Mari Koo

Avainsanalla 'työ' merkittyjä kirjoituksia

Kuka työllistyy työpaikkailmoitusten kautta? Ainakin minä

tiistai 2. toukokuuta 2017 klo 13.39 kirjoittajana Mari Koo

Olen tällä vuosituhannella ollut neljässä työpaikassa ja välillä yrittäjänä. Kaikki työpaikat olen saanut niin, että olen hakenut työhön työpaikkailmoituksen perusteella. En siis ole työllistynyt kuuluisiin piilotyöpaikkoihin tai verkostojen kautta.

Uusin pestini alkoi juuri. Olen Vastuullisen metsänhoidon yhdistyksen, Suomen FSC:n, osa-aikainen viestintäpäälikkö. Tämä tehtävä osui silmiini netissä, ja koska vastuullisuus- ja ympäristöasiat kiinnostavat minua, oli suorastaan pakko hakea. Sitä paitsi olen itsekin kaupunkilainen metsänomistaja.

Nyt osaltani pyrin tekemään FSC:stä Suomessa tunnetumpaa esimerkiksi kuluttajille ja metsänomistajille.

Edelliseen työpaikkaani Mehiläishoitajain Liittoon tekijää haettiin Hesarin ilmoituksella vuoden 2011 lopulla. Hain ja sain paikan. Ennen kyseistä työtä en ollut pitkään aikaan hakenut töitä, sillä oli ollut yrittäjä. Edellinen työnhakukierros oli ollut heti yliopistosta valmistuessani, vuonna 2004. Silloin näin Sähkö- ja teleurakoitsijaliiton työpaikkailmoituksen toimittajan paikasta, ja koska olin tehnyt hieman sähköalalla töitä, hain paikkaa.

Lisäksi mm. opiskeluaikojen kesätyön Maaseudun Tulevaisuudessa sain myös hakemalla avoimia kesätoimittajien paikkoja.

Ennen yliopistoa ehdin hetkeksi hyppäämään mukaan vuosituhannen vaihteen IT-huumaan. Muutin Helsinkiin tradenomiopintojen jälkeen ja hain Hesarissa ilmoitettuun Wapitin assistentin paikkaan. Firma meni konkurssiin ja minä aloitin yliopisto-opinnot.

Luonnollisesti olen vuosien varrella hakenut myös useita työpaikkoja, joita en ole saanut.

Mutta minä siis taidan olla se tyyppi, joka työllistyy niiden työpaikkailmoitusten kautta. Tietysti näin keski-ikäistyväni ja matkan varrella lukuisiin ihmisiin tutustuneena myös verkostoista voisi olla yhä enemmän apua. Eivätkä ne verkostot ole millään lailla turhia: tutuista on ollut paljon hyötyä esimerkiksi suosittelijoiden kautta sekä valmistautumisessa työpaikkahaastatteluihin.

Erityisen tärkeitä verkostot olivat silloin, kun olin yrittäjä. Tuttujen kautta löytyi monta hyvää projektia ja kirjoitushommaa.

Ehkä sitten aikanaan seuraava työ löytyy muuten kuin työpaikkailmoituksesta. Mutta nyt opettelen metsäalan vastuullisuusasiat. Erittäin kiinnostavaa ja innostavaa!

”Kyllä kyytiä tarjottaisiin!” ja muu epäasiallinen, seksistinen meininki

tiistai 19. toukokuuta 2015 klo 17.36 kirjoittajana Mari Koo

Kokemuksia viidentoista työelämävuoden varrelta:

Olin mukana eräässä seminaarissa, josta en ennestään oikeastaan tuntenut ihmisiä. Seminaarin vetäjä kysyi tilaisuuden päätteeksi:
”Voisikohan joku antaa Marille kyydin asemalle?”
Takarivistä kuului heitto: ”No kukapa ei tuolle kyytiä antaisi!”

Olin aikoinaan töissä paikassa, jossa oli kahvihuone. Kurottelin varpaillani kaapista jotain, kun työkaverini tarttui vyötäröstäni. ”Minä voin auttaa nostamalla”, hän letkautti.

Istuin töihin liittyvällä illallisella. Vieressäni oli minulle ennestään tuntematon huumorimies. Hän kommentoi naureskellen vastapäätä istuville: ”Huomaattehan, että käteni ovat pysyneet koko ajan pöydällä eivätkä ole vaellelleet tuolla jossain”. Hän siis viittasi siihen, ettei ole lääppinyt minua pöydän takana.

Kaverini oli, ainoana nuorena naisena, yön yli kestävässä työtilaisuudessa. ”Kukakohan pääsee sinne viereesi huoneeseesi” ja muut heitot olivat lennelleet.

Tässä muutama esimerkki siitä, millaista ”vitsailua” saattaa joutua kuulemaan periaatteessa ihan fiksuina pitämiltään ihmisiltä. Ei vain ole naurattanut yhtään. Kevyempiä, ulkonäköön liittyviä kommentteja voisin kertoa enemmänkin.

