Neljästä blogista kaksi on jo tosin loppunutkin.

Eloa Sveitsissä ja pohdintoja naimisiinmenosta

Viime tammikuussa aloitin Leben im Loft -blogin Sveitsin puolivuotista asumista varten. Kesäkuun blogissa ja Suomeen paluun myötä blogin päivitys loppui. On silti edelleen hienoa palata blogin kautta muistoihin: esimerkiksi 8. tammikuuta olimme jo pyöräileet 15 asteen kevätsäässä.

Toinen blogi alkoi keväällä häiden suunnittelun myötä. Olin jotenkin hämmentynyt siitä, millaisia hääblogit, -lehdet ja -ohjelmat yleensä olivat. Minulle naimisiinmeno oli myös juridinen päätös, eikä vain ihana romanttinen päivä” Kirjoitin tietysti esimerkiksi häämekon löytymisestä (Freiburgista kirpputorilta, 65 e), mutta halusin jakaa myös vähän toisenlaisia tunnelmia ja ajatuksia.

Muusasta morsian -blogi oli samalla testini Posterouksen maailmaan. Häiden jälkeen otin tämän blogin pois julkisesta levityksestä, sillä en halua jäädä nettiin roikkumaan häämietteissä.

Kissat herättävät tunteita

Kolmannen eli Kasitassu-blogin perustin talouteemme syksyllä saapuneille hoitokissoille.

Ennen uusia hoidokkeja piti lopettaa myös useamman vuoden toiminneen, Villi-kissn kuulumisten jakamiseen tarkoitettu blogi. Kyseinen hoitokatti nimittäin jouduttiin lopettamaan kesällä 18-vuotiaana. Tällöin blogiin tuli hämmentävän liikuttavia kommentteja, kuten esimerkiksi tämä:

“Kiitos, että olen saanut seurata tätä Villin (ja villiläisten) tarinaa. Kaverini kanssa tässä juuri pohdittiin, että tähän loppui myös meidän teini-ikä. Alettiin seurata tätä juttua joskus 13-vuotiaina, kun siitä koulussa kaverit vinkkas. Me saatiin vedätettyä aina äikän tunteja, kun opekin tykkäsi seurata tätä blogia heh. Mutta yllätys oli, että tästä muotoutuikin niin mielenkiintoinen kokonaisuus – sen karismaattisen kollin ympärillä tuntui tapahtuvan niin paljon. Ja meillekin tapahtui, vaikka seurasimme tätä kaikkee kaukaa sivusta. Kun me päästiin peruskoulusta pois, me sovittiin, että nähdään seuraavan kerran sit, kun Villi täyttäisi pyöreitä. No, nyt kävi näin, mutta silti sitten kun me tavataan uudestaan, mekin muistellaan Villiä, sillä se yhdisti meidät, se oli myös meidän juttu.”

Tuon kommentin jälkeen on turha tulla väittämään minulle, etteikö lemmikkiblogeillakin olisi arvoa!

Oikea ruokablogisti?

Vuoden neljäs blogi käynnistyi siis uuden työn myötä. Nyt saan työn puolesta mm. testailla hunajaisia ruokaseptejä ja kirjoittaa niistä sekä myös muuten tuoda esiin kaikkea hunajaan ja mehiläisiin liittyvää. Kuten pohtia, toimisiko tietynlainen kumppanuusmalli hunajan tuottajan ja kuluttajien välillä.

Tietysti tälle blogille on omat viestinnälliset tavoitteensa, joita oman elämän blogeille ei ole.

Saa nähdä, käynnistyykö tänä vuonna jokin uusi, henkilökohtaisempi blogi. Tämä Mari Koo elelee aika hiljaisesti, mutta ehkä välillä jotain tapahtuu. Kulutusjuhlan ylläpito sujuu vaivatta vuosien rutiinilla.

Ylipäätään siis tuntuu, että sellaista yleistä blogia en enää niin vain kirjoittele. Jaan arkeani enemmän Facebookissa. Sen sijaan näihin projektimaisiin tarkoituksiin blogi toimii edelleen.

Sopiva työ löytyi Suomen Mehiläistenhoitajain liitosta. Minulla on erinomaiset perusteet: pääsen kehittämään hunajaviestintää, kouluttamaan, kirjoittamaan ja näkemään työni tuloksia.

Ihastuin hunajaan tuotteena lopullisesti Sveitsissä. Siellä mehiläiset tuntuivat kuuluvan lähes kaikkien maatilojen pihapiiriin, erityisesti silloin, jos tilalla oli hedelmäpuita tai vastaavaa tuotantoa. Tarjolla oli monenlaista hunajaa, ja ihmiset saattoivat puhua intohimoisesti esimerkiksi luomuvuoristohunajasta ja myös maksaa pienestä hunajapurkista yli 10 euroa. Se teki vaikutuksen.

Uskon, että hunaja kuuluu Suomessa elintarvikkeisiin, joka on nosteessa. Nyt pääsen siis osaltani vaikuttamaan hunajan aseman kehittämiseen.

Varmasti minulla on paljon opittavaa, sillä en tunne mehiläisten hoitoa tai hunajan valmistusprosesseja. Uskon silti, että minulla on myös paljon annettavaa esimerkiksi hunajan nettinäkyvyyteen. Odottelen jo innolla esimerkiksi sitä, että pääsen levittelemään testaamiani hunajareseptejä!

Twitteröimässä Maine vaarassa -seminaarissa ensi torstaina

Mutta ennen kuin täysin hyppään uuteen, niin hoidan tietysti vielä luvatut hommat loppuun. Yksi näistä on ensi viikon torstaina järjestettävä Sanomalehtien liiton Maine vaarasa – Maineenhallintaa digitaalisessa mediassa -seminaari. Siellä on twitteröimässä, hastagina toimii #somekriisi.

Kannattaa tulla paikan päälle (seminaari on maksullinen) tai seurailla verkossa, jos kiinnostaa esimerkiksi Aamulehden opit sosiaalisesta mediasta.

