Mari Koo

Avainsanalla 'tutkimuksista' merkittyjä kirjoituksia

Sanavalinnat vaikuttavat uutisotsikoiden sävyyn

keskiviikko 5. toukokuuta 2010 klo 19.42 kirjoittajana Mari Koo

Viime viikolla uutisoitiin MTT:n tutkimus, jossa vertailtiin ruokavalioiden ilmastonmuutosvaikutuksista. MTT:n omissa tiedotteissa otsikkona oli “Ilmastonmuutos ei pysähdy vain syömällä“.

Muutama otsikkopoiminta mediasta:

Terveellinen ruokavalio säästää ilmastoa (Vihreä Lanka)

Ilmastoystävällinen kansa ryhtyisi fennovegaaneiksi (Ruokatieto)

Tutkimus: Kasvissyönti ei pelasta maailmaa (Aamulehti)

Tutkija: Kasvissyönti ei pelasta maailmaa (Iltalehti)

Riippuen siis siitä, mitä mediaa sattuu seuraamaan, niin otsikon perusteella saa hieman eri käsityksiä tutkimuksen tuloksesta. Ilmiö toki toistuu mediassa usein.

Tietysti näitä ruoka ja ilmastonmuutos -juttuja pohtineena on helppo älähtää parille alimmalle otsikolle. Että eihän kukaan kai ole väittänytkään, että pelkällä kasvissyönnillä pallo pelastuisi. Tai että tutkimuksessa laskettu kahdeksan prosentin vähennys suomalaisten kulutuksen kokonaispäästöistä tuntuu melko suurelta eli merkittävältä.

Journalistinen tasapuolisuusvaatimus luo myös tilaa skeptikoille

Pari viikkoa sitten olin käväisemässä eräässä tilaisuudessa puhumassa mm. toimittajan työstä sosiaalisen median aikakaudella. Siellä tuli esiin myös se, kuinka ihmiset etsivät netistä tietoa ja luottavat mitä erilaisimpiin lähteisiin, mutta eivät välttämättä asiantuntijoihin tai tutkijoihin. Esimerkiksi ilmastonmuutosta epäillään mitä erilaisimmilla perusteilla, samoin mainittiin Rokotusinfo.

Itse kyllä tässä hieman osoittelen myös median suuntaan. Tiedetoimittaja Pasi Toiviainen kirjoitti Ilmastonmuutos. Nyt -kirjassaan journalistisen tasapuolisuuden vaatimuksen haittapuolesta:

“Ilmastokeskustelussa tämä periaate johti siihen, että skeptikoiden saatua kerran äänensä kuuluviin oli muodostunut journalistinen ikiliikkuja. Ilmastonmuutoksesta puhuttaesa myös skeptikoita piti kuulla, tasapuolisuuden nimissä.”

Eli ihmekös tuo, että ihmiset epäilevät ilmastonmuutosta tai vähättelevät ruuan hiilidioksidipäästöjen merkitystä. Media osaltaan tekee otsikoita ja juttuja, joissa voidaan antaa samasta aiheesta hyvinkin erilainen kuva riippuen siitä, kuka pääsee ääneen ja miten sanat valitaan.

Auktoriteettiuskon rapiseminen voi olla myös hyväksi

Mutta samalla tämä on tietysti hyvä haaste meille toimittajille. Miten luoda sellaisia juttuja, joissa tieto saataisiin välittymään? Miten paljon annetaan millekin taholle mediatilaa?

Ja toisaalta: monien mielestä suomalaiset ovat kai olleet hyvin auktoriteettiuskoisia monii muihin kansoihin verrattuna. Ehkä on myös hyvä, että erilaiset näkemykset tulevat laajemmin julki netin avulla? Tällöin kai myös virallinen taho joutuu perustelemaan kantojaan yhä paremmin.

Tai toisaalta: ovatko erilaiset epäilijät oikeasti suuri ryhmä vai onko pieni joukko netissä näkyvä ja äänekkäs?