Vielä vähemmän naurattaa se, että osa suhtautuu tällaiseen väheksyvästi. On kuulemma huumorintajuton ja yliherkkä, kun moisesta ottaa nokkiinsa. Yllättävän moni nainenkin on tätä mieltä.

Käytöstavat tuntuvat olevan joiltakin hukassa, ja huumorin varjolla voidaan muka sanoa mitä tahansa. Sama koskee myös viestintää netissä. Saan ällötysreaktiota hauskoiksi tarkoitetuista kuvista ja letkautuksista, jotka mielestäni ovat lähinnä loukkaavia.

Yksi viime aikojen pahimmista oli kuva, jossa oli teksti:
”Lisää tämä statukseesi, jos olet muodokas, etkä ole mikään tuulen nussima vinkuheinä, pakkasen raiskaama pulkannaru tai lautatarhasta varastettu kakkosnelonen…” [sic]

Kun kommentoin kuvan jakajalle (mies), että kyseessä on asiaton, mauton ”vitsi”, niin ”vitsin” puolustajaksi ilmaantui joku minulle tuntematon nainen: kun kuulemma pulskia naisia huudellaan läskeiksi, niin laihoja saa solvata.

Samaan aikaan nämä ihmiset ovat varmasti sitä mieltä, että esimerkiksi koulukiusaaminen on niin väärin. Huoh.

Nuorempana en osannut puuttua tilanteisiin, joissa jotakuta toista häirittiin epäasiallisella tai seksistisellä kommentilla. Tai että olisin sanonut, että homofobisten vitsien kertominen työpaikan kahvipöydässä ei ole yhtään hauskaa.

Toivottavasti nykyisin osaan paremmin puuttua typerään käytökseen. Kuten Vesa Linja-aho taannoin blogasi:

”Seuraavan kerran kun joku kommentoi kahvilatytön persettä, kommentoi (jos se tuntuu turvalliselta) esimerkiksi ”aika oksettavaa että joutuu kuuntelemaan tuollaista työpaikallaan”. Jos joku muu tekee näin, asetu äänekkäästi komppaamaan puolustajaa. On tärkeää saada murrettua vaikutelma, että enemmistö hyväksyy sikailun.”

Tulossa hunajaista työelämää eli uudet kuviot kutsuvat

tiistai 8. marraskuuta 2011 klo 15.06 kirjoittajana Mari Koo

Reilu neljä vuotta yrittäjänä päättyy osaltani vuodenvaihteessa.On ollut hienoa ja erittäin opettavaista, mutta tuntuu, että nyt kaipaan mahdollisuutta keskittyä kunnolla johonkin tiettyyn tehtävään.

Sopiva työ löytyi Suomen Mehiläistenhoitajain liitosta. Minulla on erinomaiset perusteet: pääsen kehittämään hunajaviestintää, kouluttamaan, kirjoittamaan ja näkemään työni tuloksia.

Ihastuin hunajaan tuotteena lopullisesti Sveitsissä. Siellä mehiläiset tuntuivat kuuluvan lähes kaikkien maatilojen pihapiiriin, erityisesti silloin, jos tilalla oli hedelmäpuita tai vastaavaa tuotantoa. Tarjolla oli monenlaista hunajaa, ja ihmiset saattoivat puhua intohimoisesti esimerkiksi luomuvuoristohunajasta ja myös maksaa pienestä hunajapurkista yli 10 euroa. Se teki vaikutuksen.

Uskon, että hunaja kuuluu Suomessa elintarvikkeisiin, joka on nosteessa. Nyt pääsen siis osaltani vaikuttamaan hunajan aseman kehittämiseen.

Varmasti minulla on paljon opittavaa, sillä en tunne mehiläisten hoitoa tai hunajan valmistusprosesseja. Uskon silti, että minulla on myös paljon annettavaa esimerkiksi hunajan nettinäkyvyyteen. Odottelen jo innolla esimerkiksi sitä, että pääsen levittelemään testaamiani hunajareseptejä!

Twitteröimässä Maine vaarassa -seminaarissa ensi torstaina

Mutta ennen kuin täysin hyppään uuteen, niin hoidan tietysti vielä luvatut hommat loppuun. Yksi näistä on ensi viikon torstaina järjestettävä Sanomalehtien liiton Maine vaarasa – Maineenhallintaa digitaalisessa mediassa -seminaari. Siellä on twitteröimässä, hastagina toimii #somekriisi.

Kannattaa tulla paikan päälle (seminaari on maksullinen) tai seurailla verkossa, jos kiinnostaa esimerkiksi Aamulehden opit sosiaalisesta mediasta.

Ura, koti, yksilöllisyys, hyvinvointi

tiistai 1. marraskuuta 2011 klo 20.12 kirjoittajana Mari Koo

Pistänpä nyt talteen pari työtä, kohtuullistamista ja arkea käsittelevää blogikirjoistusta, ilman sen suurempaa analysointia.