Ensiksi vanhempi eli Esinetarinoista:

“Ennen kaikkea pieni elämä on pirun tavallista, ja sehän ei käy. Kaikkien tulee erottua massasta (lievä paradoksi, eh?) ja olla jotain enemmän. Tämä samainen yksilöllisyyshype ajaa nuoria haluamaan julkkiksiksi, koska julkkis on jotenkin enemmän olemassa, koska se on siellä julkisuudessa. Ne tavallisuuden ja kohtuullisuuden puolustajat, jotka menevät teeveeohjelmiin ja verkkoon, ovatkin ehkä lunastaneet paikkansa aktiivisten osallistujien silmissä. Ehkä. [- - -]

Jännintä tässä on kuitenkin se, että monet oikein dynaamiset naiset ovat vaivihkaa kertoneet, että oikeasti he haluaisivat olla kotona. He haluaisivat ainakin jonkin aikaa vain istua kotona katsomassa ikkunasta ulos, samalla kun pataruoka hautuu uunissa. Moni haluaisi hoitaa lapset kotona. Se ei kuitenkaan jostain syystä ole heille mahdollista, oikeasta tai kuvitellusta syystä. (Tunnen myös miehiä, jotka haluaisivat olla kotona. Tasoissa ollaan taas Tässä saattaa muuten olla yksi syy Loton suureen suosioon – tavoitteena ei ole olla rikas vaan saada päättää ajankäytöstään ja tekemisistään.”

Sitten uudempi eli Filosofian puutarhan Saara:

“Toinen tabu on se, että suurin osa palkkatyöstä on kaikkea muuta kuin uran tekemistä. Suurin osa työntekijöistä on edelleen tavallisia duunareita joiden etenemiseen -tai potkujen saamiseen- vaikuttavat oman suorituksen lisäksi suhdanteet ja jotka eivät ikinä voi unelmoida johtajaurasta. Silti puhe työelämästä on paljolti urapuhetta, joka maalaa työn kuin työn poluksi menestykseen, valtaan ja vaurauteen. [- - -]

Jos palkkaa kotiinsa siivoojan, siitä voi saada oikein valtiovallan tukemaa kotitalousvähennystä, mutta jos talon siivoavan henkilön sukunimi lukee ulko-ovessa, hän on lorvailija joka ei tee mitään hyödyllistä. Talouden logiikka, se sama joka saa Kelan olemaan huolissaan ihmisten työkyvystä eikä heidän terveydestään, tunkeutuu kodin seinien sisään ja saa ihmiset järjestämään yksityisimmän elämänsä talouselämän vaatimusten, ei perheen, yhteiskunnan ja maan hyvinvoinnin mukaan.”

Olin nimittäin ajatellut, että tietysti free tekee hommat annetun deadlinen mukaan, ellei merkittäviä esteitä (sairastumiset jne.) satu omalle tai esimerkiksi haastateltavien kohdalle. Silloin toimeksiantajalle ilmoitetaan mahdollisimman nopeasti viivästymisestä ja ratkotaan yhdessä, miten toimitaan.

Todellisuudessa aikatauluista varmaan lipsutaan yleisesti. Olen kuullut, kun lehden kokoamisesta vastaava toteaa, miten iloinen yllätys oli, kun kaikki jutut olivat tipahtaneet sähköpostiin takarajan mukaan.

Itse olen sitä tyyppiä, jolle takarajat työskentelylle ovat tärkeitä. Lähestyvä deadline piiskaa työskentelemään. Siksi pidän juttujen ja vastaavien hommien tekemisestä: niille on laadittava hyvä aikataulu.

“Kunhan nyt joskus” -takarajat ovat aivan liian epämääräisiä, joten yritän aikatauluttaa hommat edes itselleni.

Tietysti työelämässä väistämättä oppii, että monet aikataulut venyvät ja paukkuvat. Jos joku projektissa viivästyy, niin se usein viivästyttää kaikkien työtä. Free kuitenkin yleensä voi omalla toiminnallaan vaikuttaa paljon aikataulujensa toteutumiseen.

Silti mietin edelleen, onko todella niin, että freetekijöillä on varaa olla tekemättä töitään muuten kuin aikataulussa.

Pitäisikö tässä siis mainostaa, että olen riippuvainen deadlinen lähestymisestä ja toimin sen mukaan?

Tykkään Huilin ideasta eli ekologisesta lifestyle-lehdestä. Huili ei ole sellaista tavanomaista “kierrätä ja syö kasviksia” -ekopaasausta (on sitäkin toki joukossa), vaan menee syvemmälle ja pohtii laajemmin. Myös Ritva tykkäsi Huilista.

Siksi tähän lehteen on ilo kirjoittaa kolumneja. Toisaalta kirjoittaminen on myös haastavaa, sillä oletan lukijakunnan olevan kohtuullisen tiedostavaa porukkaa, joka varmasti on miettinyt kulutuskäyttäytymistä ja yhteiskuntaamme laajasti.

Kolumnin oheen kokoan aina muutaman nettilinkkivinkin. Näitä ovat olleet mm. Reklaamiraivo- ja Keittiökameleontti -blogit. Yritän valita sellaisia, jotka eivät olisi jo kiertäneet koko suomalaista nettiväkeä.

Kolumneja olen tänä vuonna kirjoittanut myös mm. Paikallisosuuspankkien henkilöstölehteen ja yksittäisiä tekstejä myös muihin julkaisuihin.

Mutta täytyy myöntää, että kolumnit ovat välillä todella vaikeita: niissä pitäisi olla hyvä idea, mieluusti omaperäistä ajatusta ja vielä nokkelaa kielenkäyttöä. Suomessa on runsaasti hyviä kolumnisteja, joten väistämättä pohtii, miten itse pääsisi edes lähemmäs niitä parhaimpia. Kuluttajuuteen tai nettiin liittyvät kolumnit ovat tietysti minulle se helpoin alue.

