmat, blogisukupolvi, toimii nimimerkkien takaa ja pitää julkisuutta luonnollisena osana kirjoittamista.

Blogaaja voi ajatella, että esimerkiksi hänen omassa blogissaan olevaa kuvaan ei saa edes linkittää muualta, koska se koetaan niin yksityiseksi aineistoksi. Eli blogaajilla jotenkin välillä hämärtyy se, että jos nettiin jotain pistää, niin se sitten on siellä eikä sitä voi aina hallita niin kuin haluaisi.

Sosiaalisuuden merkitys näkyi Sarin tutkimien naisten mielipiteissä. Vaikka he eivät välttämättä saaneet juurikaan kommentteja, niin nekin koettiin tärkeiksi. Toki tämän tarve vaihtelee ihmisten kohdalla, eli osalle riittää fiilis siitä, että joku lukee hänen tekstejään. “Vanhan polven” nettijulkaisijat eivät välttämättä esimerkiksi näe tarvetta kommentointi-mahdollisuudelle, vaan heille voi riittää sähköposti tai vieraskirja.

Raapaisu kulutusblogaamiseen

Oma esitykseni oli lyhyt raapaisu kulutusblogaamisen maailmaan. Pelkään aina pitäväni liian pitkiä puheenvuoroja, joten tälläkin kertaa koetin vain hieman raottaa kiinnostukseni kohdetta (lyhykäisen esitykseni pp-kalvot Slidesharessa).

Toisaalta se omakin tutkimuksen kohde on vielä vähän hakusessa. Ja kun tämä jatko-opiskelu on edelleen ihan vaan harrastus, niin helposti se sitten jää priorisoitaessa monen muun asian jalkoihin.

Valitettavasti iltapäivän seminaarihuoneessa ei langaton netti oikein toiminut. Ei siis voinut jaikuilla.

(Ja niille, joita ehkä kiinnostaa, niin se mainittu uusin blogini, vuokranmaksunakin toimiva tarinointi, on nimeltään Villi the Kissa.)

Isot kiitokset menevät taas Rinteen Ilkalle, joka on säätänyt ja vääntänyt ja joutunut viilaamaan, kun en ole osannut päättää, mitä oikeastaan sivuilla haluan näkyvän ja miten. Mutta blogihan saa elää ja kehittyä, joten toivottavasti täälläkin vielä tapahtuu.

Ilkka havaitsi myös sen, että netistä löytyy myös marikoo.com ja kyseistä nimeä käyttävä yritys. Tästä siis opiksi muille se, että sitä omaa nettinimimerkkiä toki kannattaa harkita. Vanha tuttu blogikaimahan minulla on myös.

Toisaalta kyllä blogeihin sopii vähän rennompikin nimi. Marinadi ei ollut mitenkään pitkällisen harkinnan tulos, mutta olen onnistunut jo itse luomaan lämpimän suhteen tähän netti-identiteettiin. Enkä osaisi nyt kuvitella, että kirjoittaisin kyseistä blogia koko nimelläni.

- – -

Tuon naamakuvani on ottanut pikkuveljeni Matti, jonka ansiosta voin taas tarjota vaikka kaljan hänelle.

- – -

Ilmoitusluontoisina asioina mainitsen sen, että tiivistelmäni Tampereella 15. lokakuuta järjestettävään Hei me blogataan! -seminaariin hyväksyttiin. Siellä on myös mm. Sari, ja innolla odotan kyseistä piipahdusta toiseen kaupunkiin.

Tosin itse en vielä ole päättänyt, mitä tarkkaan ottaen kerron. Kunnon itsereflektointi kyllä kiinnostaisi, eli yhtenä vaihtoehtona pohdin Kulutusjuhla.comin kehityskulun, haasteiden ja antoisuuden analysointia.

Seminaari on maksuton, ja sinne voi ilmoittautua 10. lokakuuta asti. Myös omia esityksiään voi vielä tämän kuun loppuun asti ehdottaa.

Myös Helsingin yliopiston Konfabulaari lähestyy: kyseinen tapahtuma on 25. lokakuuta, ja toivottavasti se onnistuu keräämään laajan joukon osallistujia.