Luettua: Neuvolantädeistä nettiemoihin – muutoksia kuluttajien viiteryhmissä ja mielipidejohtajissa

tiistai 13. lokakuuta 2009 klo 14.21 kirjoittajana Mari Koo

Toinen minua erityisesti kiinnostanut teksti Kulttuuriosaaminen -kirjassa oli Mirjami Lehikoisen artikkeli siitä, ketä nykypäivän kuluttaja kuuntelee ja miten hän löytää itselleen oikean tavan toimia. (Viime viikollahan kirjoitin Joonas Rokan tekstistä samassa kirjassa.)

Kuluttajat suosittelevat ja haukkuvat tuotteita ja palveluita, osittain myös tiedostamattaan, niin arjen keskusteluissa kuin netissä. Lehikoinen uskoo, että suosittelijoiden ja sosiaalisen vuorovaikutuksen rooli voi vielä kasvaa.

”Syynä on yhteiskunnassa vallitseva menestymisen ja yksilön osaamisen arvostaminen. Jotta kuluttaja vaikuttaisi pätevältä, hänen on oltava tietoinen aiheesta käytävästä keskustelusta, tunnettava eri osapuolten näkemykset ja pystyttävä perustelemaan itselleen ja muille ratkaisunsa.”

En itse ole asiaa tarkemmin miettinyt, mutta jotenkin vierastan ajatusta, että kyseessä olisi suoraviivaisesti menestyksen arvostaminen ja sitä kautta syntyvä tarve osoittaa omaa asiantuntijuuttaan. Varmasti kyse on pitkälti siitäkin, mutta eiköhän suosittelijoiden merkitystä lisää myös se, että heidät yksinkertaisesti koetaan luotettaviksi. Ja oletettavasti muitakin ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyviä tekijöitä on taustalla.

Erilaiset kuluttajan viiteryhmät ja mahdolliset suosittelijat siis lisääntyvät. Samalla yksittäisen tahon merkitys vähenee: jos aiemmin oma äiti, muut lähipiirin naiset tai neuvola olivat tärkeä tiedonlähde juuri lapsen saaneelle äidille, niin nyt tietoa kaivellaan esimerkiksi netin keskustelupalstoilta.

Samalla kun erilaisten viiteryhmien määrä lisääntyy, yksittäisten toimijoiden vaikutusvalta mielipidejohtajina näyttää olevan vähentymässä. Eri lähteitä käytetään entistä voimakkaammin ikään kuin resurssipalettina, josta kuluttaja poimii näkemyksiä ja mielipiteitä. [- - -]

Koska yhden suosittelijan aikutusvalta on vähäinen, hänen luotettavuutensa ei välttämättä ole koin olennaista. Näin ollen internetin keskustelukumppanit tai puolueellista – mutta usein myös uutta – tietoa jakavat yritykset kelpaavat aivan mainiosti kuluttajan viiteryhmään.

Tästä huolimatta jotkut voivat päästä jonkinlaiseen asiantuntija-asemaan, ns. suodattajiksi tai välittäjiksi, netissä kenties esimerkiksi mediaattoreiksi. Nämä henkilöt poimivat informaatiotulvasta olennaisen ja välittävät sen eteenpäin.

Tulevaisuudessa voidaan käyttää esimerkiksi urasuodattajia työpaikan vaihtamisessa tai ilmastonmuutossuodattajia kodin rakentamisessa. Lisäksi on ehkä ruokasuunnittelijoita, jotka luovat ekologisen, terveellisen ja vaihtuvan ruokalistan, erosuodattajia, jotka hoitaat kaikki eroon liittyvät asiat, tai jopa bilesuodattajia, jotka vievät asiakkaansa kaupungin kuumimpiin juhliin.”

Näkisin nuo Lehikoisen määrittelemät mediaattorit pitkälti samoina kuin “e-fluentialsit” – henkilöitä, joilla on verkossa vaikutusvaltaa. Varmasti näitä erilaisia tiettyyn kohteeseen liittyviä asiantuntijapalveluiden tarjoavia henkilöitä halutaankin yhä lisää: miksi nähdä itse vaivaa, jos joku toinen on ammattilainen ja palvelun voi häneltä ostaa?