Onneksi näissä aiheissa myös riittää kirjoitettavaa. Kulutus näyttää toimivan usein pohjana muidenkin kolumnistien teksteissä: esimerkiksi Hesarissa tuntuu joskus, että osastolla kuin osastolla oleva kolumni olisi liitettävissä kuluttamiseen. Tosin tämä fiilis varmaan johtuu osittain siitä, että itselläni näkökulma kulutukseen on hyvin laaja.

Blogikirjoittelu onneksi toimii jatkuvana harjoitteluna. Sen myötä en edes kuvittele, että pystyisin toistaiseksi vaikka viikottain luomaan napakan ja onnistuneen kolumnin.

Huilia saa muuten myös ostaa ainakin Akateemisesta kirjakaupasta. Hinta on 4,90 euroa. Jossain välissä varmaan laitan julkaistut kolumnini tänne julki.

- – -

Pakko vielä kehaista päivän linkkivinkkinä YLE Betan juttua broilerintuotanosta eli Kana nimeltä Ross 508. Napakasti tehty ja nimenomaan nettiin sopivaksi. Jos vielä olisi käyty läpi broilereiden teurastus, niin sitten olisi siipikarjan tuotantoketju tullut erittäin hyvin esiin.

- – -

Huomenna suuntaan joululomailuun, joten leppoisaa ja huilivaista joulunaikaa kaikille blogin lukijoille!

Urbaani sopeutuja kierrättää, keksii ja kehittää. Uuden urbaaniuden myötä kaupunkilaiset pyrkivät toimimaan yhdessä esimerkiksi kaupunkiviljelyn tai aikapankkien avulla. Kulutuskäyttäytyminen on myös äänestämistä: esimerkiksi yritys voi luovuttaa voittonsa hyväntekeväisyyteen.

On/off-maailmassa liikkuvat niin bittivirtasurffarit, viestivirran kuninkaat, kuminauhayksilöt kuin tunnenikkarit. Osa heistä haluaa olla yhteydessä kaikkiin kaikkialta ja verkko on päällä koko ajan. Toiset taas haluavat rajoittaa virtaa ja jättäytyvät tarkoituksella pois. Kuminauhayksilöt keräävät parhaita paloja eri kulttuureista.

Rohkea rokan syö -porukassa näkyy mm. leikkiminen ja riskibisnes. He rikkovat normeja ja toimivat nopeasti, epäonnistumista etukäteen liikaa pelkäämättä. Epänormaalius on huomiotalouden kasvateille sallittua.

Tutuilta nämä siis kuulostivat ennen kaikkea siksi, että löysin itseni monesta lokerosta. Olenhan minäkin pistänyt pienen viljelypalstan Torkkelinmäellä takapihalleni ja tavara- ja vaatehankinnoistani osa on kierrätettyjä, käytettyjä, saatuja, pikkurahalla ostettuja tai löydettyjä. Lisäksi haluan painottaa sitä, että vaikka yksittäisen yksilön toiminta ei ympäristöongelmia ratkaise, on se silti viestini myös yrityksille ja yhteiskunnalle suuremmista muutostoiveista.

Bittivirrassa porhallan vauhdilla, mutta myönnän, että usein tekee mieli myös rajoittaa menoa. Oman työni tekeminen ei ole sidottu aikaan tai paikkaan, joten voin helpohkosti lähteä Sveitsiin puoleksi vuodeksi.

Mutta olenko rohkea? En ole niitä, jotka huoletta ottaisivat riskejä eivätkä pelkäisi epäonnistumista.

Aapron Wesa kirjoitti Kulutusjuhlan Urputusjoulukalenterin ensimmäisessä tekstissä:

“Minä epäonnistun yleensä ennemmin, pääasiassa koska elän mukavuusalueella. En halua häiritä sitä ottamalla liian suuria riskejä, kuten viemällä aikaa helpolta elämältäni.”

Vaikka epämukavuusalueella olen oppinut paljon, niin minussa on samaa turvallisuushakuisuutta kuin Wesalla. Mutta kyllä Wesa mielestäni on melkoinen leikkijä ja laittaa itsensä likoon: kannattaa lukea ne muutkin Urputusjoulukalenterin tekstit.

Procommaa, somea ja Suhdetta

Elina Hiltusen puheenvuoro oli osa ProComin järjesteämää koulutustapahtumaa. Samassa yhteydessä julkaistiin myös Procomman ensimmäinen numero, joka käsittelee sosiaalista mediaa.

Minä kirjoitin julkaisuun artikkelin “Tolkkua hälyyn ja hypeen“: tekstini perustuu Teemu Arinan, Christina Forsgårdin (tällä hetkellä pinnalla erityisesti Suhteen vuoksi) ja Janne Matikaisen yhteishaastatteluun.

Leipää ja viljaa

Pari viikkoa sitten olin moderoimassa vilja-alan seminaaria. Siellä opin ja havaitsin mm. seuraavaa:

- S-ryhmässä ketjuohjaus tunnetusti määrää paljon siitä, mitä hyllyistä löytyy. Leipien kohdalla kaupoilla on kuitenkin poikkeuksellisen paljon sananvaltaa eli näistä hankinnoista noin kolmannes on kauppakohtaisia.
- Vaikka suurtalouskeittiö haluaisi korvata riisiä ohralla, niin ongelmia aiheuttavat pakkauset: rikottuja ohrasuurimoita on kuulemma vaikeahkoa saada isoissa pakkauksissa, ja pieni kotitalouspaketti on hankala isossa keittiössä.
- Suurtalouspuolella on havaintoja siitä, että luomu- ja lähituotannon suosiminen ei välttämättä nosta aterioiden valmistushintoja. Ruokalistoja voidaan muokata esim. keittopainotteisemmiksi, ja laadukkaassa luomulihassa hävikki ei ole niin suurta tavallisessa, laadultaan heikommassa lihassa.

