Ensimmäisen sivusto syntyi Kalle Haataselle: hänen ajatuksesta tulivat aikoinaan tutuksi, kun luin Pitkäveteisyyden filosofiaa -kirjan. Sittemmin tutustuin Kalleen ns. IRL (päädyin Kallen kanssa radioon keskustelemaan kulutuksesta). Hänen uuden nimikkoradio-ohjelmansa myötä totesin, että Kalle ansaitsee oman Fb-fanisivun, joten laitoin sen pystyyn. Nyt Kalle tuntuu mukavasti hoitavan fanisivuaan ohjelmaansa liittyvien tekemisten kertomisessa.

Toisen fanisivun sai taiteilija Sami Lukkarinen, joka viime aikoina on tullut minulle tärkeäksi ihmiseksi. Sami on kymmenisen vuotta käyttänyt mm. IRC-Gallerian ja City.fi:n käyttäjien omakuvia taiteessaan, mutta ei ole ollut itse kovin aktiivinen netinkäyttäjä eikä ollut ajatellut, että voisi hyödyntää fanisivua.

Kuvia teoksista ja tietoa näyttelyistä

Mielestäni Facebook on mainio keino luovan työn tekijöille kertoa tekemisistään, kuten näyttelyistä ja muusta toimintaan liittyvästä. Kun Sami vielä hyödyntää nettiä taiteessaan, niin mikäs sen loogisempaa kuin sosiaalisen median käyttöönotto.

Juttelimme etukäteen jonkin verran siitä, mitä fanisivuille laitettaisiin esiin. Päädyimme mm.  tekemään kuvakansion “Top 10“, jossa on Samin itsensä valitsemia suosikkiteoksia omasta tuotannostaan vuosien varrella. Toinen kuvakansio kasvaa vähitellen, sillä sinne lisätään kuvia uusimmista teoksista.

Googlaus kannattaa

Lisäksi koostin tekstin, jossa on pätkiä Samin haastatteluista tai näyttelyarvioinneista. Tätä tehdessäni googlasin Samin nimeä ja sain sitä kautta esiin kirjoituksia, joihin taiteilija itse ei ollut edes törmännyt, koska ei ollut tajunnut harrastaa samanlaista nettitutkailua kuin minä. Hauskaa oli löytää esimerkiksi islantilainen blogi, jonka kirjoittaja oli kiinnittänyt huomiota Samin tuotantoon.

Samin fanisivu ei ole ollut vielä kovin montaa päivää olemassa, mutta ainakin taiteilija itse on jo innostunut fanisivusta ja sen ylläpidosta. Seuraavasta näyttelystä eli ensi keskiviikkona Tampereella galleria Huoltamolla avautuvasta Piirrustusluokasta (Croquis) on tietysti oma Fb-tapahtuma.

Piirrustusluokassa ei ole esillä Samin maalauksia, vaan se on installaatio. Myös minä olen paikalla avajaisissa keskiviikkona, joten saa tulla moikkaamaan.

Ilahduttaa myös taiteen kerääjiä

Taija kirjoitti Sivellin & Saldo -blogissa taiteilijoiden fanisivuista:

“Keskustelin joulun aikaan kuvataiteen keräämistä harrastavan henkilön kanssa Facebookista. Hän kertoi ilahtuneensa siitä, miten jotkut taiteilijat ovat ottaneet palvelun omakseen myös ammatillisessa mielessä. Taiteilijan työskentelystä kertovat päivitykset, ennakkokuvat näyttelyistä ja avajaiskutsut pitävät hänen mielenkiintoaan yllä myös taiteilijoihin, jotka eivät kuulu aivan lähipiiriin. Paljon matkustavana henkilönä hän saa Facebookin kautta  myös tietoa muualla pidettävistä näyttelyistä.”

Näkemystä ja kokemusta fanisivuihin ja muuhun sosiaalisen median käyttöön saa Elisa Tynkkysen YLE X:ä käsittelevästä tekstistä:

“Meillä on luotu yhtenäinen toimintatapa miten toimimme yleisesti sosiaalisessa mediassa; miten usein päivitämme ja mitä sisältöjä. Mutta jokaisessa mediassa on mentävä sen ehdoilla. Se ei riitä, että luodaan uusi tili jonnekin. Jokaista tiliä pitää yksitellen seurata, tuottaa, toimittaa, tutkia, kyseenalaistaa ja reagoida saavutettuihin tuloksiin.

On jännä seurata miten sellaiset päivitykset mitä itse on ajatellut kiinnostaviksi, eivät herätä mitään fiiliksiä. Kun taas sellaiset yksinkertaiset jutut, kuten yhteisömanagerimme Sipon ”Mitä jengi meinaa tehdä viikonloppuna” kerää 40 kommenttia samantien. On tärkeää löytää balanssi tiedon ja läsnäolon kesken. Me pyrimme säilyttämään tämän balanssin sillä, että meillä on eri päivittäjiä ja näillä jokaisella on oma roolinsa.”

Entäs oman nettipersoonan fanitus?

