Oma suosikkini on Johanna Ilmakunnaksen väitöskirjaan Kuluttaminen ja ylhäisaatelin elämäntapa 1700-luvun Ruotsissa perustuva “Kulutamme kuin aateliset”. Ihan vain siksi, että tuo kyseinen väitöskirja oli herkullista lueskeltavaa ja kiinnostava katsaus aateliston elämään ja kulutustapoihin.

Itseäni lainaten:

“Monet kuluttajuuden teemat eivät siis ole kovin uusia, vaikka helposti niin kuvittelemme. Hinta ja laatu, ostamisen onni ja ahdistus, itsestä viestiminen kulutuksen keinoin, tulojen ja menojen keskellä tasapainottelu − kaikki tuo päti 1700-luvun aatelisiin samaan tapaan kuin se näkyy meidän arjessamme.”

Monia kulutukseen liittyviä aiheita tunnun pyörittelevän vuodesta toiseen, mutta tuollaiset historiallisemmat näkökulmat unohtuvat usein. Väitöskirjaa lukiessa tietysti opin paljon muutakin aatelisesta elämäntavasta.

Ilmankunnaksen väitöksestä ilmestyy nyt keväällä myös SKS:n kustantamana kirja Kartanot, kapiot, rykmentit.

Muita Huili-kolumneja:
Valitse köyhiä kavereita
Rojuista rakkaimmat

- – -

Lisäksi mainittakoon, että täällä Sveitsissä kävin tutustumassa biodynaamiseen viljelyyn ja tein siitä jutun Uusi musta -sivuille.

Mutta linkkaaminen on tietysti vaikeaa, jos alkuperäisen tiedon lähde ei ole laittanut esimerkiksi tiedotetta nettiin. Esimerkiksi tänään törmäsin uutiseen, jossa kerrottiin Työterveylaitoksen tutkimuksen paljastavan, että puoliso ja ystävät löydetään yleensä samasta sosiaaliluokasta.

Googlasin itseni Työterveyslaitoksen sivuille, koska odotin, että siellä jossain, todennäköisesti etusivulla, on aiheesta tiedote.

Tältä tilanne näytti:

Viimeisimmät uutiset ja tiedotteet oli päivätty 1. maaliskuuta. Eikä siis vielä tätä kirjoittaessani (eli illalla) etusivulla näy mitään tietoa tutkimuksesta, joka tänään on uutisoitu. Ehkä se on jossain syvemmällä, mutta laiskana en jaksa niin pitkälle lähteä kaivelemaan.

Tämä ei siis ole mitenkään tavatonta, että mediassa uutisoitu aihe ei löydy alkuperäisen uutisoijan sivuilta. Toivottavasti tämä oli Työterveylaitokselta vain jokin satunnainen kömmähdys, sillä muutoin heillä on paljon ja monipuolisesti ajankohtaisia tietoja sivuillaan. Tai ehkä aihe oli päätynyt STT:n uutiseksi jotain muuta kautta kuin tiedotteilla.

Tämä nyt vain valikoitui tällä kertaa esimerkikseni. Toivon siis sekä meidän tiedonjanoisten että organisaatioiden itsensä kannalta, että vastaavista tapauksista löytyisi aina myös se yrityksen tai yhteisön tiedote. Siihen voivat sitten muutkin linkata.

Ja tuskin olen ainoa, joka haluaa välillä nähdä alkuperäiset tiedotteet ja tutkimustiivistelmät.

Päivitys (kiitos anonyymin kommentoijan):

Alkuperäinen tiedote olikin julkaistu jo tammikuussa. Nyt se sitten päätyi ilmeisesti STT:n kautta jakoon.

Eli siis syytin turhaan Työterveyslaitosta. Vika siis oli tutkimuksen uutisoijissa, jotka eivät kertoneet alkuperäistä lähdettä ja tutkimuksen julkaisuaikaa.

Tästä tulikin siis osoitus siitä, miten tutkimustiedotteita kaivellaan uutisiksi myöhemmin. Viestinnällisesti olisi kyllä hyvä kertoa, että tässä ei nyt ihan uunituoretta tutkimusta ihmetellä.

Muutama otsikkopoiminta mediasta:

Terveellinen ruokavalio säästää ilmastoa (Vihreä Lanka)

Ilmastoystävällinen kansa ryhtyisi fennovegaaneiksi (Ruokatieto)

Tutkimus: Kasvissyönti ei pelasta maailmaa (Aamulehti)

Tutkija: Kasvissyönti ei pelasta maailmaa (Iltalehti)

Riippuen siis siitä, mitä mediaa sattuu seuraamaan, niin otsikon perusteella saa hieman eri käsityksiä tutkimuksen tuloksesta. Ilmiö toki toistuu mediassa usein.

Tietysti näitä ruoka ja ilmastonmuutos -juttuja pohtineena on helppo älähtää parille alimmalle otsikolle. Että eihän kukaan kai ole väittänytkään, että pelkällä kasvissyönnillä pallo pelastuisi. Tai että tutkimuksessa laskettu kahdeksan prosentin vähennys suomalaisten kulutuksen kokonaispäästöistä tuntuu melko suurelta eli merkittävältä.

Journalistinen tasapuolisuusvaatimus luo myös tilaa skeptikoille

Pari viikkoa sitten olin käväisemässä eräässä tilaisuudessa puhumassa mm. toimittajan työstä sosiaalisen median aikakaudella. Siellä tuli esiin myös se, kuinka ihmiset etsivät netistä tietoa ja luottavat mitä erilaisimpiin lähteisiin, mutta eivät välttämättä asiantuntijoihin tai tutkijoihin. Esimerkiksi ilmastonmuutosta epäillään mitä erilaisimmilla perusteilla, samoin mainittiin Rokotusinfo.

Itse kyllä tässä hieman osoittelen myös median suuntaan. Tiedetoimittaja Pasi Toiviainen kirjoitti Ilmastonmuutos. Nyt -kirjassaan journalistisen tasapuolisuuden vaatimuksen haittapuolesta:

“Ilmastokeskustelussa tämä periaate johti siihen, että skeptikoiden saatua kerran äänensä kuuluviin oli muodostunut journalistinen ikiliikkuja. Ilmastonmuutoksesta puhuttaesa myös skeptikoita piti kuulla, tasapuolisuuden nimissä.”