Seminaarin jälkimainingeissa pohdittuna:

- Itse hämmästelen sitä, miten suomalainen viljakeskustelu (ja ruokakeskustelu tietysti muutenkin) pyörii paljon terveellisyyden ympärillä, mutta maku jää sivuseikaksi. Esimerkiksi pari viikkoa sitten HS:n ruokapalstalla Lasse Kurki kertoi ravintomuutoksistaan. Hän mm. jauhaa jyvät itse. Puuron terveellisyyttä kyllä kehuttiin, mutta makua ei muistettu ylistää.

Anu Hopian Molekyyligastronomia-sivuilla oli linkki tutkimukseen, jonka mukaan se, että ajattelemme ruuan terveelliseksi, saa meidät kokemaan aterian vähemmän maukkaaksi. Eli tästäkään syystä sitä terveellisyyttä ei kannattaisi koko ajan painottaa, sillä ruuan kuuluu olla myös nautintoa.

- Leipään liittyen osui Just-Foodin uutiskirjeestä silmiin seuraava pätkä 15. marraskuuta:
“A message to US readers: as you eat your lunch today, consider that, according to some estimates, one in three sandwiches made in the US will now be made with bread from Grupo Bimbo.”

Eli jos Suomessa valitetaan suurten leipomoiden markkina-asemasta, niin kyllä Jenkeissäkin osataan. Grupo Bimbo on meksikolaisfirma, joka on siis ilmeisen tehokkaasti tehnyt yritysostoja ja laajentanut toiminaansa niin Amerikassa kuin Aasiassa.

Naisten välistä

- Keskiviikkona olin Future Female -tapaamisessa. Zipipopin Helene Auramo ja Thinglinkin sekä Nopsa Travelsin Ulla Engeströn pitivät mielenkiintoiset puheenvuorot yrittämisestä ja myös kaikenlaisesta itsensä kehittämisestä.
Engeström mm. totesi, että ideoista kannattaa puhua, sillä niin niitä voi jalostaa eteenpäin ja samalla saa omistajuuden ideaan. Toisaalta idea kannattaa myös kirjoittaa ylös, että voi todistaa olleensa idean kehittäjä.

Thinglink vaikutti muuten sellaiselta, jota pitää kokeilla omissa nettimeiningeissä. Ja Nopsaankin pitäisi varmaan tehdä eräs Helsinki-reitti ennen Sveitsiin muuttoa.

- – -

Muistutan ja mainostan tähän väliin, että jos tämä blogi tuntuu päivittyvän harvakseltaan, niin energiani blogirintamalla suuntautuu ennen kaikkea Kulutusjuhlan ylläpitoon: sivuston lisäksi myös Kulutusjuhlan Twitter-tili ja Facebook-sivu riipaisevat osani huomiosta.

Tällaisen tarinan sain kuulla eilen, kun puheena oli työnhakijoiden salaisen googlaamisen laittomuus:

“…ns. googlaamalla tapahtuvaa henkilötietojen keräämistä ja tallettamista voidaan pitää työelämän tietosuojalain 4 §:n ja henkilötietolain 5 §:n, 6 §:n ja 9 §:n vastaisena menettelynä.”

Facebookista tietojen katselu ei tietysti ole sen laillisempaa. Itse asiassa tuo haastattelun toiminta oli todella outoa: mitä tekemistä Fb-kavereiden määrällä ja/tai laadulla voi olla juuri minkään työtehtävän kanssa?

Haastattelija ei siis myöskään kysynyt lupaa, vaan vain tokaisi tekevänsä tarkistuksen ja toimi.

Vaikka työnhakija tiedostaisi, että rekrytoinnissa ei tällaisia saisi kysellä, niin on tietysti todella vaikea tokaista, että et muuten katso. Mutta hämmentävä olo siitä varmasti monelle jää, eikä anna hyvää kuvaa rekrytoivasta yrityksestä.

Tietysti esimerkiksi viestintätehtäviin tähtäävä miettii tänä päivänä sen oman verkkonäkyvyytensä ja laittaa linkkejä työhakemukseen, esimerkiksi omille nettisivuilleen tai LinkedIniin (joka on työnhakua ajatellen luonteva nettipalvelu). Tai miksei vaikkapa suoraan Googlen hakutuloksiin. Tällöin osoittaa, että minut saa verkosta tsekata eikä siellä ole ainakaan mitään mörköjä vastassa.

Ei googlaamista tietysti voi valvoakaan.

Mutta edelleen on varmasti runsaasti töitä, joiden tekemiseen ei pitäisi millään lailla vaikuttaa se, mitä ihmisen nimelleä löytyy hakukoneista. Monet eivät ole vieläkään sen ihmeemmin miettineet nettinäkyvyyttään, ja toisilla googlaus tuottaa täysin epäoleellista informaatiota työn kannalta.

Laitoin eilen tästä samasta aiheesta Facebook-statatuksen, ja aiheesta nousi keskustelua. Kaikki eivät tienneet googlauksen laittomuutta rekryprosessissa, eli työnhakijoina eivät olisi osanneet kyseenalaistaa rekrytoijan toimintaa. Samalla muistutettiin, että Facebookissa voi laittaa asetukset niin, ettei ulkopuolinen näe edes niitä kavereita.

Toisaalta osa kommentoi, että laki on vanhanaikainen ja moinen yksilöiden suojeleminen on turhaa. Tämän näkemyksen mukaan monissa tehtävissä netti helpottaisi rekrytointiprosessia ja hakemusvaiheessa voitaisiin karsia pätevästi haastateltavia. Netti kertoo paljon monien tehtävien kannalta oleellista mm. ihmisen verkostoista.

Itse haluan uskoa, että rekrytoinnit voidaan ainakin toistaiseksi hoitaa ilman nettihakuja. Nettiin perehtynyt ja sitä hyödyntävä voi liittää linkit mukaan ja saada näin oletettavasti etua. Hakijalta voi myös pyytää linkkejä nettiin tai lupaa googlaamiseen.