Minulla itselläni ei ole fanisivua, sillä en koe, että olisin sellainen henkilö, jolle fanisivu toisi oikeasti lisäarvoa: huutelen verkkoon jo niin monessa julkisessa paikassa.

Tosin olen saanut jonkun Fb-kaveripyynnön tuntemattomalta henkilöltä ja kun olen kysynyt, tunnemmenko jostain, on vastaus ollut, että ei, mutta seuraan blogejasi. Tällaisille henkilöille se faniryhmä sitten varmaan kuuluisi.

Toki Facebookissa voi fanitella tekemisiäni: Marolli-fanisivun pisti pystyyn Erkka ja se on siis minun ja Ollin työhuoneyhteisöä käsittelevä, ei mitenkään suurta järjenjättiläisyyttä edustava fanisivu.

Toisesta fanisivusta eli Pentelele-ukulelebändistämme kuuluu perustamiskunnia Pekalle. Bändille fanisivu on tietysti mainio: sinne saa esiin tietoja tekemisistä, linkkejä ukulelevideoihin tai -nettiteksteihin, tiedot keikoista, kuvia soittelustamme jne.

Tietysti hääräilen myös Kulutusjuhlan fanisivulla: sen käyttöä pitäisi kyllä tehostaa eli sen suhteen ei voi kuin katsoa peiliin.

.

En ole tainnut klikata auki yhtäkään korteissa ollutta linkkiä. Aika monet olen deletoinut suoraan, ja kauniista ajatuksesta huolimatta melkein enemmän ärsyttää, kun sähköpostiloota täyttyy firmojen joulutoivotuksista.

Perinteisillekään joulukorteille en tosin ole paljoakaan enempää lämmennyt.

Kavereiden ja tuttavien joulutervehdykset ovat eri asia. Niitä on huomattavasti kiinnostavampaa avata ja tsekata, millaisia joulukuvia mukaan on liitetty.

Itse en ole lähettänyt sähköisiä tai perinteisiä joulutervehdyksiä edes ns. asiakkaille. Toivottavasti kukaan ei ole tästä pahastunut. Taloudellista maailmanparannusta pyrin hoitamaan pitkin vuotta mm. Kiva.orgin ja erilaisten järjestöjen kautta, ja nyt jouluna tietysti vielä vähän ahkerammin.

Onnellisuutta ja joulutoivotuksia

Siksi toivotan leppoisaa joulua näin blogissani ja sen oman kuvan kera (kun ei ole lapsia ja hoidokkikissakaan ei tällä hetkellä ole luonani, niin pitää poseerata itse, heh).

Viime perjantaina Helsinki oli upean talvinen ja houkutti kävelylle. Ulkoilla aion joulunakin, mutta en minä netistäkään luovu: nörtteilysuhde tiivistynee iPhonen kautta, jonka otan nyt käyttööni.

Juuri kuulin Radio Helsingistä, että Ismo Alanko Teholla -poppoon uuden biisin “Onnellisuus” voi kuulla ja ladata muusikon omilta nettisivuilta. Ensikuulemalta hieno biisi, joten kuunnelkaa tekin: osaltaan tämä on esimerkki musiikinkulutuksen nykymeiningistä.

Onnellisuus tietysti syntyy paljolti muiden ihmisten ansiosta. Läheisyyttä ja lämpöä siis kaikille, ja kiitokset teille, jotka olette kanssani olleet tekemässä tästäkin vuodesta hienon ja antoisan joko kasvokkain tai netissä!

“maailman kaikki kaupungit
on täynnä onnen sirpaleita
niistä muodostuu
onnellisuus”

- Ismo Alanko Teholla: Onnellisuus

Aina joku kirja on kesken, usein montakin. Siihen päälle vielä lehdet ja netti aineistoineen. Tällä hetkellä suuri osa lukemastani välittyy ruudun kautta, mutta edelleen tartun mielelläni kansiin sidottuihin teoksiin.

Tällä hetkellä minulla on kesken kaksi kirjaa. Toinen asiaa ja toistaiseksi vain tietokoneen ruudulla, toinen kansien välissä olevaa proosaa

Olimme kuluttajia

Tässä lainaus ensimmäisestä:

“Kukaan ei voi tulla meille sanomaan, missä saamme asua ja mihin rahamme käytämme. Rahan käyttö ja vapaus koetaan niin yhtäläisiksi, että aina kun valtio alkaa säännöstellä jonkin asian kuluttamista erittäin hyvinkin perustein (tupakointia, alkoholia, auton kokoa tai rantarakentamista – saati sitten lihansyöntiä tai lentomatkustamista) liberalisti sisällämme herää kiukkuisena. Löytyy vapauden puolustajia, jotka osaavat yhdistää vapauden rajoittamattomaan kuluttamiseen.
”Vaikka pyritte hyvään, tie johtaa totalitarismiin”, varoittaa oikeuksiin keskittyvä liberalisti. Kuluttaminen on onnistunut konkretisoimaan liiankin hyvin sen, mitä liberalismi tarkoittaa. Abstrakti ajatus ”vapaudesta” on nyt sitä, että yksilön valintoja ei pidä rajoittaa – ei etenkään shoppaillessa, kaupassa, mainoksia katsoessa ja arjen valintoja tehdessä.”