Eli ihmekös tuo, että ihmiset epäilevät ilmastonmuutosta tai vähättelevät ruuan hiilidioksidipäästöjen merkitystä. Media osaltaan tekee otsikoita ja juttuja, joissa voidaan antaa samasta aiheesta hyvinkin erilainen kuva riippuen siitä, kuka pääsee ääneen ja miten sanat valitaan.

Auktoriteettiuskon rapiseminen voi olla myös hyväksi

Mutta samalla tämä on tietysti hyvä haaste meille toimittajille. Miten luoda sellaisia juttuja, joissa tieto saataisiin välittymään? Miten paljon annetaan millekin taholle mediatilaa?

Ja toisaalta: monien mielestä suomalaiset ovat kai olleet hyvin auktoriteettiuskoisia monii muihin kansoihin verrattuna. Ehkä on myös hyvä, että erilaiset näkemykset tulevat laajemmin julki netin avulla? Tällöin kai myös virallinen taho joutuu perustelemaan kantojaan yhä paremmin.

Tai toisaalta: ovatko erilaiset epäilijät oikeasti suuri ryhmä vai onko pieni joukko netissä näkyvä ja äänekkäs?

Kuluttajat suosittelevat ja haukkuvat tuotteita ja palveluita, osittain myös tiedostamattaan, niin arjen keskusteluissa kuin netissä. Lehikoinen uskoo, että suosittelijoiden ja sosiaalisen vuorovaikutuksen rooli voi vielä kasvaa.

”Syynä on yhteiskunnassa vallitseva menestymisen ja yksilön osaamisen arvostaminen. Jotta kuluttaja vaikuttaisi pätevältä, hänen on oltava tietoinen aiheesta käytävästä keskustelusta, tunnettava eri osapuolten näkemykset ja pystyttävä perustelemaan itselleen ja muille ratkaisunsa.”

En itse ole asiaa tarkemmin miettinyt, mutta jotenkin vierastan ajatusta, että kyseessä olisi suoraviivaisesti menestyksen arvostaminen ja sitä kautta syntyvä tarve osoittaa omaa asiantuntijuuttaan. Varmasti kyse on pitkälti siitäkin, mutta eiköhän suosittelijoiden merkitystä lisää myös se, että heidät yksinkertaisesti koetaan luotettaviksi. Ja oletettavasti muitakin ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyviä tekijöitä on taustalla.

Erilaiset kuluttajan viiteryhmät ja mahdolliset suosittelijat siis lisääntyvät. Samalla yksittäisen tahon merkitys vähenee: jos aiemmin oma äiti, muut lähipiirin naiset tai neuvola olivat tärkeä tiedonlähde juuri lapsen saaneelle äidille, niin nyt tietoa kaivellaan esimerkiksi netin keskustelupalstoilta.

”Samalla kun erilaisten viiteryhmien määrä lisääntyy, yksittäisten toimijoiden vaikutusvalta mielipidejohtajina näyttää olevan vähentymässä. Eri lähteitä käytetään entistä voimakkaammin ikään kuin resurssipalettina, josta kuluttaja poimii näkemyksiä ja mielipiteitä. [- - -]

Koska yhden suosittelijan aikutusvalta on vähäinen, hänen luotettavuutensa ei välttämättä ole koin olennaista. Näin ollen internetin keskustelukumppanit tai puolueellista – mutta usein myös uutta – tietoa jakavat yritykset kelpaavat aivan mainiosti kuluttajan viiteryhmään.”

Tästä huolimatta jotkut voivat päästä jonkinlaiseen asiantuntija-asemaan, ns. suodattajiksi tai välittäjiksi, netissä kenties esimerkiksi mediaattoreiksi. Nämä henkilöt poimivat informaatiotulvasta olennaisen ja välittävät sen eteenpäin.

”Tulevaisuudessa voidaan käyttää esimerkiksi urasuodattajia työpaikan vaihtamisessa tai ilmastonmuutossuodattajia kodin rakentamisessa. Lisäksi on ehkä ruokasuunnittelijoita, jotka luovat ekologisen, terveellisen ja vaihtuvan ruokalistan, erosuodattajia, jotka hoitaat kaikki eroon liittyvät asiat, tai jopa bilesuodattajia, jotka vievät asiakkaansa kaupungin kuumimpiin juhliin.”

Näkisin nuo Lehikoisen määrittelemät mediaattorit pitkälti samoina kuin “e-fluentialsit” – henkilöitä, joilla on verkossa vaikutusvaltaa. Varmasti näitä erilaisia tiettyyn kohteeseen liittyviä asiantuntijapalveluiden tarjoavia henkilöitä halutaankin yhä lisää: miksi nähdä itse vaivaa, jos joku toinen on ammattilainen ja palvelun voi häneltä ostaa?

- – -
Lehikoisen artikkeli on siis teoksessa Kulttuuriosaaminen – tietotalouden taitolaji. Toim. Liisa Uusitalo & Maria Joutsenvirta. 2009. Gaudeamus.
Ja kirjanhan sain siis ihan ilmaiseksi!

”Post-kuluttaja tulisi nähdä ennen kaikkea kulutusyhteisöjen jäsenenä, joka tuottaa merkityksiä, kokemuksia, identiteettejä ja arvoa. Kuluttajan tarpeet ja halut eivät siten ole annettuja, vaan ne ovat monitahoisia, kulttuurisesti ja sosiaalisesti rakentuneita ja myös kuluttajan itsensä muovaamia. Kuluttaja on aktiivinen tuottaja, joka toimii yhteydessä toisiin kuluttajiin, yrityksiin sekä niiden arvoa tuottaviin verkostoihin.

Firat ja Dholakia esittävät myös, että nyky-yhteiskunnassa kuluttaja tuntuu olevan yhä vähemmän kiinnostunut materian kerääämisestä. Kuluttaja etsii pikemminkin tekemiseen liittyvää sisältöä, elämyksiä ja kokemuksia sekä niihin liittyviä merkityksiä. Kulttuurisesti jaetut merkitykset taas edellyttävät yhteisn olemassaoloa ja osallistumista. Kuluttajan tavoitteena ei ole kuitenkaan olla osa vain yhtä ainoaa yhteisöä tai kokemusta vaan hän haluaa navigoida erilaisten mahdollisuuksien välillä löytääkseen vaihtoehtoisia elämän tai olemisen tapoja.”