Mutta monessa tehtävässä nettitoiminta ei ole työn kannalta oleellista, kuten eivät ole vapaa-ajan harrastukset tai perhesuhteet. Hyvä rekrytoija osannee hoitaa hommansa ilman googletuksiakin. Varmasti maailma tulee muuttumaan ja myös lakeja joudutaan miettimään tältä osin uusiksi, tai sitten tulee normaaliksi käytännöksi laittaa hakemusten loppuun “minut saa googlata”.

Lisää aiheesta esimerkiksi Talouselämän artikkelissa Älä googlaa – kysy suoraan!” (2007)

Ja minua saa siis googlata aivan vapaasti. Kannustan muitakin huolehtimaan omasta nettinäkyvyydestään niin, että myös asiantuntemus nousee esiin.

Kuten siitä, että mielekäs tekeminen on elämässä tärkeää, kuten myös sosiaaliset suhteet ja riittävä toimeentulo. Ja niihin voi päästä vaikka jättäytymällä pois vakituisesta, hyväpalkkaisesta kokopäivätyöstä ja ryhtymällä osa-aikaiseksi yrittäjäksi (joka hinnoittelee itsensä niin, että ei tarvitse euroja venytellä, tai suhteuttaa kulutuksensa pienempiin tuloihin). Tätä usein nykyisin kutsutaan downshiftaamikseksi tai kohtuullistamiseksi.

Työn mielekkyys merkitsee paljon

Samassa tapahtumassa julkistettiin kyseisen liiton kysely nuorten odotuksista työhön. Mielestäni ne tuntuivat hyvin samanhenkisiltä kuin omani: työn pitää olla kivaa, kiinnostavat tehtävät ovat tärkeämpiä kuin korkea palkka ja työltä odotetaan joustavuutta. Työpaikkaa ollaan valmiita vaihtamaan, jos se ei täytä odotuksia tai vastaa omaa arvomaailmaa.

Siksi hiukkasen hämmensi, miten tutkimus oli uutisoitu tai siis oikeastaan se, miten Akavan erityisalojen toiminnanjohtaja oli tuloksia tulkinnut:

“Käsitykset työtävieroksuvasta ”downshiftaajasukupolvesta” joutavat romukoppaan, Luomanmäki sanoo”

Eli siis jälleen downshiftaus on ajateltu työnvieroksumiseksi. Eihän siitä ole kyse, vaan juuri tuosta, mitä nuoret olivat kertoneet, kuten työpaikan arvomaailman yhteensopivuus omaan ajatteluun:

“Kynnys vaihtaa työpaikkaa on matala. Jos työpaikan arvot tai ilmapiiri eivät ole kohdallaan, lähdetään kohti uusia mahdollisuuksia, vaikka tulotaso laskisikin.”

Vaikka itse alan olla hieman kyllästynyt jauhamaan downshiftingista, niin silti häiritsee se, että termi leimataan laiskotteluksi tai työn vieroksumiseksi.

Esimerkiksi Turun Ylioppilaslehdessa ystäväni Mace kertoo omasta “Aika on tärkeämpää kuin raha” -ajattelustaan, johon liittyy mm. välivuosien pitäminen. Silti kukaan Macen tunteva tai edes Macen blogia lukeva tuskin voisi sanoa, että hän olisi jotenkin työtävieroksuva.

Downshiftaaja voi tehdä paljon töitä tai työkaltaista toimintaa (vapaaehtoistyö, harrastukset…). Hän saattaa myös tienata runsaasti. Hän voi olla todella tehokas ja aikaansaava. Kyllä useimmat meistä neljässä tunnissa voivat tehdä paljon, jos se, mitä tekee, on mieluista ja kiinnostavaa.

Monet kokevat ennemminkin “upshiftaavansa”, koska voivat keskittyä itseään kiinnostaviin aiheisiin ja toimintaan.

Ritva on kirjoittanut juuri aiheesta osuvan tekstin Kolme syytä kannattaa downshiftingia, joka kokoaa näkemykset hyvin.

Osmo Soininvaara taas totesi tällä viikolla blogissaan:

“Eräs VM:n virkamies valitti minulle, että veroja ei tule tarpeeksi, koska nuoret koulutetut laiskottelevat ja tyytyvät pienempiin ansioihin. Samaa ilmiötä on myös kotihoidontuen suosion kasvu – myös hyväpalkkaisten keskuudessa, vaikka valinta on heille hyvin kallis.

Vapaaehtoinen, henkilökohtainen rahan vaihtaminen vapaa-aikaan on minusta hyvin terveellinen ilmiö. Tätä ei pidä paheksua, päinvastoin; ei ahneutta ainakaan ennen ole hyveenä pidetty.”

Yleinen tokaisu lienee myös se, että moni toimittaja oikeasti haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Tosin muistini mukaan olen jossain joskus (luotettavaa lähdeviittausta jälleen!) törmännyt väitteeseen, että noin kolmannes suomalaisista haaveilisi kirjailijuudesta. Joten ihmekös tuo, jos ammatikseen kirjoittavien toimittajien joukossa luku olisi vielä isompi.

Kun toimittaja uhkaa hukata ihanteensa ja moraalinsa

Varsin moni toimittaja myös saa tekstejään lehteä paksumpien kansien väliin. Yksi heistä on freetoimittaja Pauliina Susi, jonka uusimman Nostalgia-romaanin juuri luin. Tässä teoksessa päähenkilö on nelikymppinen, pääkaupunkiseudulla asuva freetoimittaja Anni Syysaho.

Susi kertoo Journalisti-lehdessä tästä itseän hieman muistuttavasta päähenkilöstä:

“Ehkäpä Anni on minun pimeä puoleni. Hän on jonkinlainen painajaiskuva toimittajasta, joka uhkaa hukata ihanteensa ja moraalinsa. Minusta varmaan tulisi hänenkaltaisensa jos antaisin periksi ja menettäisin otteen otteen siitä, mitä olen tekemässä – ja miksi.”