Kyseessä on Roope Mokan ja Aleksi Neuvosen (tutut mm. Demos Helsinki -ajatushautomosta ja Yhteiskunta 2.0 -blogista) nyt keskiviikkona julkaistava kirja “Olimme kuluttajia. Neljä tarinaa vuodesta 2023“.

Nuoret miehet jakoivat ilmaisia pdf-versioita niin Facebookissa kuin Jaikussa, joten sain sen siis luettavakseni viime viikon lopulla eli siis mainio markkinointitempaus. Iso kiitos ja onnittelut sinne suuntaan!

Vielä en siis ole lukenut teosta kokonaan, mutta todella hienoja ajatuksia ja kokonaiskuvaa kuluttamisesta ja kuluttajuudesta olen saanut nauttia jo nyt.

Olimme opiskelijoita

Ja sitten lainaus toisesta kirjasta, siitä kansien välissä olevasta ja kirjastosta lainatusta:

“Päässeiden koulussa opetettiin teorioita, ranskalaisia viivoja, laatikoita, joista nuolet johtivat toisiin laatikoihin, numeroita, jotka johtivat toisiin numeroihin ja etenkin viivan alle, käyriä, joista toinen meni ylös ja toinen alas, ja jossain pisteessä ne leikkasivat toisensa, tai sitten eivät, ja miesten nimiä, jotka keksivät niin tärkeän asian, ettei sitä millään pysynyt muistamaan tenttiä pitempään. Siellä ei opetettu, mitä pitää tehdä, kun heikkoudet purskahtelivat pienistäkin raoista, tilkitseminen vei kaikki voimat ja aina joku kohta ratkesi vuotamaan.

[- - - ] Haaveilimme työpöydistä pilvenpiirtäjissä, laskeutumisista kaukaisten maiden lentokentille ja puhelimella soittamisesta, ja kun osasimme valita oikeat kurssit, lukea sopivasti, vastata tenteissä oikein, valmistuimme, ja pääsimme valitsemaan työpaikan, juuri kun lehtien sivut pursusivat mahdollisuuksia, ja oli kysymys pelkästään mahtavan työpaikan mahtavuuden asteesta.”

Tämä kirja on Mirjam Lohen Nuttu (Teos 2008, arvostelu Hesarissa). Tätä aikaa sekin kuvaa, tosin hyvin erilaisista lähtökohdista ja tyylillä kuin Mokan ja Neuvosen kirja.

Olemme kirjastonkäyttäjiä

Lukutaito on mieletön kyky. Kirjat ovat hieno tapa jakaa ajatuksia, tunteita, tietoa. Samalla tosin myönnän tuntevani pientä kateutta siitä, etten osaa itse osaa kirjoittaa tavalla, joka kohoaisi arkista tekstiä suuremmaksi. Ehkä sen vielä joskus opin.

Ja suomalaista kirjastokulttuuria kehun aina, kun se vain on mahdollista. Sen myötä terveiset Macelle, jonka blogi avaa tavalliselle kirjastonkäyttäjälle uusia näkökulmia.

“Kuluttajavirasto on huomauttanut muutamaa yritystä siitä, että niiden luottoa tarjoavia verkkosivuja on markkinoitu Internetissä blogityyppisellä sivustolla. Tämän sivuston kaupallinen tarkoitus ei käynyt selkeästi ilmi, sillä mm. pikavipeistä ja pokerinpelaamisesta annettiin tietoa artikkelein, jotka muistuttivat viralliselta tai puolueettomalta taholta annettavaa tietoa sekä kehottivat lainanottoon.

Kun yritysten sivuille johtavia mainosbannereita oli siroteltu taajaan ympäri blogia, myös sivun sisältöä oli arvioitava osana markkinointia. Yrityksiä kehotettiin vastaisuudessa huolehtimaan siitä, ettei mainosmateriaalia päädy asiattomasti luotonottamiseen tai pokerinpeluuseen houkutteleviin asiayhteyksiin. Siitä huolimatta, ettei yritys suoraan vastaa bloginpitäjän teksteistä, sen on kannettava vastuunsa siitä, missä yhteyksissä sen mainos esiintyy.”

En edelleenkään ole hakukonemarkkinointitietämyksessäni kovin pitkällä, joten en tiedä, miten hyvin markkinoija voi viestejään esimerkiksi blogeissa kohdentaa. Ovatkohan Google-mainonnan keinot tällaiseen hallintaan sopivat? Entäs Gmailin mainokset? Pitääkö luottoa tarjoavien yrityksen jättäytyä kokonaan näissä yhteyksistä mainostamisesta?

Varmaan meistä jokainen on joskus hieman huvittunut siitä, että Google-mainos ja blogin sisältö ovat itse asiassa melkein vastakkaisia. Eli esimerkiksi vaalien aikaan kokoomuslaisen mainos näkyy vasemmiston kannattajaksi julistautuneen blogissa jne.