Näin kauppakorkeakoulun tutkija Joonas Rokka (joka nykyisin työskentelee myös Valiolla) lainaa A. Furatin ja Nikhiles Dholakin ajatuksia tekstissään Uusi yhteisöllisyys ja aktiivinen kuluttaja. Kyseinen kirjoitus on yksi Kulttuuriosaaminen – tietotalouden taitolaji -teoksen (toim. Uusitalo & Joutsenniemi) teksteistä. Lihavoinnit ovat omiani.

Rokka käsittelee kirjoituksessaan siis kuluttajan muuttunutta roolia: olemme aktiivisia, luovia ja kriittisiä kuluttajia. Näin kuluttaja voidaan nähdä kulttuurisena toimijana, sillä kuluttaminen tuottaa erilaisia merkityksiä, arvoja ja elämyksiä.

Myös vinkit yrityksille ovat tuttuja, mutta edelleen niin tarpeellisia:

”Joka tapauksessa markkinoijan ja kuluttajayhteisöjen välisen yhteistyön vaatimus korostuu, sillä toiminnan synnyttämä yhteishenki on huomattavasti voimakkaampi kuin yritysväen suunnittelema usein keinotekoinen yhteisöllisyys. [- - -] Yrityksillä on taipumus eristäytyä päämajoihinsa ja luoda omia strategioitaan, ja asiakkaan kohtaamista pyritään välttämään viimeiseen saakka. Markkinatutkimustakin tehdään mieluiten etäältä, keräämällä uutta tilastollista tietoa.”

Rokan muistutus siitä, että on virheellistä ajatella virtuaaliyhteisöt vain ”virtuaalisina”, on myös aina tärkeä.

”Virtuaaliyhteisöjen tai -heimojen jäsenet ovat kuitenkin ”oikeita” henkilöitä, jotka ovat yhteydessä virtuaalimaailmaan verkon välityksellä. Vaikka suuri osa virtuaaliyhteisöjen kanssakäymisestä tapahtuu ainoastaan verkossa, niiden jäsenet saattavat kohdata myös virtuaalimaailmojen ulkopuolella todellisessa maailmassa tai niin kutsutussa off-line -maailmassa.”

Sain Kulttuuriosaaminen -kirjan Joonas Rokalta itseltään: Suomen pienet piirit tuottavat tuttavuuksia, jotka tutkivat ja tekevät mm. kirjoja. Mutta siis: teoksesta en ole maksanut, ja iso kiitos Joonakselle kirjan luovuttamisesta!

Kaikenlaista siinä ehdittiin jutella parin tunnin aikana: sosiaalisen median merkitystä toimittajien tiedonlähteenä, haastateltavan mahdollisuus reagoida tehtyihin juttuihin omassa blogissaan, blogien rooli median nettisivuilla, toimittajan henkilökohtaisen näkymisen merkitys netissä, hyvän blogin ominaisuuksuudet, blogeilla ansaitseminen, tulevaisuudenvisiot ja ties mitä.

“Virallisemman” osuuden jälkeen juttelin vielä muutamien mukana olleiden kanssa. Itselleni jonkinlaisena yllätyksenä hämmennyin, kun eräs heistä totesi, että hän seuraa Hesarin Hinta & laatu -sivuilta juttujani ja oikein odottaa, että löytäisi tekstini. Olin tietysti imarreltu, mutta en kai oikein osaa vieläkään mieltää itseäni “oikeaksi journalistiksi”, jonka nimeä joku tietoisesti etsisi lehdestä.

Eli kyse on tietyn ammatti-identiteetin muokkauksesta ja hakemisesta. Olen jo tottunut siihen, että joku sanoo seuraavansa blogiani, vaikka aluksi sekin tuntui niin oudolta. Journalistina olen vasta alkutaipaleella ja paljon olisi opittavaa ja kehitettävää, niin kirjoittajana kuin kulutuspuolen asiantuntijana.

Paljon on vielä opittavaa myös videotuotannossa, mutta silti toivottelen hyvät joulut sosiaalista mediaa, ääntä ja kuvaa yhdistellen eli You Tubeen laittamani pätkä tuo toivottavasti hieman jouluiloa!

Tämäkin tietyllä tavalla liittyy viime keskiviikon keskusteluihin, eli siihen, miten paljon itseään on syytä paljastaa nettiin. Minähän edustan sitä näkökantaa, että lähipiiristäni en paljoakaan kirjoittele, mutta itsestäni voin tehdä hiukkasen pellen. Tai tässä tapauksessa tietysti pukin. Minulla on myös kepeämpi elämä, ja siihen kuuluu hassuttelu ja joskus jopa joidenkin näkökulmasta hölmöily, joten tuskin sitä on syytä yrittää niin kovasti pitää poissa verkostakaan.

Onnittelut verkkoyhteisötohtorille!

Sen verran vielä asiaa, että Verkkoyhteisöt-blogia kirjoittavan Miia Kososen väitöskirja “Tiedon jakaminen virtuaaliyhteisöissä” tarkastettiin perjantaina. Onnittelut tohtorille!

Kyseessä on laaja työ (sivujakin melkein 500) ja koska aihe menee ohi oman osaamisen, en osaa kokonaisuudessaan sitä arvioida, koska kirjallisuuden ja puheen tutkimus ja esimerkiksi niiden genret vaatisivat vankemman pohjan, kuin mitä minulla on. Niinpä lähinnä silmäilin tutkimusta (erilaisista lukutavoista, kuten tästä silmäilystä, Niemi-Pynttäri kirjoittaa alkaen sivulta 417).

Mutta verkkokirjoittamista Niemi-Pynttäri analysoi toki mielenkiintoisesti, ja monet jokaiselle nettiin kirjoittavalle tutut asiat saavat teoreettista selvitystä. Kuten vaikkapa verkkokirjoittamisen ja blogien monet muodot, viittaaminen muihin ihmisiin, linkit, kirjoittamisen ja julkaisemisen häilyvä raja, editointi, sosiaaliset puolet, vuorovaikutteisuus, yksityisen ja julkisen erot, fiktiivisyys vs. totuus jne.