- – -
Lehikoisen artikkeli on siis teoksessa Kulttuuriosaaminen – tietotalouden taitolaji. Toim. Liisa Uusitalo & Maria Joutsenvirta. 2009. Gaudeamus.
Ja kirjanhan sain siis ihan ilmaiseksi!

Luettua: Uusi yhteisöllisyys ja aktiivinen kuluttaja

tiistai 6. lokakuuta 2009 klo 9.44 kirjoittajana Mari Koo

”Post-kuluttaja tulisi nähdä ennen kaikkea kulutusyhteisöjen jäsenenä, joka tuottaa merkityksiä, kokemuksia, identiteettejä ja arvoa. Kuluttajan tarpeet ja halut eivät siten ole annettuja, vaan ne ovat monitahoisia, kulttuurisesti ja sosiaalisesti rakentuneita ja myös kuluttajan itsensä muovaamia. Kuluttaja on aktiivinen tuottaja, joka toimii yhteydessä toisiin kuluttajiin, yrityksiin sekä niiden arvoa tuottaviin verkostoihin.

Firat ja Dholakia esittävät myös, että nyky-yhteiskunnassa kuluttaja tuntuu olevan yhä vähemmän kiinnostunut materian kerääämisestä. Kuluttaja etsii pikemminkin tekemiseen liittyvää sisältöä, elämyksiä ja kokemuksia sekä niihin liittyviä merkityksiä. Kulttuurisesti jaetut merkitykset taas edellyttävät yhteisn olemassaoloa ja osallistumista. Kuluttajan tavoitteena ei ole kuitenkaan olla osa vain yhtä ainoaa yhteisöä tai kokemusta vaan hän haluaa navigoida erilaisten mahdollisuuksien välillä löytääkseen vaihtoehtoisia elämän tai olemisen tapoja.

Näin kauppakorkeakoulun tutkija Joonas Rokka (joka nykyisin työskentelee myös Valiolla) lainaa A. Furatin ja Nikhiles Dholakin ajatuksia tekstissään Uusi yhteisöllisyys ja aktiivinen kuluttaja. Kyseinen kirjoitus on yksi Kulttuuriosaaminen – tietotalouden taitolaji -teoksen (toim. Uusitalo & Joutsenniemi) teksteistä. Lihavoinnit ovat omiani.

Rokka käsittelee kirjoituksessaan siis kuluttajan muuttunutta roolia: olemme aktiivisia, luovia ja kriittisiä kuluttajia. Näin kuluttaja voidaan nähdä kulttuurisena toimijana, sillä kuluttaminen tuottaa erilaisia merkityksiä, arvoja ja elämyksiä.

Myös vinkit yrityksille ovat tuttuja, mutta edelleen niin tarpeellisia:

”Joka tapauksessa markkinoijan ja kuluttajayhteisöjen välisen yhteistyön vaatimus korostuu, sillä toiminnan synnyttämä yhteishenki on huomattavasti voimakkaampi kuin yritysväen suunnittelema usein keinotekoinen yhteisöllisyys. [- - -] Yrityksillä on taipumus eristäytyä päämajoihinsa ja luoda omia strategioitaan, ja asiakkaan kohtaamista pyritään välttämään viimeiseen saakka. Markkinatutkimustakin tehdään mieluiten etäältä, keräämällä uutta tilastollista tietoa.”

Rokan muistutus siitä, että on virheellistä ajatella virtuaaliyhteisöt vain ”virtuaalisina”, on myös aina tärkeä.

Virtuaaliyhteisöjen tai -heimojen jäsenet ovat kuitenkin ”oikeita” henkilöitä, jotka ovat yhteydessä virtuaalimaailmaan verkon välityksellä. Vaikka suuri osa virtuaaliyhteisöjen kanssakäymisestä tapahtuu ainoastaan verkossa, niiden jäsenet saattavat kohdata myös virtuaalimaailmojen ulkopuolella todellisessa maailmassa tai niin kutsutussa off-line -maailmassa.”