Tietysti luottoon ja lainaan liittyvä mainonta on vakavampaa. Ei liene myöskään yrityksen etu, että jos blogi kehuu suuresti pikavippien ottamista pokerinpeluuta helpottamaan, niin siellä sitten näkyy peruspankin mainos. Ihan kuten muussakin mainonnassa valitaan ne välineet, lehdet tai tv-ohjelmat, joissa ollaan mukana. Netti ja blogit ovat vain on paljon monimutkaisempi tässä suhteessa.

Mutta kuten sanottu, en ole aiheen asiantuntija, joten joltain löytyy varmaan asiantuntevampi kommentti. Herätti vain mielenkiinnon se, että kuluttajavirasto on tällaiseen puuttunut.

Jutun mukaan YleX:n keskustelupalstan käyttäjät ihmettelivät spämmiviestejä ja moderaattori selvitti, kuka viestien takana on.

Juttuun on saatu kommentti myös HeyDayn toimitusjohtalta Oskari Heikeliltä.

“Heydayn toimitusjohtaja Oskari Heikel on asiasta hyvin niukkasanainen. Hänen mukaansa viestien takan on yksittäinen työntekijä, joka halusi saada julkisuutta omilla töilleen. “Olemme tehneet kaikkemme estääksemme vastaavaa tapahtumasta uudestaan.”

Heikel ei halua vastata kysymyksiin muun muassa siitä, saako HeyDay asiakkailtaan bonusta kampajasivustojen kävijämäärien perusteella. – - -”

Heikel ei kommentoi sitäkään, miksi Heyday on halunnut sensuroida YleX:n foorumista keskusteln, jossa piilomainonta paljastuu.”

Mutta siis edelleen hyvä oppitunti siitä, miten nettikeskusteluissa ei kannata markkinoida. Ja jos Heydayssa on oikeasti ollut kyse siitä, että työntekijät ovat halunneet saada mainosta omalle työlleen, niin todellakin on syytä ohjeistaa henkilökuntaa kunnolla.

Lisäys: Myös Viima on taas kirjoittanut lisää aiheesta.

Viimeaikaisen blogien näkymiset julkisuudessa tuntuvat taas vähän käynnistäneen keskustelua ja kommentteja blogeilla tienaamisesta tai blogaajien ja yritysten välisestä toiminnasta. Koska aihe on minua lähellä, kokoan nyt näkemyksiä ja ajatuksia, joiden lähteitä en valitettavasti osaa nimetä noin vain. Ajan myötä ja blogimaailmaa seurailleena tällaisia keinoja olen havainnut:

1. Tiedotteiden lähettäminen blogaajille

Yritykset laativat tiedotteita medialle ja pistävät näitä eteenpäin suoraan tai erilaisten palveluiden, kuten Deski.fi, kautta. Tiedotejakelua voi laajentaa myös blogaajille, mutta se vaatii harkintaa. Bloginpitäjä ei ole yleensä ole toimittaja: yllättäen sähköpostiin pamahtava yrityksen tiedote saa helposti spämmin maineen, kuten Nescafen tapauksessa.

Tai jos tiedote lähetetään blogaajille, jotka ovat tietystä tuotteesta kirjoittaneet, kuten tuo äskeittäin minuakin lähestynyt Nokian musiikkikauppa, niin kannattaisi myös tarkistaa, mitä ja missä sävyssä tuotteesta on kirjoitettu. Jos blogeissa on havaittu tuotteessa tai palvelussa ongelmia, niin tiedotteessa kannattaisi tietysti pyrkiä vastaamaan näihin ongelmiin.

Jos tiedote lähetetään suoraan blogaajille, niin ehdottomasti kannattaa kertoa, miksi juuri kyseistä blogaajaa lähestytään.

Lisäksi on silti varauduttava siihen, että blogaaja ei tykkää yrityksen lähestymisyrityksestä ja kirjoittaa blogiinsa kitkeränsävyisesti.

Itse toivoisin myös, että yritysten tiedotteet löytyisivät aina netistä vaivatta ja niihin voisi helposti linkata. Ei siis mitään pdf-tiedostoja, vaan selkeitä sivuja, joista voisi tarkistaa tiedotteen sisällön. Ja esimerkiksi RSS:n hyödyntämistä tiedotteiden jakelussa on tässäkin blogissa pohdittu.

2. Tuotenäytteiden lähettäminen blogaajille

Jenkeissä on jo varsin yleistä, että blogaajille lähetetään tuotenäytteitä tai tuotteita. Blogaajan postiosoitteen voi kysyä esim. sillä sähköpostilla. Jos hän on halukas vastaanottamaan tuotteen, niin se ei silti tarkoita, että hän automaattisesti kirjoittaisi kehuvan arvostelun blogiinsa. Yritysten on siis uskallettava antaa blogaajille vapaus kirjoittaa tai olla kirjoittamatta.