Niem-Pynttäri toteaa (s. 358) esimerkiksi journalistisen blogin eroavan verkkopäiväkirjablogista niin, että jälkimmäistä kirjoitetaan samanmieliselle lukijalle. Journalistisella blogilla taas on puhuttelun kohteena on laajempi, monia eri näkökantojana edustava yleisö. Niemi-Pynttäri käy läpi paljon blogin perustamisen syitä, verkkoidentiteettiä, blogien sosiaalisuutta, kommentointia ja muuta blogin ylläpitoon liittyvää toimintaa hyvin ja laajalti.

Niemi-Pynttärin väitöskirjassa tarkastellaan useita ainakin nimeltä minulle tuttuja blogeja (suluissa sivu, jolla blogi mainittu: monista blogeista tosin oli mainintoja useilla sivuilla): Hetket (66), Veloena (74), Minh (363), Käymälä (96), Ikkunaiines (371), Panuseni (110 ja monta muuta mainintaa), Paska nainen tilittää (365) ja fiktiiviseksi osoittautunut Pettäjän kotona (125).

Mutta kiintoisan näkökulman väitöskirjaan tuo Saara, joka on kokenut aivan toisella tavalla Niemi-Pynttärin analysoiman verkkoyhteisön, tässä tapauksessa Jippiin Kirjallisuusfoorumin, toiminnan ja kriisin (alkaen sivulta 448). Saara kirjoittaa:

“On kerrassaan häkellyttävää lukea tieteellistä tutkimusta, jonka tulokset ovat omasta mielestäni ihan pielessä. On tässä kuitenkin myös se mahdollisuus, ettei Niemi-Pynttärikään ole uskonut juonittelijoiden olemassaoloon, jonka takia tulkinta on sellainen kuin on. Minusta on kuitenkin hieman sinisilmäistä kuvitella, että useiden ihmisten jakamaton huomio ja energia suuntautuisi yhteen henkilöön ja hänen jahtaamiseensa netissä. Ihan oikeasti. Eikö tosiaankaan käynyt koskaan mielessä, että koko touhu oli pelkkää yhden miehen farssi, johon tämä toinen lähti yllytettynä mukaan, kunnes sairastui vakavasti.”

Saaran näkemys tuo tutkimukseen uuden, yllättävän ja tärkeän huomion. Tässähän on siis hyvä esimerkki siitä, miksi nettiin kannattaa laittaa julki tieteellinen tutkimus. Nyt kyseisellä foorumilla mukana olleet voivat kommentoida tutkittua aihetta ja tuoda julki omat näkökulmansa. Tässä väitöskirjasta blogeissa käytävässä keskustelussahan olisi jo sinällään yksi tutkimusaihe, heh!

Niemi-Pynttärin väitöksestä kirjoitti myös Viides rooli jo joulukuussa (linkki löytyi Saaran kautta).

Blogilistan kehittymistä on kaipailtu moneen kertaan ja monen eri ihmisen kanssa, jopa suunniteltukin sitä, miltä toimiva lista voisi näyttää ja mitä kaikkea siihen kuuluisi. Blogilista on nykymuodossaan ollut jämähtäneessä tilassa: kyllähän sinne uusia blogeja tipahtelee, mutta ei sieltä enää tule edes juuri uutta lukemista haeskeltua. Itse luen blogit RSS:n avulla, ja Blogilistaa käytän lähinnä satunnaisesti.

Sanoma Digitalhan avasi tuossa taannoin sen Foody-palvelun, joka mm. kokoaa ruokablogeja.

- – -

Nyt sitten on luettavissa Sari Östmanin todella mainio gradu Avaudutaan arjesta. Suomalaisnaisten Internet-elämäjulkaiseminen ja maskuliinisuuden esittämisen keinot (pdf).

Minua tämä gradu lämmittää erityisesti siksikin, että Sarin blogin kautta olen seurannut työn edistymistä (osittain kateellisena, koska oma opiskeluprojektihan ei tunnu edistyvät mihinkään). Vielä onnea Sarille sekä tästä suorituksesta että varmasti vielä tulevista tutkimuksista, tuolta pohjalta on hyvä jatkaa!

Eilen oli kaksi pääpuhujaa, Steve Woolgar ja Sally Waytt. Sally Waytt toimi myös oman työryhmäni puheenjohtajana. Omassa esityksessään hän pohti erityisesti niitä, jotka eivät käytä teknologiaa, erityisesti internetiä. Syyt kun eivät välttämättä ole niin yksiulotteisia: toiset eivät koe nettiä tarpeelliseksi, toisille se on teknisesti liian vaikea, jotkut jättäytyvät tiedostaen ja vapaaehtoisesti kaiken ulkopuolelle.

Minä, vanhemmat, netti ja blogini

Koska majoitun tällä reissullani vanhempien luona Joensuun naapurikunnassa Liperissä, niin netinkäyttö ja -käyttämättömyys tuli konkreettisesti esiin. Kuten Wyatt sanoi, niin se, että kotitaloudessa on nettiyhteys, ei vielä kerro siitä, mitä kodissa tapahtuu. Eli omista kuusikymppisistä vanhemmistani äiti on se, joka käyttää nettiä ja isä ei.

Niinpä isänpäivälahjaksi eilen neuvoin, alunperin isän omasta pyynnöstä, kuinka tietokone käynnistetään ja miten luetaan sähköpostit. Kirjoitin myös mahdollisimman selkeät ohjeet. Isäni ei hallitse esimerkiksi näppäimistöä edes kaksisormijärjestelmän verran, joka on suuri kynnys tietokoneen käytölle.

Lisäksi kysyin vanhemmiltani blogieni lukemisesta, ja sain vahvistuksen sille käsitykselle, mikä minulla oli. Äitini lukee blogejani säännöllisesti (erityisesti Mieto marinadi, myös Kulutusjuhla ja mitä ilmeisimmin nykyisin lisäksi kissablogini) ja mahdollisesti kertoo isällä, jos jotain tärkeämmän tuntuista löytyi. Toisinaan hän myös printtaa tekstejäni isälle luettavaksi.

Blogieni myötä sähköpostin kirjoittaminen äidin ja minun välillä on vähentynyt todella paljon, emmekä kyllä soittelekaan hirveästi. Tulkitsin itse tämän niin, että blogien ansiosta vanhemmat tietävät oleellisen (“tyttö on hyvissä voimissa”), joten tarvetta suoraan kanssakäymiseen ei suuresti ole.