Melkoisen hurjaa Annin elämä ja työ kirjassa olikin. Viikon aikana hän ehtii mm. viilettää henkilöjutun perässä, käydä työhaastattelussa, napsia vanhoja nukahtamislääkkeitä, piipahtaa nettijulkaisua tekevässä toimituksessa ja rämpiä perhe-elämässään. Päälle puskevat niin deadlinet, miehen työpaikan YT-neuvottelut kuin unettomuus.

Juhlaluennoilla Journalismista, käytännössä peliä ilmoittajien kanssa?

Täytyy myöntää, että kirjan herkkupaloja taisivat olla juuri ne ammatilliset kohdat ja teemat, joita journalistit joutuvat pyörittämään.

“Viestintäalan juhlaluennoissa paasattiin yhä Journalismista isolla jiillä. Käytännössä erilaisten, omien näkökulmien etsimisestä ja löytämisestä oli tullut ei-toivottavaa, vaikka siihen olisi ollut aikaakin. [- - -] Käsiteltävät teemat ja näkökulmat lyötiin lukkoon useita numeroita aikaisemmin kyseisen numeron mainostilasta mahdollisesti kiinnostuneita ilmoittajia varten. [- - -] Toimittajan tehtäväksi jäi etsiä haastateltava, joka suostuisi sanomaan asiat, jotka toivottaisiin sanottavaksi.”

Heti kirjan alussa Anni saa eteensä sopimuspaperin, jolla hän antaa mediayhtiölle kaikki oikeudet materiaaleihin ilman eri korvausta. Samalla avustaja myös lupaa vastata mahdollisista kolmannen osapuolen vaatimista korvauksista ja oikeudenkäyntikuluista.

Uskoa ihanteisiin vai turhanpäiväisiä juttuja?

Läpi teoksen Anni pohtii ammatillista identiteettiään.

“Elämäni oli ollut aivan liikaa pelkkää ajelehtimista, ja sitten kun valinnan paikkoja oli tullut, olin valinnut väärin. Minä, joka sentään olin uskonut ihanteisiin, demokratiaan ja lehdistönvapauteen, työhön ja hyvinvointiyhteiskuntaan ja sen sellaiseen kovin vanhanaikaiseen, olin juuttunut räpeltämään turhanpäiväisten juttujen ja ketään todella kiinnostamattomien aiheiden parissa.”

Onneksi omasta kokemuksestakin tiedän, että Annin roolihahmon näkemykset ovat niitä kärjistettyjä eivätkä tietenkään koko totuus viestintäalasta. Muuten taitaisin suosiolla lopettaa kaikenlaiset freetoimittajan tehtävät ja siirtyä, no, olisiko se sitten kirjailijaksi?

Tietysti kirjoissa on lumoutensa. Siksi olisi hienoa joskus tehdä myös sellainen, joko tietoa tai fiktiota. Valitettavasti minulta puuttuu loistava idea. Mutta ehkä sekin jossain välissä ilmaantuu…

En tietysti tiedä, mitä teen esimerkiksi kymmenen vuoden päähän. Katsellaan nyt ensin ensi vuoteen: tammikuussa alkava puolivuotinen Sveitsissä voi tarjota jotain aivan uutta näkemystä myös omaan toimintaan.

Taisin tapani mukaan mennä hieman häröilyn puolelle: ammatillisena paatoksena tuskin voi pitää puheitani ukulelensoitosta, onnellisuudesta tai muusana olemisesta.

Mutta en minä halua erottaa työminääni joksikin erilliseksi osaksi. Sehän on yksi syy siihen, että nykyisin työskentelen yrittäjänä, vaikka silloin yhdeksän vuotta sitten fuksina en osannut moista vaihtoehtoa pitää kovin todennäköisenä.

Toiminimen perustamisen taustalla ylipäätään oli halu elää oman arvomaailman mukaista ja näköistä elämää. En sitä silloin ajatellut downshiftaamiseksi tai kohtuullisestamiksi, vaikka jälkikäteen niilläkin sanoilla toimintaani voi osaltaan kuvata.

Kohtuutta kirjallisessa muodossa

Kohtuullistaminenhan on edelleen vahvasti esillä mediassa ja monissa keskusteluissa. Eilen kävin Ritvan kirjanjulkkareissa ( “Kohtuus kaikessa – enemmän elämää vähemmällä“) ja olen tietysti otettu siitä, että pääsin kirjaan mukaan yhtenä kohtuullistajaesimerkkinä. On teokseen lainattu myös aihetta käsitellyttä Hesarin kolumniani.

Aikoinaan Ritva tuli tutuksi ensin bloginsa kautta. Suuri yllätys oli kuitenkin se, kun Ritva lähetti minulle tekstin, jossa hän arvioi netin kautta syntynyttä kuvaa henkilöbrändistäni. Sittemmin onnistuimme kohtaamaan myös kasvokkain.

On todella hienoa, että Ritvasta on tullut kirjailija aihealueella, jonka hän hyvin hallitsee!

Työniloa ja valinnanvapautta

Eilen julkaistiin myös Ilkka Halavan ja Mika Pantzarin tekemä EVA:n raportti, jossa YLEn uutisessa todetaan mm. seuraavaa:

“Tämän päivän ja tulevaisuuden työntekijät eivät enää näe työelämää uralla etenemisenä ja pitkänä jatkumona, jossa tulokset ratkaisevat. Yhä tärkeämpiä arvoja ovat työnilo, valinnan vapaus, itseohjautuvuus ja oma aika. Linjassa johtaminen ja pelkät palkkahoukuttimet eivät riitä.”

Ja sitten vielä tänä aamuna Tuomas Enbusken ohjelman aiheena oli Mikä ihmeen downshiftaus? Keskustelemassa olivat Osmo Soininvaara, kohtuullistajanakin tunnettu WWF:n Sampsa Kiianmaa ja Alma-median henkilöstöjohtaja Mari Vuorre.