Bloginpitäjien kannalta mielestäni olisi hyvä, että he toisivat esiin, jos ovat saaneet tuotteen ilmaiseksi. Tietty blogimaine on hyvä ylläpitää, ja se säilyy, kun kertoo rehellisesti kehujen ja haukkujen taustoja.

3. Blogaajien kutsuminen tiedotustilaisuuksiin, avajaisiin, messuille jne.

Kutsut erilaisiin tilaisuuksiin ovat ainakin Ruotsin muotiblogaajien keskuudessa olleet suosittuja. Tässäkin yritys tietysti joutuu harkitsemaan, tekeekö kaikille avoimen kutsun ja esim. velvoittaa ilmoittautumaan etukäteen vai kohdennetaanko kutsu tietyille, tärkeiksi koetuille blogaajille.

Toisaalta erilaisille organisaatioille myös blogaajien kutsuminen mukaan tiedotustilaisuuksiin olisi varmasti hyvä tapa. Suomen kokoisessa maassa niitä bloginpitäjiä, joilla olisi intoa ja mahdollisuutta osallistua tilaisuuksiin, ei kuitenkaan ole niin paljon, joten yleisesti ottaen suurta ryntäystä ei tarvinne pelätä, mutta aiheeseen kiinnostuksella suhtautuvia voisi hyvinkin tulla paikalle.

Itse olen osallistunut Kulutusjuhla.com -blogin kirjoittajana Marttojen keittokirjan julkistustilaisuuteen syksyllä 2006, ja kirjoitin kirjasta heti tuoreeltaan blogiin. Erkka teki kansalaisjournalistista toimintaa Keski-Suomessa kunnallispolitiikan yhteydessä.

4. Blogimarkkinointi bannerein

Blogista voi tietysti pyrkiä ostamaan mainostilaa samalla tavalla kuin muilta sivustoilta. Monissa blogeissa pyörii jo Googlen mainokset, joten pysyvät mainosbannerit ovat siitä seuraava askel.

Mutta jälleen on syytä muistaa, että kaikki blogaajat eivät todellakaan kirjoita ansaitakseen rahaa. Banneriehdotus saatetaan siis tyrmätä hyvinkin räväkästi. On paljon kirjoittajia, jotka haluavat pitää kiinni tiukasti siitä, ettei heillä ole mitään kaupallisia kytköksiä.

5. Blogin ottaminen oman sivuston alle

Blogin kirjoittajalle voidaan tarjota korvausta siitä, että hän siirtäisi bloginsa yrityksen nettisivun alle. Tätä Suomessa on tehty esim. Sonera Plazan Elleissä.

Tietystä aiheesta kirjoittava bloginpitäjä voisi hyvin sopia yritykselle, esimerkiksi intohimoinen pyöräilijä fillareiden maahantuojalle tai tuore äiti lapsentarvikeyritykselle. Esimerkiksi Fiskarsilla on Fiskateers-yhteisönsä, jossa on neljä blogikirjoittajaa.

Sopimus voi olla kuukausi- tai tekstipalkkiopohjainen. Nimeä ja näkyvyyttä blogeissa kerännyt kirjoittaja saa todennäköisesti vähintään vakiolukijansa siirtymään mukanaan. Tällainen blogi toimii tietynlaisena yritysblogina, ja blogin myötä sivusto saa tiettyjä, esimerkiksi nettinäkyvyyteen liittyviä etuja (tästä lisää vaikkapa Hakukonemarkkinointi.fi -blogin tekstistä Neljä hyvää perustelua yritysblogin perustamiseksi: yritysblogi tietysti ensisijaisesti on yrityksen oman henkilöstön tuottamaa sisältöä).

Ja jälleen: kaikki eivät silti ole valmiita liittämään itseään yrityksen kirjoittajaksi, vaikka saisivat siitä korvauksen. Jos blogin siirtää yrityksen alle, siinä menettää jotain olennaista, mikä kuuluu omaan blogiin. Vaikka yritys sanoisi, että saa kirjoittaa mitä tahansa, niin silti bloginpitäjä saa tietyn leiman. Bloginpito korvausta vastaan myös velvoittaa eri tavalla.

6. Muut keinot

Erilaisia kehittelymahdollisuuksia yhteistyöhön tietysti on. Yritys voi tarjoutua esimerkiksi sponsoroimaan blogaajien tapaamista: viime keväänä Igglo tarjosi blogimiitille tilan ja parit juomat, ja minä hoidin koollekutsumiset jne. Osa blogaajista tietysti suhtautuu karsaasti myös tällaisiin kokoontumisiin ja siksikin blogimiitit on järjestetty ihan omakustanteisesti. Monissa harrastajaryhmissä organisoitu tapaaminen ja blogaajien kutsuminen todennäköisesti toimisi.

Ruotsalainen Blondinbella on herättänyt kohua tienaamalla ns. piilomarkkinoinnilla, jota ei voi pitää mitenkään hyvänä ratkaisuna. Myöskään flogit eli “fake blogs” eivät toimi: niistä jää oletettavasti kiinni, eikä sitä riskiä kannata ottaa.