Nettitutkimuksen eettisyys kiinnostaa

Wyatin puheenvuoron yhteydessä pohdittiin myös itselleni, ja toki myös viime aikaisten traagisten tapahtumien kannalta, tärkeää aihetta eli netin tutkimisen etiikkaa. Vaikka esim. blogiaineisto on julkisesti saatavissa, ei se välttämättä tarkoita, että sen tuottaja (kirjoittaja, kuvaaja jne.) julkaisuhetkellä olisi ajatellut kaikkien voivan sitä hyödyntää miten tahansa. Yhdysvalloissa tutkimusetiikka ja yksilönsuoja ovat kuulemma menneet jo niin pitkälle, että jotkut tutkijat ovat turhautuneet tosissaan.

Itse olen suunnitellut, että jos otan jonkun blogiryhmän analysoitavakseni, niin kysyn välittömästi aineiston keräämisen jälkeen luvan blogaajila. Kuluttaminen ei toki ole kovin arkaluontoinen aihe, joten sinällään tuskin mitään ongelmia tulee.

Mitä on laukussasi?

Sally Wyatt kertoi myös projektista “What’s in your bag“, jossa ihmiset paljastivat laukkujensa (ja myös taskujensa) sisältöä. Laukku kun on sekä henkilökohtainen, mutta toisaalta julkinen. Projektiin liittyvässä Flickrin kuvakollaasissa on melkoinen määrä otoksia, joissa ihmiset ovat tallentaneen laukkunsa sisällön. Kovin kiehtovaa uteliaalle mielelleni, ja jos jossain vaiheessa intoudun, niin voisi kai sitä omankin laukkunsa tuonne paljastaa.

Tänään seminaari jatkuu mm. pelitutkijana tunnetuksi tulleen professori Frans Mäyrän puheenvuorolla. Valitettavasti tässä seminaarissa ei oltu varattu vierailijatunnuksia yliopiston verkkoon, joten en pääse julkaisemaan ajatuksia esimerkiksi Jaikuun.

Harrasteluopiskeluani askel eteenpäin, ehkä

Nyt alkaa tuntua, että pitäisi varmaan ottaa aidosti tiukempi ote näihin jatko-opintoihin: edelleen kyseessä on silkka harrastus, eli minkäänlaista rahaa en ole hakenut enkä saanut, joten eteneminen on sikälikin hidasta.

Myös oma mieleni siitä, mitä oikeastaan blogeista ja kulutuskirjoittelusta haluan tutkia, vaihtelee kovin usein. Tässä vaiheessa olen tullut siihen tulokseen, että jos tästä nyt jotain oikeasti joskus tulee, niin kyseessä on ns. artikkeliväitöskirja yhtenäisen ja perinteisen monografian sijaan. Blogit ja netti kehittyvät vauhdilla ja omalle luonteellenikin se artikkeliväitöskirja sopisi paremmin.

Muutoinkin olen aina välillä miettinyt sukupuolten eroja blogaamisessa: että onko se vain minun fiilikseni, että tuttavapiirin blogaavat miehet julkituovat blogeissaan usein oman nimensä ja kirjoittavat “yleistä” asiaa, kun taas naiset pistävät nimimerkin, jonka takana haluavat myös pysyä, ja kirjoittavat henkilökohtaisempaa päiväkirjaa. Tai esimerkiksi naistoimittaja pitää ikää kuin työnsä puolesta yhtä blogia ja kirjoittaa nimimerkillä toista.

Sivusilmällä olen vilkuillut aihetta käsitelleitä tutkimuksia. Nyt Marjut nosti esiin Mining the Blogosphere: Age, gender and the varieties of self-expression -tutkimuksen. Samaan syssyyn Pirkka pohtii netin miehisyys/naisellisuus -aspektia ja toteaa, että digiboksi on luonteeltaan mies ja blogi nainen.

Eli lienee aika pureutua aiheeseen tarkemmin: vaikuttaako sukupuoli blogikirjoittamiseen ja miten? Tutkimukset ovat muualta maailmalta, mutta olettaisin, että samoja lainalaisuuksia löytyy myös suomalaisesta blogosfääristä.

Naiset ovat kiinnostuneempia sosiaalisesta puolesta

“Effects of Age and Gender on Blogging (pdf)” -otsikon alla kerrotaan, että miesten ja naisten blogaaminen eroaa merkittävästi. Kaikenikäiset miehet kirjoittavat enemmän politiikasta, teknologiasta ja rahasta kuin naiset. Naiset kertovat omasta elämästään ja myös käyttävät persoonallisempaa kieltä. Pieni, mielenkiintoinen havainto ikään liittyen on, että blogaajien vanhenemisen myötä käytetään enemmän hyperlinkkejä.

Brittiläisiä blogeja tutkineet Sarah Pedersen ja Caroline Macafee vahvistavat, että myös sillä suunnalla linjaus on sama kuin Yhdysvalloissa. Naiset ilmoittivat olevansa kiinnostuneempia blogaamisen sosiaalisesta puolesta, kun miehet taas taas tiedosta ja mielipiteistä. Miesten blogit olivat myös teknisesti kehittyneempiä. Yksityisyys oli tärkeää naisille (sekä homoseksuaaleille sukupuolesta riippumatta).

Tutkijat toteavat, että kaikki nämä tekijät voivat selittää sitä, että Britanniassa naisblogaajien julkinen profiili on miehiä alhaisempi.

Alussa mainittu, Marjutin vinkkaama tutkimus keskitty kielelliseen ilmaisuun ja tukee samaa “miehet tekniikkaa, naiset tunteita” -ajattelua.

“In content–based features, we see the factors Religion, Politics, Business, and Internet used more frequently by male bloggers, while the factors Conversation, AtHome, Fun, Romance, and Swearing are more often used by female bloggers.”

Teinien blogit “enemmän samankaltaisia kuin erilaisia”

Toisaalta Gender, identity, and language use in teenage blogs -tutkimuksessa Huffaker ja Calver toteavat, että eri sukupuolta olevien nuorten blogit ovat keskenään enemmän samanlaisia kuin erilaisia.

“Perhaps the technical ease of use of blogs levels the differences between males and females, or perhaps this generation of Internet users is becoming more androgynous in its online communication and interaction.”