Ensiksi vanhempi eli Esinetarinoista:

”Ennen kaikkea pieni elämä on pirun tavallista, ja sehän ei käy. Kaikkien tulee erottua massasta (lievä paradoksi, eh?) ja olla jotain enemmän. Tämä samainen yksilöllisyyshype ajaa nuoria haluamaan julkkiksiksi, koska julkkis on jotenkin enemmän olemassa, koska se on siellä julkisuudessa. Ne tavallisuuden ja kohtuullisuuden puolustajat, jotka menevät teeveeohjelmiin ja verkkoon, ovatkin ehkä lunastaneet paikkansa aktiivisten osallistujien silmissä. Ehkä. [- – -]

Jännintä tässä on kuitenkin se, että monet oikein dynaamiset naiset ovat vaivihkaa kertoneet, että oikeasti he haluaisivat olla kotona. He haluaisivat ainakin jonkin aikaa vain istua kotona katsomassa ikkunasta ulos, samalla kun pataruoka hautuu uunissa. Moni haluaisi hoitaa lapset kotona. Se ei kuitenkaan jostain syystä ole heille mahdollista, oikeasta tai kuvitellusta syystä. (Tunnen myös miehiä, jotka haluaisivat olla kotona. Tasoissa ollaan taas 🙂 Tässä saattaa muuten olla yksi syy Loton suureen suosioon – tavoitteena ei ole olla rikas vaan saada päättää ajankäytöstään ja tekemisistään.”

Sitten uudempi eli Filosofian puutarhan Saara:

”Toinen tabu on se, että suurin osa palkkatyöstä on kaikkea muuta kuin uran tekemistä. Suurin osa työntekijöistä on edelleen tavallisia duunareita joiden etenemiseen -tai potkujen saamiseen- vaikuttavat oman suorituksen lisäksi suhdanteet ja jotka eivät ikinä voi unelmoida johtajaurasta. Silti puhe työelämästä on paljolti urapuhetta, joka maalaa työn kuin työn poluksi menestykseen, valtaan ja vaurauteen. [- – -]

Jos palkkaa kotiinsa siivoojan, siitä voi saada oikein valtiovallan tukemaa kotitalousvähennystä, mutta jos talon siivoavan henkilön sukunimi lukee ulko-ovessa, hän on lorvailija joka ei tee mitään hyödyllistä. Talouden logiikka, se sama joka saa Kelan olemaan huolissaan ihmisten työkyvystä eikä heidän terveydestään, tunkeutuu kodin seinien sisään ja saa ihmiset järjestämään yksityisimmän elämänsä talouselämän vaatimusten, ei perheen, yhteiskunnan ja maan hyvinvoinnin mukaan.”

Deadline on hyvä piiskuri

keskiviikko 19. lokakuuta 2011 klo 15.16 kirjoittajana Mari Koo

Joskus selailin Freeluettelossa mukana olevien ihmisten esittelyjä itsestään ja hoksasin, että varsin moni korosti tekevänsä työt aikataulussa. Kun jokin aika sitten olin puhumassa Tampereella journalistiikan opiskelijoille freetyön tekemisestä, niin mainitsin tästä. Sanoin, ettei itselleni ollut tullut mieleen tapani kunnioittaa takarajoja.

Olin nimittäin ajatellut, että tietysti free tekee hommat annetun deadlinen mukaan, ellei merkittäviä esteitä (sairastumiset jne.) satu omalle tai esimerkiksi haastateltavien kohdalle. Silloin toimeksiantajalle ilmoitetaan mahdollisimman nopeasti viivästymisestä ja ratkotaan yhdessä, miten toimitaan.

Todellisuudessa aikatauluista varmaan lipsutaan yleisesti. Olen kuullut, kun lehden kokoamisesta vastaava toteaa, miten iloinen yllätys oli, kun kaikki jutut olivat tipahtaneet sähköpostiin takarajan mukaan.

Itse olen sitä tyyppiä, jolle takarajat työskentelylle ovat tärkeitä. Lähestyvä deadline piiskaa työskentelemään. Siksi pidän juttujen ja vastaavien hommien tekemisestä: niille on laadittava hyvä aikataulu.

”Kunhan nyt joskus” -takarajat ovat aivan liian epämääräisiä, joten yritän aikatauluttaa hommat edes itselleni.

Tietysti työelämässä väistämättä oppii, että monet aikataulut venyvät ja paukkuvat. Jos joku projektissa viivästyy, niin se usein viivästyttää kaikkien työtä. Free kuitenkin yleensä voi omalla toiminnallaan vaikuttaa paljon aikataulujensa toteutumiseen.

Silti mietin edelleen, onko todella niin, että freetekijöillä on varaa olla tekemättä töitään muuten kuin aikataulussa.

Pitäisikö tässä siis mainostaa, että olen riippuvainen deadlinen lähestymisestä ja toimin sen mukaan?

« vanhemmat kirjoitukset