Tein Luftissa muistiinpanoja, ja lupasin, että jotenkin jaan ne (valitettavasti en päässyt Lufitsta verkkoon, muuten olisin tietysti naputellut Jaikuun). Kun se sitten julkisesti kerrottiin koko porukalle, niin iski paineet, että pitäisi kirjoittaa jotenkin fiksumpaakin yhteenvetoa. Mutta onneksi oma blogi on oma blogi, joten teen kuten aina eli fiiliksellä menee tämäkin kirjoitus.

Lisäys 13.9. Teemun teksti ja esitysslidet löytyvät nyt hänen blogistaan.

Vuorovaikutuksesta syntyy suuria

Teemun esityksessä yhtenä pääkohtana ja keskustelun herättäjä oli hänen Organisaatio 2.0:n vertaaminen ihmiskehoon.

Tässä ajattelussa luusto on yhtä kuin infrastruktuuri (yritysten taloushallintajärjestelmät jne): näitä standardisoituja ratkaisuja tarvitaan sujuvaan toimintaan.
Mutta meidän pitää olla kyvykkäitä reagoimaan ulkopuolelta tuleviin ärsykkeisiin: ihmiskehossa tätä edustavat aistit, ja webissä yhtä lailla pitää pörrätä tietääkseen, mitä siellä tapahtuu (sosiaalinen bookmarkkaus jne.)
Hermoverkko vastaa jakamista ja löytämistä, kuten syötteet.
Aivoja edustavat mm. wikit, tietojen yhdistäminen ja jakaminen, tägääminen.

Teemu korosti koko esityksessään kommunikaation tärkeyttä kaikessa toiminnassa. Tässä vertauksessa se vastaa verenkiertoa. “Hengen luo lopulta vuorovaikutus”, Teemu tiivisti.

Lisää luonnontieteellistä vertauskuvallisuutta tuli siitä, kun Teemu kertoi ajatuksen (kenen tämä oli, se jäi minulta merkitsemättä muistiin) siitä, että yritykset ovat kuin soluja, joissa solukalvon avulla pyrkivät pitämään tiukkaa rajaa muuhun maailmaan. Blogit kuitenkin puhkovat tähän kalvoon reikiä, ja yritykset voivat siitä myös hyötyä. Esimerkiksi yritys saa blogin avulla kasvot, jonka ansiosta se tulee asikkaille läheisemmäksi. On ikään kuin vaikeampaa vihata yritystä, joka viestii henkilöidyllä blogilla.

Fiksut ja vielä fiksummat käyttäjät

Kuluttajuuteen liittyen Teemu toki puhui myös open source -ratkaisuista ja niiden innokkaista kehittäjistä, crowdsourcingista ja ylipäätään asiakkaiden mukaanottamisesta. Ihmiset joka tapauksessa jakavat kokemuksiaan ja tietojaan netissä, niin miksipä sitä ei hyödynnettäisi esimerkiksi käyttöohjeiden laatimisessa. Toki tässäkin taas todettiin niitä vanhoja tuttuja asioita eli sitä, etteivät kuluttajat osaa välttämättä kertoa, mitä haluavat, koska oma kokemuspiirimme on rajallinen. Toisaalta käyttäjät kuitenkin saattavat löytää tuotteille sovelluksia, joita sen kehittäjä ei olisi itse osannut ajatella.

Teemu muistutti siitä, että teknologiat ovat “ruumiimme jatkeita”, kuten auto on jalkojen jatke. Teknologiat saavat näkemään asioita uudella tavalla, mutta ylipäätään pitää luoda prosesseja, sillä pelkkä tekniikkahan ei tietysti riitä.

Ihmisen evoluution seuraavana askeleena Teemu esitti verkottuneen ihmisen, Homo Contextus. Aivojen koko kasvaa virtuaalisesti: ihminen ylittää fyysisen vuorovaikutuksensa rajoitteet modernin teknologian avulla ja hajauttaa tietoisuuttaan. Näin voidaan myös ratkaista suurempia ongelmia kuin yksilöinä kykenisimme.

- – -

Teemun puheenvuoro nostatti kommentteja erityisesti ansaintaan ja tekemisen motiiveihin liittyen. Tätä keskusteluahan tietysti käydään nyt vähän kaikkialla. Lisäksi myös pohdittiin ylipäätään webin tulevaisuutta. Teemu totesi, että varovainen on toki syytä olla ja menneisyyttä pitää tuntea, vaikka tulevaisuutta rakennetaankin.

Tutkijat blogaamaan!