Koska itse olen varsin monesta asiasta pintapuolisesti ja lyhytjänteisesti kiinnostunut, niin myönnän, etten ole enää oikein jaksanut seurata kaikkea kohtuullistamiskeskustelua: omalta osaltani aihe tuntui riittävän tuoreelta vuosi-pari sitten. Onneksi siis muut tekevät ja seuraavat.

Epävarmuutta oppii näköjään sietämään

Mutta tuon viime viikkoisen fukseille puhumisen myötä muistin hyvin, millainen epävarmuus silloin kymmenisen vuotta sitten liittyi omaan tulevaisuuteen. Mitä ihmettä sitä isona tekisi? Miksi? Kai sitä toivoi löytävänsä jonkun selvän kutsumuksen ja paikan.

Jälkikäteen on helppo havaita oman tekemisen tietty punainen lanka. Viestintä on roikkunut mukana lukioikäisestä alkaen. Lisäksi kulutus ja sitä kautta arkinen toiminta on aina ollut kiehtovaa.

Mutta ei se epävarmuus tulevaisuudesta ole vieläkään täysin poistunut. Sen on oppinut hallitsemaan, kun kokemuksen kautta on saanut havaita, että kyllä sitä pärjää. Ja pärjää ihan kivasti, vaikka ei ole vakitöissä ja tienaa suuria summia.

Huomenaamuna kohtaan taas tuoreita yliopisto-opiskelijoita. Tällä kertaa kyseessä ovat Tampereella journalistiikan opinnot aloittaneet, ja minun aiheenani on freelancerin elämä.

Tässä vuosien varrella olen oppinut, että yleensä omat ideani eivät ole mielettömän ainutlaatuisina. Taatusti sama idea on voinut muhia myös jonkun toisen päässä.

Sen kertoo myös ruotsalainen taiteilija Ernst Billgren vastaus kysymykseen “Miten on mahdollista että toiset ehtivät vohkia minun ideani niin vikkelästi?”

“Japanin liepeillä olevilla saarilla elää apinoita, jotka syövät perunoita. Alun perin ne söivät vain ne kohdat, joissa ei ollut multaa, siten yksi apina pudotti perunan veteen, luultavasti vahingossa, ja saattoi sen jälkeen syödä perunan kokonaan. Kaikki sen saaren apinat oppivat vikkelästi pesemään perunansa, se ei ole mikään kumma, mutta jonin ajan kulutta rupesivat myös ympäröivien saaren apinat pesemään perunoitaan, vaika apinat eivät osaa uida. [- - -]
Eivät ne vohki sinun ideoitasi, te vain pesette pottunne samassa vedessä.“

(teoksesta Mitä on taide ja sata muuta tositärkeetä kysymystä)

Kuvaava ja hyvin samantyyppinen on myös Juha Jokelan yksi alaviitteistä hänen Esitystalous-teoksessaan.

“On äärimmäisen imartelevaa huomata, että luomani fiktiiviset henkilöt poimivat ideoita samasta kollektiivisen alitajunnan lohkosta kuin Suomen hallituksen virallinen visionääri filosofi Pekka Himanen.
OT, Rami ja Tanja suunnitteleat Tapiolasta selvästi jotain samanlaista, mitä Himanen Kukoistuksen käsikirja -raportissaan nimittää “henkiseksi pääkaupungiksi”. [- - -] Ideat eivät ole omiamme. Ne ovat ammennettavissa yhteisestä lähteestä.”

Koska “sama pottujenpesuvesi”, “kollektiivinen alitajunta” ja “yhteinen lähde” ovat siis olemassa, niin kannattaahan ne hyödyntää.

Siksi olen ilahtuneena havainnoinut toimittaja- ja muiden tovereiden aktiivisuutta Uutisraivaaja-kimppaideoinnissa. Uutisraivaaja: Hacks&Hackers -tilaisuus kuulostaa jo nyt mainiolta. Viisaita päitä ja hyviä tyyppejä – ja oletettavasi ideoita jalostettavaksi.

Itse en pääse tuonne lokakuun tilaisuuteen, sillä olen silloin matkoilla. Mutta onneksi työhuonetoveri Olli on aktiivinen niin verkossa kuin ihmisten yhdistämisessä.

“Itkin töissä viimeksi eilen, kun pomo sanoi: ’Älä käytä siihen paljon aikaa.’ Vitutti niin paljon, että oli pakko mennä vessaan itkemään. Samaa se sanoo melkein kaikesta, mitä täällä tehdään. Se siinä itkettikin. Määrä korvaa laadun.

Pahinta on, kun huomaa turtuvansa ja alkavansa itsekin ajatella niin. Että kunhan näyttää tehokkaalta ja ulostaa tekstiä, sisällöllä ei niin väliä. Silloin herää aina kysymys: mitä helvettiä minä vielä teen täällä?”

Toimittaja

“Tänä päivänä on elitistinen teko luopua vakituisesta työstä”, hän selitti. “Se ei ehkä tee rikkaaksi, mutta se edellyttää sosiaalista pääomaa. Ja siitä luokassa on kyse. Työstä ei luopuisi ellei odottaisi, että asiat järjestyvät itselle parhain päin.

Huomautin ystävälle, että köyhä hän kuitenkin on monella mittarilla. Hän kohautti olkapäitään. “Aristokratia ja köyhät ovat habitukseltaan muistuttaneet aina enemmän toisiaan kuin keskiluokkaa.”

Niin: toinen vain on joutilas ja toinen raataa. Downshifting on etuoikeutettujen hommaa.”

Minunkaltaisten kohtuullistajien, vakituisesta palkkatyöstä vapaaehtoisesti poisheittäytyneiden, on helppo kertoa, miten mukavaa vähemmät työt, mahdollisuus määrittää omaa ajankäyttöään ja pienemmät tulot ovat. Kuten noin vuosi sitten kirjoitin HS:n kolumnissa:

“Vähäistä kulutusta ja joutilaisuutta arvostetaan, kun niitä toteuttaa ihminen, joka halutessaan voisi helposti olla myös kiireinen ja hyvätuloinen.”