Yritysten blogeista voidaan käyttää lyhennettä clog (“corporate blog”, tosin lyhenne voi viitata myös muihin blogeihin, jotka yhdistyvät c-kirjaimella alkavasta sanasta ja blogista),

Markkinoinnin ammattilaiset varmasti keksivät nerokkaampia keinoja blogaajien ja muiden netin sisällöntuottajien hyödyntämiseen, ja muualla maailmassa on varmasti jo kaikenlaista kokeiltu. Puskaradiosta tai viidakkorummusta eli WOMista (word-of-mouth) on markkinoinnissa Suomessakin paljon kohistu, eikä vähiten netin myötä. Sosiaalista mediaa halutaan hyödyntää eri keinoin.

Toisaalta usein huomio herää ilman suurta suunnitelmaa. Viimeisin tapaus taitaa olla YouTubessa levinnyt Supermarket Domino, joka sai näkyvyyttä myös Hesarissa viime viikolla (ja IL:n uutisessa myös): supermarket Aslakin kauppias oli kuulemma saanut paljon närkästynyttä asiakaspalautetta, jossa oli arvosteltu sitä, että ruokatavaroita on lattioilla.

Nettikommenttien ja tuttujen kanssa käymieni keskustelujen perusteella videota oli sen sijaan pidetty mainiona ja hauskana tempauksena. Videon yhteyteen onkin tuonne YouTubeen ilmestynyt lausunto, jossa videon nettiin lisännyt henkilö kirjoittaa, että tuotteet saavat melkoista kyytiä jo logistiikkaketjun eri vaiheissa.

Lopuksi

Yhteistyö blogaajien ja yritysten välillä ei ole paha asia. Sen vain pitäisi olla avointa ja reilua. Blogaajat ovat hyvin erilaisista henkilöistä koostuva ryhmä: osa siis voi haluta tehdä rahaa ja pienikin lisätulo kelpaa, mutta jotkut eivät todellakaan suostu minkäänlaiseen yhteistyöhön.

Lisäksi, kuten aina, haluan tietysti muistuttaa siitä, että se netin puskaradio toimii joka tapauksessa. Tuotteista kirjoitetaan ja palvelua arvostellaan myös blogeissa. Yritys ei voi sitä estää, eikä edes hallita. On siis parempi miettiä ajoissa, miten siihen asennoituu ja reagoi.

Aihepiiristä aiemmin kirjoittamiani:

Nettikeskustelussa teeskentely ei kannata

Mitä ostit netistä?

Blogaajia houkutellaan Iltalehden alle suurin lupauksin

Yritysnäkökulmaa blogiseurantaan

Hopotus on epäaitoa puskaradiota

Blogeja seurataan “sillä silmällä” & Vielä ruotsalaisblogeista

SosWeb 2: Ne puhuu meistä!

Maineenhallintaa netissä

(Jälleen huomasin sen, että näköjään itsekin olen jo unohtanut, mitä kaikkea blogiin olen kirjoittanut. Joten jos kirjoitukseni tuntuvat jonkun mielestä vanhan toistolta, niin en vain itsekään muista, mistä olen jo kirjoittanut!)

Valitettavasti se ei olekaan enää niin helppoa. Verkkokeskusteluihin on selvää kiinnostusta, mutta välillä mietin, osataanko yrityksissä asettaa netistä esiinnousseet mielipiteet oikeisiin mittasuhteisiin. Kuten tuolla hakuoptimointia käsitelleen kirjoitukseni kommenttiosastolla Arttu totesi, niin suomenkielistä nettiaineistoa on kuitenkin aika vähän. Googlen hauissa tämä näkyy niin, että varsin helposti pääsee etusivulle tietyillä sanoilla. Niinpä joku yksittäisen kommentti voi nousta esiin ja se saattaa saada väärän painoarvon, jos vain sitä seurataaan.

Tekstin sävyn analyysin vaikeus

Keskusteluseuraamisessa pyritään analysoimaan myös sitä, onko kommentti negatiivinen vai positiivinen. Kuten keskiviikkona tuli esiin, niin tämä ei ole mitenkään helppoa: täysin toimivaa automatiikkaa ei ole, koska kone ei voi tunnistaa tekstin sävyä oikein.

Toisaalta ihmisetkin tulkitsevat tekstejä eri tavoin: jokainen bloginpitäjäkin on varmasti kohdannut tilanteita, kun kirjoitus on tarkoitettu ironiaksi, mutta kaikki lukijat eivät sitä ymmärrä.

Tähän päälle tietysti tulevat vielä eri kielten ongelmat. Kansainvälinen yritys tarvitsisi läjän erilaisia kieliversioita, jos haluaa saada selvyyden keskusteluista.

Ja kun tähän soppaan lisätään podcastit ja videopätkät, niin seuranta ja analysointi muuttuu vielä hankalammaksi.

Kuka vaikuttaa, keneen ja missä?