“Virallisemman” osuuden jälkeen jäin vielä rupattelemaan yleisesti. Teemun kanssa tuli vielä puheeksi sekin, etteivät Suomessa asiantuntijat vielä kovin merkittävästi blogaa. Ja yksi puutteellinen ryhmä ovat tutkijat, joita on ilmeisesti vaikea vakuuttaa siitä, että blogaaminen olisi hyödyllistä. Tieteellisessä maailmassa elää vahvana pelko siitä, että “joku varastaa” ideat ja ajatukset. Netissä kuitenkin on se hyvä puolensa, että jälkikäteen voi kohtuullisen helposti todistaa ilmaisseensa ajatuksen ensimmäisenä.

Ja itse tykkään tietysti myös siitä, että lähteet on helpompi löytää ja linkitysten kautta myös niiden julkituominen on vaivatonta.

Taloussanomat julkaisi nyt Oma sana -sivustonsa, josta hiukkasen sain vihiä aiemmin.

Some Labissa Majavan Jere pohtii, onko sosiaalisen median avainsana nyt tagit, ja ensivilkaisulla TalSan yhteisösivusto ainakin näyttäisi nojailevan voimakkaasti juuri siihen suuntaan: tägipilvi leijailee sivulla näkyvästi.

Näin alkumetreillä en sen kummemmin osaa analysoida palvelun toimivuutta, mutta jään odottamaan fiksumpien media-asiantuntijoiden mielipiteitä aiheesta.

Briteissä valitaan parhaita blogeja

Briteissä on parhaillaan Blog Award -kisailu. Parhaat blogit valitaan seuraavista kategorioista Ask.comin ja Metron yhteistyöllä:

• Weird & Wonderful shortlist
  
• Arts & Entertainment shortlist
• Sport shortlist
• Travel shortlist
• Fashion shortlist
• Politics shortlist
• Technology shortlist
• Youth shortlist

“Peruspäiväkirjalla” ei siis juuri tilaa näissä kategorioissa ole (lähinnä ensimmäinen ja viimeinen, eli oudot ja nuoret). Ilmeisesti myöskään käsityöt eivät briteissä ole yhtä näkyviä kuin Suomessa: täällä olisi vaikea kuvitella vastaavaa äänestystä ilman omaa kategoriaa langoille ja viuhuville puikoille.

Tietysti itse mieluusti näkisin myös media- ja talousblogeja (kaikki nyt eivät ihan politiikan alle mene), koska niitä seuraan enemmän, jos joku taho vastaavan blogipalkitsemisseremonia päättäisi järjestää.

Ylipäätään Suomessa on vielä suhteellisen vähän sellaisia blogeja, joiden teeman voisi osuvasti kohdentaa yhden otsakkeen alle. Moni kirjoitta ns. asiablogissaankin vähän siitä ja vähän tuolta, mikä nyt sattuu sinä päivänä tuntumaan tärkeältä. Kuten minä tässä blogissani.

Mediapäivät loppuviikosta

Olen ilmoittautunut Mediapäiville, tarkoituksena osallistua erityisesti Markkinoinnin päiville, joten tiedossa on kiinnostavaa kuunneltavaa ja varmasti myös juteltavaa. Tietysti toivon, että tapaisin päivillä vanhoja ja uusia tuttuja, joten tulkaapa nykimään hihasta, mikäli minut havaitsette.

Tohtorien tuskailua blogissa

Vierailin pitkästä aikaa yliopiston intrassa, ja sieltä huomasin tiedon “Tutkijanura kriisissä!” -blogista. Itsestäni en kuvittele ihan heti tohtoriksi päätyväni (jos koskaan tällä menolla…), mutta näköjään tuolla asiasta kimpaantuneet saavat höyryjä päästää. Minulle jatko-opinnot ovat edelleen harrastus, joten rahoituksen yms. vuoksi ei ole tarvinnut ajatuksia juuri vaivata.

Paljolti siis samaa (YouTube, blogit, MySpace, Second Life, tagit, Habbo Hotel jne.), josta on nyt viime aikoina puhuttu. Ja sitäkin, ettei kyse ole mistään varsinaisesta mullistuksesta, vaan yhteisöllisyys on aina kuulunut perusluonteeseemme; tai sitä, että kaikenlaiset palvelut luovat pirstaleisuutta; ja virtuaalisia identiteettejä voi olla monenlaista.