Ne syvällisemmät taustat ja minä itse

Onko tällä sukupuolisuudella ja sen tutkimuksella sitten oikeasti väliä ja mitä kaiken taustalla on? Melissa Gregin tekstiä esittelevässä tiivistelmässä todetaan:

“It argues that generalisations about the so-called ‘trivial’ content of women’s blogs are of little use to the extent that they leave the apparently opposite term – ‘political’ – undefined. The chapter aims to situate discussions about gender and political participation within a wider historical and intellectual framework. In doing so, it suggests that both gender and blogging reflect broader social anxieties about an expanding public sphere.”

Taustalla siis lymyilee historiallista, kulttuurisia ja sosiaalisia tekijöitä, ja miesten blogit nähdään helposti merkittävimpinä kuin naisten kirjoittelut. Naiset eivät siis kirjoita politiikasta, koska eivät siinä muutenkaan ole olleet mukana.

Minä miellän kirjoittavani Kulutusjuhlaan myös yhteiskunnallisesti merkittävämpää tekstiä: siellä olen “vaikuttaja”. Marinadi-blogissani olen selvästi naispäiväkirjailija.

Tässä Mari Koo -blogissanikin ilmeisesti näkyy naisille tyypillisempiä tapoja miettiä myös asiantuntijuuttaan. Olenhan tuonut julki epäilykseni mm. omasta tietämättömyydestä, enkä ole vain kirjoittanut “tiukkaa asiaa” ja mielipiteitä: minulla on esimerkiksi kategoria “Fiilikset”, jotta voin tunteilla.

Henkilökohtaisesti minua ei enää juurikaan kiinnosta nämä tutkimukset siitä, kuinka moni sanoo seuraavansa blogeja tai kertovatko he tekstien vaikuttuvan ostopäätöksiin. Itseäni viime viikolta lainaten:

“- – - kuluttajan käyttäytyminen ja ostopäätösprosessi on edelleen monimutkainen.
- – - On tuotteita, jotka olen nettivinkkien perusteella hankkinut, mutta paljon teen ostoksia ihan muista syistä.”

Toinen asia on se, että googletuksen kautta löydettyä sivua ei ajatella varmasti useinkaan keskustelupalstana tai blogina. Se on tietolähde siinä, missä muutkin. Ja puskaradio on, kuten sanottu, vanha juttu.

Kyselyiden ongelmana on tietysti se tunnettu seikka, että kuluttaja voi vastata toisin kuin oikeasti toimii. En minäkään muista, miten tuotteiteni ostopäätökset syntyvät. Aika vahvana tekijänä arjessa ovat kuitenkin tottumukset tai hetken mielihalut.

Mikä minua sitten blogeissa ja kulutuskirjoittelussa kiinnostaa? Se, miten tuotteista kirjoitetaan (tai kuvataan) ja millaisen merkityksen ne osana muuta aineistoa saavat. Mainitaanko tuotenimiä vai ei? Kerrotaanko, mistä kirjoittaja ajattelee kimmoikkeen ostokselle saaneensa? Harvempi mainitsee arkiset ostoksensa, vaan kyse on yleensä jostain uutuustuotteesta, merkittävämmästä hankinnasta, epätavallisen hyvästä tai huonosta palvelusta tai jotenkin tunteisiin vedonneesta (kauan etsitty, kirppislöydöt jne.). Ja leviävätkö tiedot hyvistä ja huonoista vinkeistä blogeissa, ja jos leviävät, niin milloin ja miksi?

Entäs tulevaisuudessa, kun jokaisella on mahdollisuus jo kaupassa jakaa tietoa ostoistaan jonkun järjestelmän avulla?

- Social Issues Research Centren (SIRC) raportti Life online: The Web in 2020 (via Marjut). Koko raportin saa sähköpostiin tilaamalla. Suosittelen!

Raportissa ennustemtaan mm. shoppailuun kehittyvän virtuaalisia 3D-katuja. Ostamisessa ja markkinoinnissa lisääntyvät yksilöllisyys ja kohdentaminen. Perinteinen ihmisten kategorisointi on hylättävä, kun kuluttajista koostetaan tietopankkeja (kuten Amazon.Comin suosittelut tyyliin “Ne, jotka ostivat tämän, hankkivat myös nämä”). Mutta koska shoppailu on vapaa-ajan aktiviteetti, niin edelleen tunnusteluun, kokeiluun ja ystävien tapaamiseen liittyvä ostostenteko kuuluu elämäämme.

Länsimaissa paikallisten, alkuperäisten ja reilun kaupan tuotteiden suosiminen pakottaa bisnestä muuttamaan toimintatapojaan.

Yhteisöllisyydestä raportti toteaa, että vuonna 2020 emme enää ajattele virtuaalisia yhteisöjä “vaihtoehtoina” todellisille, vaan lisäfoorumeina puhumiseen, ostamiseen, työskentelyyn, elämiseen ja vapaa-ajan viettoon. Netti tulee kaikkialle, kuten pyörät ja muste sitä ennen, joten virtuaalisuus ei ole erillinen osa muusta maailmasta, ja muuttaa käsitystämme siitä, kuinka jattelemee, tunnemme ja toimimme.

- Pirkalta löysin Vizu Answersin tekemän kyselyn (pdf) blogien lukijoista. Mitään suurempia yllätyksiä edellisiin blogitutkailuihin ei äkkiseltään pompannut silmään: blogeissa arvostetaan hyvää kirjoittamista ja aihepiiriä. Lähes 70 prosenttia lukee blogeja päivittäin ja uusia blogeja löydetään erityisesti toisten blogaajien linkeistä.

Blogista tuntuu tekevän blogin kirjoittajan omat mielipiteet, kirjoitustyyli, “toimituksellinen vapaus” ja layout. Blogeja luvetaan huviksi ja oman henkilöjohtaisen kiinnostuksen vuoksi: kolmannes lukee saadakseen tietoa tai opiskellakseen, jotkut työn vuoksi. Tämän kyselyn vastaajista kolme neljästä lukee blogeja, 12 prosenttia kommentoi ja 11 prosenttia kirjoittaa omaa blogia.

- Lisäksi Sedis linkkasi Tampereen yliopistossa tehtävän Blogipäivyriprojektin osana olevan Heli Sillanmikon raporttiin (pdf) “Blogien käyttö viestinnässä”. Hyvä yhteenveto ja tietopaketti blogeista muutamalla esimerkillä höystettynä.