Sain Kulttuuriosaaminen -kirjan Joonas Rokalta itseltään: Suomen pienet piirit tuottavat tuttavuuksia, jotka tutkivat ja tekevät mm. kirjoja. Mutta siis: teoksesta en ole maksanut, ja iso kiitos Joonakselle kirjan luovuttamisesta!

Blogipuhetta ja joulutoivotuksia

maanantai 22. joulukuuta 2008 klo 9.44 kirjoittajana Mari Koo

Viime keskiviikkona olin Nuorten journalistien (Journalistiliiton alla vapaamuotoisesti toimiva, pääsääntöisesti alle kolmekymppisten opiskelijoiden tai jo työelämään siirtyneiden porukka) pikkujouluillassa juttelemassa blogeista yhdessä Haakanan Karin kanssa. Tilaisuudessa olisi pitänyt olla suurempikin paneelikeskustelu, mutta sattumusten vuoksi se kuihtui meidän kahden höpinöiksi.

Kaikenlaista siinä ehdittiin jutella parin tunnin aikana: sosiaalisen median merkitystä toimittajien tiedonlähteenä, haastateltavan mahdollisuus reagoida tehtyihin juttuihin omassa blogissaan, blogien rooli median nettisivuilla, toimittajan henkilökohtaisen näkymisen merkitys netissä, hyvän blogin ominaisuuksuudet, blogeilla ansaitseminen, tulevaisuudenvisiot ja ties mitä.

“Virallisemman” osuuden jälkeen juttelin vielä muutamien mukana olleiden kanssa. Itselleni jonkinlaisena yllätyksenä hämmennyin, kun eräs heistä totesi, että hän seuraa Hesarin Hinta & laatu -sivuilta juttujani ja oikein odottaa, että löytäisi tekstini. Olin tietysti imarreltu, mutta en kai oikein osaa vieläkään mieltää itseäni “oikeaksi journalistiksi”, jonka nimeä joku tietoisesti etsisi lehdestä.

Eli kyse on tietyn ammatti-identiteetin muokkauksesta ja hakemisesta. Olen jo tottunut siihen, että joku sanoo seuraavansa blogiani, vaikka aluksi sekin tuntui niin oudolta. Journalistina olen vasta alkutaipaleella ja paljon olisi opittavaa ja kehitettävää, niin kirjoittajana kuin kulutuspuolen asiantuntijana.

Paljon on vielä opittavaa myös videotuotannossa, mutta silti toivottelen hyvät joulut sosiaalista mediaa, ääntä ja kuvaa yhdistellen eli You Tubeen laittamani pätkä tuo toivottavasti hieman jouluiloa!

Tämäkin tietyllä tavalla liittyy viime keskiviikon keskusteluihin, eli siihen, miten paljon itseään on syytä paljastaa nettiin. Minähän edustan sitä näkökantaa, että lähipiiristäni en paljoakaan kirjoittele, mutta itsestäni voin tehdä hiukkasen pellen. Tai tässä tapauksessa tietysti pukin. Minulla on myös kepeämpi elämä, ja siihen kuuluu hassuttelu ja joskus jopa joidenkin näkökulmasta hölmöily, joten tuskin sitä on syytä yrittää niin kovasti pitää poissa verkostakaan.

Onnittelut verkkoyhteisötohtorille!

Sen verran vielä asiaa, että Verkkoyhteisöt-blogia kirjoittavan Miia Kososen väitöskirja “Tiedon jakaminen virtuaaliyhteisöissä” tarkastettiin perjantaina. Onnittelut tohtorille!

Verkkoproosaa tutkimuksellisesti

tiistai 8. tammikuuta 2008 klo 10.25 kirjoittajana Mari Koo

Olen yrittänyt perehtyä Risto Niemi-Pynttärin viime kuun lopussa tarkastettuun väitöskirjaan Verkkoproosa – tutkimus dialogisesta kirjoittamisesta. Niemi-Pynttäri on julkaissut myös väitöstilaisuuden lektion (väitöksen yleistajuinen esitys) omassa KunKirjoitan -blogissaan.