Itse en tajunnut kolumnissani nostaa esiin sosiaalista pääomaa ja sosiaalisten verkostojen merkitystä. Työtitteli ei ole niin tärkeä, vaan se, mitä olen ja missä piireissä toimin. Siihen auttaa myös netti.

YLEn jutussa tutkija Minna Autio toteaa:

“- Yhteiskunta on muuttunut sillä tavoin, että sosiaaliseen elämään ei välttämättä tarvita suuria määriä rahaa. Työtön tai rahaton nuori voi kuulua esimerkiksi nettiyhteisöjen kautta erilaisiin pienryhmiin, eikä rahan tai työn puute sulje häntä enää yhteiskunnan ulkopuolelle, Autio sanoo.”

Tietysti olisi hienoa, jos kohtuullistamisen aate saisi jalansijaa niin kulutuksessa kuin ajankäytössä. Tällä hetkellä on aika hankalaa vaatia esimerkiksi nelipäiväistä työviikkoa ilman pätevää perustetta. Työajan lyhennyksestähän on jo pitkään puhunut esimerkiksi Osmo Soininvaara.

Olen omaan elämääni ja valintoihini toki tyytyväinen. Määräysvalta omaan ajankäyttöön ja tekemiseen on hienoa: en minä odota suuresti kesälomaa, koska arkenikin on vallan mukavaa, ja työn ja vapaa-ajan raja hyvin häilyvä (mutta kun se on oma valinta, niin se ei siis vaivaa).

Rahaa riittää yli arjen pakollisten menojen, verojakin saan maksaa yhteiskunnan pyörittämiseksi ja intoa riittää myös esimerkiksi yhdistystoimintaan tai Porkkanamafiaan. Koen hyvää omaatuntoa siitä, että kulutusvalinnoillani voin toimia niin kuin opetan. Eli siis tämä kaikki on tietynlaista “itsensä toteuttamista”.

Toiset varmasti saavat mainioita fiiliksiä hyväpalkkaisista töistä ja kiireisemmästä arjesta, eli en siis halua tyrkyttää kaikille omaa tapaani elää.

Tiedostan myös, että toisinkin elämässäni olisi voinut mennä: sattumalla on merkityksensä. Enkä tiedä, mitä tulevaisuus tuo. Saati, että elämäni olisi koko ajan onnea ja ihanuutta.

Eikä tämä downshifting-puhe tähän jää. Lisää on luvassa huomenna torstaina YLEn aamu-tv:ssä, johon lupauduin haastateltavaksi: nettikirjoitteluni kautta minut tuonnekin löydettiin. Paikalla lienee joku toinenkin antamassa asiantuntijanäkemystä. (Muokkaus: saamieni tietojen mukaan edustan aihetta ihan itse).

- – -

Lisäys: aihetta käsittelevä Voimalan jakso on myös vielä katsottavissa YLE Areenalta: “Tuoko vapaaehtoinen köyhyys paremman elintason. Rahasta ja kohtuullistamisesta puhuvat Jaakko Rytsölä, reppumatkailija Tero Tähtinen, tj. Ilkka Seppälä, tutkijat Tuuli Hirvilammi ja Ritva Rajander-Juusti.”

Lisäys 2: muita kirjoituksiani aiheesta

3.9.2009: Kohtuullista onnea ja kulutusta, riittävä elanto ja Ihmisen osa

15.6.2009: Taantuman tunnelmissa

26.3.2009: Heittäytyen netissä ja naamakkain

20.2.2009: Viipaleita elämästä – joutilasta avoimuutta

9.11.2008: Downshifting-termin ongelmallisuudesta

27.8.2008: Joutilaisuutta, yksinkertaisuutta vai boheemiutta

Eli vaikka työhuone on olemassa, niin aina en sinne mene, vaan istun jossakin julkisella paikalla. Näin toimii myös moni muu, ja olen joskus miettinyt juttua, jossa kiertäisi muutamissa kahviloissa ja kirjastoissa ja kyselisi tietokoneiden kanssa paikalla olevilta, mitä he tekevät ja miksi juuri täällä. Toistaiseksi juttu on tekemättä, kuten lukuisat muutkin ideani.

Itse olen nyt Kafkassa, koska tämä kahvila

• sijaitsee Helsingin keskustassa eli tapaaminen on kätevää sopia tänne
• etenkin lounasajan jälkeen sopivan rauhallinen kahdenkeskiseen jutteluun ja on yleisesti viihtyisä paikka
• käytettävissä langaton netti
• useita pistorasioita, joista saa virtaa tietokoneeseen
• ja tietysti voi ostaa kahvia ja muuta syömistä

Eli etätyöläisenä arvostan sijaintia, viihtyvyyttä ja sähkövirtaa. Nettiyhteys on plussaa, mutta nykyisin mukana kulkee myös oma yhteys, joten minulle tämä ei ole välttämätöntä.

Helsingin keskustassa saatan työskennellä myös esimerkiksi Kirjasto 10:ssä. Haastatteluja olen tehnyt myös mm. Kiasman kahvilassa. Hakaniemen ja Merihaan kulmilla (eli ne arkeni normaalit alueet) sovin tapaamisia usein Rytmiin, toisinaan Javaan. Rytmissä on usein päiväsaikaan lukuisia muitakin tietokoneiden kanssa hyödyntämässä paikan nettiyhteyttä, ja tällöin mm. pistokepaikoista on kysyntää.

Näin ollen jälleen kerran esitän toiveen kaikille kahviloille: huolehtikaa siitä, että asiakkailla on mahdollisuus saada sähkövirtaa tietokoneisiinsa. Silloin etätyöläinen tai kuka tahansa muu koneen naputtaja voi huoletta istua pidempään ilman pelkoa akun tyhjentymisestä. Eikä olisi haittaa, että joku lappunen kertoisi myös ilmaisen WLAN:in olemassaolon.

Aiheesta on tietysti ollut puhetta jo ajat sitten esimerkiksi pni:n kirjoittamana.