VTT:n tutkijan Maria Antikaisen tuoreen väitöstutkimuksen mukaan verkkoyhteisöjen perustaminen ja hyödyntäminen voivat monin tavoin tehostaa yritysten pitkäaikaisten asiakassuhteiden kehittämistä. Yksi merkittävimmistä hyödyistä on suora vuorovaikutus asiakkaan kanssa sekä toisaalta asiakkaiden välisen dialogin mahdollistaminen ja sen hyödyntäminen. Yritys oppii tuntemaan asiakkaitaan ja voi näin hyödyntää oppimaansa toiminnassaan. (VTT:n tiedote)

Pitänee jossain vaiheessa kaivella itse väitöskirja (nimeltään “The Attraction of Company Online Communities – A Multiple Case Study”) esiin ja vilkaista.

- – -

Myöhään eilen illalla sain kuin sainkin jotain tutkimussuunnitelman pohjaa rävellettyä ja lähetin sen professorilleni, jonka kanssa olen sopinut tapaamisen maanantaiksi. Aika paljon pitää vielä tehdä ajatus- ja kirjoitustöitä, jotta suunnitelma jämäköityisi ja palvelisi oikeasti minuakin. Mutta sisälsi se nyt mm. seuraavaa tietoa:

Tutkimuksen tavoitteena on perehtyä siihen, miten kuluttajuus näkyy suomalaisissa blogiteksteissä. Blogiteksti antaa mahdollisuuden tutkia ihmisten asenteita ja kulutuskäyttäytymistä mielenkiintoisen aineiston kautta: kirjoittajat ovat laatineet tekstejä ilman, että heitä on pyydetty kirjoittamaan kuluttamisestaan.

Tutkimuksessa haetaan vastauksia mm. seuraaviin kysymyksiin:

• millaista kuluttajakuvaa blogikirjoittajat luovat itsestään?
• miten blogeissa näkyvät eri tuotteet ja tuoteryhmät?
• miten blogeissa kehutaan/haukutaan tuotteita ja palveluita? (kuinka paljon, kerrotaanko nimiä jne.)
• millaisia vinkkejä omaan kulutukseen blogien lukijat saavat?
• miten blogeissa esiintyviin, kuluttamiseen liittyviin tuotteiden ja palveluiden kommentteihin suhtaudutaan?
• miten blogeissa esiintyvä mainonta koetaan ja olisiko blogaaja itse valmis ottamaan mainoksia blogiinsa tai esimerkiksi toimimaan suosittelijana, jos itse saisi vaikkapa tuotenäytteitä?
• kuinka tiettyyn tuoteryhmään keskittyneessä blogissa käsitellään tuotteita?

- – -

Sari oli tehnyt mielenkiintoisia havaintoja nettiin liittyvästä lehtikirjoittelusta Hesarin arkistoja tutkimalla. Verkkopäiväkirjamaininnat lisääntyivät melkoisesti vuonna 2005 edelliseen vuoteen verrattuna. Lisäksi Sarin poiminnat tarjoavat hauskoja makupaloja menneisyydestä, joka ei ole kovin monen vuoden päässä, mutta silti tuntuu jo kaukaiselta.

Itse väkersin muistiin muutamia huomioita oman kiinnostukseni johdattelemana, ja kiitokset myös tilaisuuden jälkeisesti pienestä ajatuksenvaihdosta Pirkalle ja Tuijalle. (Kuten Tuijalle totesin, niin medioista keskusteltaessa radiota ei mainittu: nettiä, printtiä ja televisiota sentään kommentoitiin. Mutta ehkä yleläisiä lohduttaa, ettei kirjoistakaan puhuttu).

Tutkimuksen perusteella nuoriso siis kokee tiettyä ahdistuneisuutta nykyhetken ja tulevaisuuden vaatimuksesta ja siitä, mistä se onni löytyy. Tämä tuntemus yhdistää monia nuoria riippumatta siitä, mihin elämäntyylisegmenttiin (trenditietoiset, itsevarmat, perinteiset, älyköt, maailmanparantajat, kapinalliset, syrjäänvetäytyvat) he kuuluvat. Nuorisolla on “hiljaista kapinaa” ajankuvaa ja nyky-yhteiskuntaa vastaan.

“Olen tarkka, otan Pirkan”

Kun tutkimuksessa oli kysytty tuotemerkkiä, joka sopii parhaiten omaan elämäntyyliin, oli ykköseksi noussut Pirkka: tuttu ja turvallinen, tasalaatu ja sopiva hinta.

Tämän perusteella mietin itse, että ei siis liene yllättävää, jos nuoret hakevat netissä kommunikaatiota (joka tuli esiin IRC-Galleriasta keskusteltaessa) ja yhteisöllisyyttä. Se tuo minullekin tiettyä turvallisuudentunnetta: mm. blogeissa saan huomata, että muut painiskelevat samojen ongelmien parissa ja on olemassa tietty verkosto, johon voin jollain lailla tukeutua, niin arjen kysymyksissä, elämänkatsomuksellisissa näkemyksissä kuin vaikkapa niissä ostopäätöksissä.

Lisäksi netti on toki kanava ylläpitää suhteita jo olemassa oleviin tuttuihin, kuten nuoret toivat esiin.

“Mielipiteelläni on merkitystä”

Tutkimusta tekevä Antti Kasanen totesi, että netissä näkyy yhteisöllisyyden lisäksi omien mielipiteiden esiintuonti, ja tämä pätee myös kulutuskysymyksiin. Toisaalta esimerkiksi trendikäs nuori voi olla hyvinkin kriittinen ja tiedostava kuluttaja.

Kommenttipuheenvuorossaan OSKU ry:n Petri Rajaniemi ilmaisi kulutusmuutoksen niin, että kulutus ei vähene, vaan se muuttaa muotoaan ja uncool on uusi cool. Tälle näkemykselle on tietysti helppo nyökytellä. Rajaniemi mietti nuoruuden ongelmallisuutta: varmat menestyjät eivät välttämättä menestykään, joten ihmekös tuo, jos nuoriso kokee epätietoisuutta tulevaisuudesta.

“Etsä tiedä kuka mä oon?”