Mutta tokihan myös ajatuksia heräsi. Koska minun rakkain juttuni ovat tietysti blogit, niin keskityn nostamaan tähän muutaman ajatuksen siltä puolelta.

Blogiyhteisöllisyyttä

Ensinnäkin Katri Lietsala puhui siitä, miten blogit luovat yhteisöllisyyttä ja kuinka esimerkiksi blogien linkkilistat toimivat yhteenhitsaavana liimana tai jotenkin palkitaan toisia lukijoita, vaikka fyysisillä tavaroillakin. Hän pohdiskeli sitä, miten teksti ja mainonta voivat hämärtyä blogeissa tai kuinka tiettyjen tuotemerkkien tuominen vapaaehtoinen esiintuominen blogeissa kertovat tästä kyseisestä netti-identiteetista.

Lietsala tuntui olevan vähän huolissaan tästä kehityksestä. Minusta siinä ei sinällään ole mitään ihmeellistä: helpommin Niken logon saa pois blogistaan kuin Swoosh-tatuoinnin iholtaan. Siis sitä tuttua jorinaa: elämme kulutusyhteiskunnassa ja elämäntapamme ja -tyylimme näkyy myös kulutuksessa ja suosikkituotteissa.

Kari A. Hintikka kommentoi sitä, että yksittäisen blogaajankin ympärille voi kehittyä yhteisö. Samoin yleisesti ottaen hän totesi, että You Tuben menestystarinaa on siivittänyt käyttäjien tekemä markkinointi, eli esimerkiksi blogaajien aktiivinen linkittäminen.

Kauppalehden blogaajat vanhempia kuin oletettiin

RedTail Median Janne Kujanen kertoi esimerkiksi Kauppalehti Presson blogeista. Eilen oli ollut kyseisen yhteisön kasvokkaistapaaminenkin. Kyseisessä mediassa ollaan kuulemma oltu yllättyneitä siitä, kuinka korkea keski-ikä porukan blogaajilla on (eli puhutaan enemmän neli- kuin kaksikymppisistä).

Kommentoin, ettei tämä minusta ole mitenkään yllättävää: itse en kyseiseen palveluun todellakaan blogiani olisi laittanut, koska silloin tietyllä tavalla leimautuisin kauppalehteläiseksi ja toisaalta ärsytti se, että palvelua markkinointiin aluksi sanalla “ilmainen”. Niinhän on tämä perus-Wordpress tai Blogger. Kujanen myönsikin, että tässä suhteessa hommassa tehtiin virhe.

Palkkio tehdystä työstä kansalaisjournalistille

Mediapuolen mielenkiintoisemmat kommentit esitti Aamulehden kehityspäällikkö Ari Hurtola. Hän totesi, että Aamulehteen ei tule mitään nettikirjeenvaihtajaa, ja netti on todellakin vain väline siinä missä muutkin. Lisäksi hän muistutti myös siitä, että valtaosa ihmisten nettikommenteistakin on aika tyhjänpäiväistä. Ja siitäkin, että ansaintamalli puuttuu vielä, eli raha tulee sieltä perinteisestä lehdestä eikä sitä olla lopettamassa: bannerimainonta ryssittiin alkuvaiheessa, eikä sitä ole saatu toimimaan.

Toisaalta sekin oli totta, ettei oikeastaan ole mitään uutta myöskään siinä, että ihmisille maksetaan sisältöjen tuottamisesta. Sainhan minäkin teininä mukavasti taskurahaa, kun tein surkeita nössörunoiluja Karjalaiseen.

Apu-lehtihän on nyt Matti Lintulahden avustuksella tätä sisällöntuotanto- ja palkkionmaksupuolta kehittänyt Apureportterissaan.

Sehän on Erkka!

Väliaikojen avulla tapasin ensi kertaa kasvokkain Erkan, jonka kanssa oli ilo jutella myös blogiasiaa (ainakin tageista diggaamisen kautta ja kommentoinnista, sekä siitä, kuinka paljon minä käytän aikaa blogeissa. Liikaahan tässä menee, heh.)

Muutoinkin ihmisten kasvokkaiskohtaamisella on suuri arvonsa, myös näinä virtuaali-identiteetin aikoina.

- – -

Marjut on jo ehtinyt blogaamaan tilaisuudessa julkistetusta Parteco-projektin osallistumistalousraportista. Mediapuolen juttuja, joten jätän tällä kertaa sen väliin.