Kyseessä on laaja työ (sivujakin melkein 500) ja koska aihe menee ohi oman osaamisen, en osaa kokonaisuudessaan sitä arvioida, koska kirjallisuuden ja puheen tutkimus ja esimerkiksi niiden genret vaatisivat vankemman pohjan, kuin mitä minulla on. Niinpä lähinnä silmäilin tutkimusta (erilaisista lukutavoista, kuten tästä silmäilystä, Niemi-Pynttäri kirjoittaa alkaen sivulta 417).

Mutta verkkokirjoittamista Niemi-Pynttäri analysoi toki mielenkiintoisesti, ja monet jokaiselle nettiin kirjoittavalle tutut asiat saavat teoreettista selvitystä. Kuten vaikkapa verkkokirjoittamisen ja blogien monet muodot, viittaaminen muihin ihmisiin, linkit, kirjoittamisen ja julkaisemisen häilyvä raja, editointi, sosiaaliset puolet, vuorovaikutteisuus, yksityisen ja julkisen erot, fiktiivisyys vs. totuus jne.

Niem-Pynttäri toteaa (s. 358) esimerkiksi journalistisen blogin eroavan verkkopäiväkirjablogista niin, että jälkimmäistä kirjoitetaan samanmieliselle lukijalle. Journalistisella blogilla taas on puhuttelun kohteena on laajempi, monia eri näkökantojana edustava yleisö. Niemi-Pynttäri käy läpi paljon blogin perustamisen syitä, verkkoidentiteettiä, blogien sosiaalisuutta, kommentointia ja muuta blogin ylläpitoon liittyvää toimintaa hyvin ja laajalti.

Niemi-Pynttärin väitöskirjassa tarkastellaan useita ainakin nimeltä minulle tuttuja blogeja (suluissa sivu, jolla blogi mainittu: monista blogeista tosin oli mainintoja useilla sivuilla): Hetket (66), Veloena (74), Minh (363), Käymälä (96), Ikkunaiines (371), Panuseni (110 ja monta muuta mainintaa), Paska nainen tilittää (365) ja fiktiiviseksi osoittautunut Pettäjän kotona (125).

Mutta kiintoisan näkökulman väitöskirjaan tuo Saara, joka on kokenut aivan toisella tavalla Niemi-Pynttärin analysoiman verkkoyhteisön, tässä tapauksessa Jippiin Kirjallisuusfoorumin, toiminnan ja kriisin (alkaen sivulta 448). Saara kirjoittaa:

“On kerrassaan häkellyttävää lukea tieteellistä tutkimusta, jonka tulokset ovat omasta mielestäni ihan pielessä. On tässä kuitenkin myös se mahdollisuus, ettei Niemi-Pynttärikään ole uskonut juonittelijoiden olemassaoloon, jonka takia tulkinta on sellainen kuin on. Minusta on kuitenkin hieman sinisilmäistä kuvitella, että useiden ihmisten jakamaton huomio ja energia suuntautuisi yhteen henkilöön ja hänen jahtaamiseensa netissä. Ihan oikeasti. Eikö tosiaankaan käynyt koskaan mielessä, että koko touhu oli pelkkää yhden miehen farssi, johon tämä toinen lähti yllytettynä mukaan, kunnes sairastui vakavasti.”

Saaran näkemys tuo tutkimukseen uuden, yllättävän ja tärkeän huomion. Tässähän on siis hyvä esimerkki siitä, miksi nettiin kannattaa laittaa julki tieteellinen tutkimus. Nyt kyseisellä foorumilla mukana olleet voivat kommentoida tutkittua aihetta ja tuoda julki omat näkökulmansa. Tässä väitöskirjasta blogeissa käytävässä keskustelussahan olisi jo sinällään yksi tutkimusaihe, heh!

Niemi-Pynttärin väitöksestä kirjoitti myös Viides rooli jo joulukuussa (linkki löytyi Saaran kautta).

« vanhemmat kirjoitukset