Tilaisuus päättyi keskusteluun, jossa oli mukana useampi nuori, niin ammattiin opiskelevia, tuplatutkinnon suorittajaa kuin lukiolaista. Erityisesti heistä jäi mieleen Ressun lukiossa opiskeleva, IRC-Gallerian nimimerkkinsäkin paljastanut nuori mies, joka heitti räväkämpiä kommentteja.

Sapiskaa voisin hieman antaa yleisöstä kysymyksiä esittäneille. Jos nuoret kerran tulevat avoimesti esiin ja kertovat itsestään, niin olisi mielestäni reilua, että myös kysymyksen esittäjät sanoisivat oikeasti edustamansa firman nimen sen sijaan, että kuvailevat “eräs suuri netin parissa toimiva yritys” tai “aikakauslehdistö”.

Yleisön edustaja oli huolissaan siitä, tajuavatko nuoret, että heidän esittämänsä kommentit jäävät nettiin ja ovat siellä vaikka kymmenen vuoden päästä luettavissa. Minä sen sijaan olen huolissani siitä, jos kymmenenkään vuoden päästä ei ole tajuttu, että suuresta osasta nykynuorisoa on netissä valtaisasti informaatiota ja sitä pitää osata katsoa oikeanlaisten lasien läpi. Kuten tilaisuuden jälkeen todettiin, on meistä jokaisella oikeus muuttaa mielipidettään ja se on jopa suotavaa.

Kyllähän minustakin ja erityisesti blogi-identiteetti Marinadista löytää vaikka minkälaista tietoa (esimerkiksi lukuisat kommenttini toisten blogeihin ovat asiayhteyksistään irrotettuna taatusti epäilyttäviä), mutta en nyt jaksa olla kovinkaan huolissani siitä, horjuttaako se esimerkiksi ammatillista uskottavuuttani.

Vielä muutama tieto tutkimuksesta:

- Tehty nettipaneelina, johon vastasi 1825 nuorta (15-25-vuotiaita): tutkimuksen tekijöiden mukaan on pyritty siihen, että vastaajissa eivät painottuisi aktiiviset netinkäyttäjät.

- Kun tutkimuksessa mainitaan, että 83 prosenttia on tuottanut nettiin sisältöä, tarkoittaa se myös mm. kommentointia, eli ei välttämättä kovin aktiivista tekemistä. Toki suurella joukolla on esim. kuvia IRC-Galleriassa. Muita mainittuja nettipalveluita olivat mm. Huuto.net, Suomi24.fi, MySpace, Last.fm, City.fi, Wikipedia, Demi.fi, YouTube, Habbo (kovimmassa kasvussa kuulemma MySpace, YouTube, Wikipedia).

- Perinteinen media tavoittaa nuoret edelleen hyvin, eli kaikesta huolimatta kaikki eivät todellakaan vielä pörrää vain netissä.

“Lukiolaisten mielestä tutkija on maltillinen ja energinen erakko kun taas ammattikoululaisten mielestä keskinkertainen ja vaatimaton erakko. Lukiolaiset näkevät täten tutkijan työn itsenäisyyden positiivisemmassa valossa kuin ammattikoululaiset. Pojat näkevät tutkijan pääsääntöisesti suuripiirteisenä, keskinkertaisena ja vaatimattomana. Tyttöjen mielipiteissä tutkija on maltillinen, energinen ja hienostelematon.”

Näin kerrotaan Helsingin yliopiston Koulutuksen arviointikeskuksen tekemässä, Tieteen tiedotys ry:n tilaamassa tutkimuksessa (pdf).

Varmasti itsellänikin oli tuontyyppinen näkemys tutkijasta lukioiässä. En juuri tiennyt edes akateemisessa maailmassa työskenteleviä, eikä tutkijan työ nyt niin erityisen houkuttelevalta tuntunut. Nyt, kun on nähnyt tutkijoita laaja-alaisemmin, on näkemyskin tietysti ihan toinen.

Mielestäni hieman hassusti tutkimuksessa oli kysytty myös sitä, voisiko vastaaja ottaa puoliokseen tutkijan.

“Perus- ja ammattikoululaisista noin puolet vastaajista ja lukiolaisista yli 80 % voisi ajatella tulevan puolisonsa olevan tutkija. Tutkijan ammattia arvostetaan ja tutkijoita pidetään yleisesti älykkäinä. Lukiolaisten lisäksi tutkijapuoliso on haluttu erityisesti ammattikoululaisten poikien keskuudessa.”

Hmm, itse en varmaan nuorena(kaan) pannut niin suurta painoarvoa sille, mitä mahdollinen puoliso voisi tehdä työkseen. Tällainen kysymys vaatisi vertailua muihin ammatteihin: luulisin, että mielikuvissa ihan yhtä houkuttelevia puolisoita olisivat vaikkapa poliisi, muotoilija, markkinointivastaava ja toimittaja.

Tieteen mielikuvien muodostumisessa nähdään etenkin televisio-ohjelmilla olevan kohtuullisen suuri merkitys.

“Etenkin kovassa suosiossa olevien sairaalasarjojen runsas määrä televisiossa selittää varmasti tieteen profiloitumista juuri lääketieteeksi lasten ja nuorten vastauksissa. – - – Viihteellisissä tiedeohjelmissa on yleensä kuitenkin rekvisiittana perinteisen stereotypian mukaisesti pitkät valkoiset takit ja koeputket vahvistamassa vallalla olevaa käsitystä tieteestä. Tieteen nimissä toimiminen näyttääkin vielä edellyttävän tietynlaisen odotusten mukaan esiintymistä.Siksi olisikin tarvetta tuoda myös esimerkiksi yhteiskuntatietieteet ja käyttäytymistieteet mukaan tieteen viihteellistämiseen.
Olisikin jo aika tuoda tiedettä esille nykyaikaisemmassa, monipuolisemmassa valossa.”

Aika vaikeaa vain taitaa olla tehdä vauhdikas ja kiinnostava tv-sarja esimerkiksi kansantaloustieteen tutkijoista niin, että tiede pääsisi ohjelmassa jotenkin luontevasti esiin.

Jokainen ala ja ammatti tietysti haluaa, että juuri heitä arvostetaan ja homma koetaan halutuksia. Mutta kuten omalla kohdallani on käynyt, niin elämänkokemuksen myötä moni asia selviää ja siksi asiat, jotka nuorena tuntuivat tylsiltä, voivat 15 vuotta myöhemmin olla yllättävän mielenkiintoisia.