Lisäksi illan aikana oli puhetta vaikuttajista ja heidän löytämisestään. Esimerkiksi blogeissa vaikuttavaksi arvioidaan se, jossa on paljon kommentteja. Ehkä se on osatotuus, mutta ei välttämättä aina. On monia blogeja, joissa vakiokommentoijien myötä kertyy kymmenittäin kommentteja, mutta jotka eivät silti välttämättä mielestäni ole laajemmin vaikuttavia. Toisaalta on blogeja, joissa ei paljon kommentoida, mutta joilla on ainakin tietyssä ryhmässä iso merkitys.

Ja ovatko nämä sitten oikeasti vaikuttavia blogaajia? Esimerkiksi pni kirjoitti taannoin siitä, miten netissä toimiva kuluttaja voi vaikuttaa myös muussa elämässä, olla edelläkävijä. Siihen, miten heitä löytää, minulla ei todellakaan ole ratkaisua.

Tai jos mietin omaa blogirooliani: minulla on monta blogia, joista yksikään ei ole megasuosittu. Mutta toisaalta lonkeroin vähän siellä sun täällä, ja se tuskin näkyy, jos jokaista blogiani katsotaan erillisenä.

Lisäksi ilta muistutti siitä, että sekin henkilö, joka näyttää olevan jonkun toisen verkoston laitamilla, voi olla keskiössä esimerkiksi kilpailijan verkostossa. Tällöin hän voikin olla merkittävä, vaikka ensisilmäyksellä näyttää toiselta.

Minulla ei tietystikään ole tarjota mitään yksikertaisia ratkaisuja näiden ongelmien hallintaa, vaan kyseessä on siis vain mieleentulleita ajatuksia mahdollisista kompastuskivistä.

“Niille” työnnetään ja “ne” vetävät

Mielestäni netti toimii yrityksille mainiona välineenä saada asiakaspalautetta. Mutta jotenkin olen havaitsevinani tiettyä ristiriitaa markkinointiväen puheissa: toisaalta sanotaan, että nyt mainonnassa siirrytään ”push’in pull’in sijasta”, mutta silti paljon mietitään, miten niille kuluttajille saataisiin työnnettyä tietoa. (Tämä ajatukseni on hyvin hahmottumaton, joten mainonnan alaa paremmin tuntevat voivat vapaasti esittää tehokkaampaa ajattelua tältä osin.)

Se, mikä eri tilaisuuksien puheenvuoroissa usein hieman häiritsee, on käytetty kieli. Puhutaan ”ne kuluttajat, jotka tuolla käyvät keskustelua” ikään kuin puhujat eivät itse olisi kuluttajia ja verkkokeskustelijoita. Ainakin koen, että kun mietin, miten minä toimin tai miten haluaisin asioiden hoituvan, niin todennäköisesti se osuu kohdalleen moneen muuhunkin.

Siis vaikka ihan peruskuluttajakäyttäytymisessä: miten minulle on syntynyt tarve saada jokin uusi tuote tai palvelu, miten sen valitsee, mitkä tekijät valinta- ja hankintaprosessissani saavat painoarvoa, kuinka minusta tulee tyytyväinen asiakas ja miten kerron asiasta muille.

Mutta sen tietysti muistan aina kertoa, että blogit pärjäävät hyvin: ne ovat aktiivisesti päivittyviä sivustoja, joihin oleellisena osana liittyy linkitykset. Ja näitä asioita Google arvostaa.

Reilu kuukausi sitten Erkka halusi testata, miten hän, perusbloginpitäjä, pärjäisi Googlessa, jos laittaisi tekstin otsikolla “hakukoneoptimointi”. Minä nappasin tästä kiinni ja laitoin Marinadi-blogiin tekstin samaisella otsikolla. Myös PA liittyi joukkoon.

Varsin hyvin olemme pärjänneet noiden joukossa, jotka tosissaan pyrkivät optimoimaan Google-hakua kyseisen sanan kohdalla. Minun ja Erkan tekstit löytyvät nyt kolmannelta hakusivulta.

En siis ole mitenkään tarkemmin seurannut hakukoneoptimoinnista käytävää keskustelua. Jotenkin on tullut fiilis, että se on nyt “so last season”, ja nyt pitäisi netissä pyrkiä johonkin muuhun. Toisaalta Googlen valta netinkäyttäjien joukossa on sen verran vankka, että toki markkinoinnissa kannattaisin usein mieluummin sanoa, että “googlaa tällä tuotenimellä” kuin ilmoittaa jokin vähänkin hankalampi nettisivun osoite.

Ja ainakin aina kannattaisi firmoissa katsoa, erityisesti mainoskampanjoita aloittaessa, mitä niillä hakusanoilla tipahtaa ruudulle. Ainakin itse käytän Google-hakuja kymmeniä kertoja päivässä sen sijaan, että naputtelisin www-sivujen osoitteita.

Blogeissahan on yhtenä huvina aina katsella omituisia hakusanoja, joilla blogiin on päädytty. Tähän blogiini ei kovin ihmeellisiä hakuja kohdistu, koska sisältö ja sanat ovat ilmeisen tylsähköjä. Oma nimeni ja nimimerkkini ovat ne suosituimmat. Marinadi-blogista sen sijaan kaivataan aiheita laidasta laitaan: treffineuvoja, dallaspullia, Jaakko Teppoa, umpilisäkeleikkausta, tissikuvia ja miesten sukkahousuja.
- – -

Ennen netin yleistymistä olin aika riippuvainen päivän lehdistä. Ärsytti, jos se ei jostain syystä ilmestynyt. Nyt huomaan samaa ärtymystä, kun tietty palvelu, jonka päivittäiskäyttöön olen tottunut, ei toimi: Jaiku on ollut alhaalla eilisillasta lähtien ja minä käyn tasaisesti testaamassa, josko se jo nyt… Onneksi virheilmoitus on ollut sympaattinen!

• • On the front page you can’t identify right away if the site is a blog written by some girl called Milla, or just a cheesy commercial. This is unforgivingly misguiding for the readers.
  • The front page features 9 fake pictures taken by professional photographers with pro-cameras. The photos scream “I’m fake” right at you.
  • A commercial starts to play immediatly to disrupt you. It scares you to death with its unauthenticity.

Ja vielä paljon lisää, nin sisällöstä kuin tekniikasta (mm. ei kommentointia, ei RSS:ä, ei pysyviä linkkejä blogiteksteihin). Blogimarkkinointia voisi tehdä myös hyvin, mutta Millan tarina on kyllä kieltämättä melkoinen pohjanoteeraus, koska kyseessä ei ole edes ole blogi, vaan huonosti kirjoitettu muka-nettipäiväkirjailu.

Minä vissiinkin olisin jopa kohderyhmää eli kolmekymppinen sinkku helsinkiläisnainen ja voisin jopa nauttia hyvin tuotetusta blogimuotoon tuotetusta mainostarinasta, mutta Millan höpinä on tuskastuttavaa luettavaa.

Joten luen paljon mieluummin jatkossakin muita blogeja ja käyn muissa kahviloissa.

Kuten Teemu hyvin toteaa:

“The site is everything but authentic. It’s a shame for the whole finnish blogging community, that sites like this exist with the name “blog” written on it. Some companies do it right, some listen to ad-agency drones who don’t know what they are doing. For a better example, see blogger Veloena sponsored by Suomen Kuvalehti. She is doing a great job and probably costs less than this shameful campaign.”

Onko nyt todellakin niin, että Suomessa on herätty blogien olemassaoloon ja blogit yritetään tunkea väkisin joka paikkaan, vaikka ne eivät lainkaan toimisi näissä malleissa, on sitten kyse yritysten sisäisestä tai ulkoisesta viestinnästä, mainonnasta tai siitä, että käyttäjät saataisiin muodikkaasti osallistumaan eri nettisivuille?

Kuten Chris Garrett kirjoittaa, niin blogi ei aina ole oikea tapa:

“Just because everyone and their pet hamster seems to be blogging right now does not mean it is always the right thing to do.”

Totta on, että Nielsenin tutkailussa suomalaiset ovat kaikken vähiten ilmoittaneet luottavansa netissä, kuten blogeissa, kerrottaviin mielipiteisiin (37 prosenttia).

Mutta ongelmahan näissä tutkimuksissa on se, että meillä blogit ovat vielä nuoria verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Ihmekös se, etteivät ihmiset luota niihin täällä samoin kuin muualla.

Uskoisin, että asenne tulee muuttumaan, kunhan netinkäyttäjät täälläkin aidosti omaksuvat blogit. Oman kokemukseni perusteella väittäisin, että ne, jotka blogeja lukevat aktiivisesti, myös luottavat niihin.

- – -

Kommenttiosastolta kannattaa muuten lukaista Katjan kirjoitus hänen kokemuksistaan bloginpidosta ja blogimainonnasta Yhdysvalloissa. Katjan kokemukset myös osoittavat blogin toimivan pienen yrittäjän markkinointikanavana.

Mutta tokihan minun puheissani oli samoja teemoja kuin muillakin seminaarissa: hakukoneiden merkitystä, nettinäkyvyyttä jne. Kuluttajanäkökulmasta olisin varmaan voinut olla vieläkin kriittisempi tiettyjä ilmiöitä kohtaan. Mutta ensi kerralla sitten, jos samasta aiheesta vielä päädyn puhumaan.

Esityksessä totesin, että olen usein harmitellut, vielä tänäkin vuonna, kun en löydä netistä haluamaani tuote- tai yritystitietoa. Olen esimerkiksi nähnyt printtimainoksen jostakin tuotteesta, mutta googletuksella saatu saalis on jäänyt laihaksi: kenties joku maininta jollakin sivulla, mutta siinä kaikki.

Muistelen, että esimerkiksi Arabian Taika-astiastosta olin kuullut ja nähnyt viime talvena, mutta ainoa virallinen tieto oli jokin lehdistötiedote. Olisin halunnut ihastella tuotetta blogissa laajemmin, mutta mitään kunnollista sivua, johon olisin voinut linkittää, ei ollut.

Nettimarkkinoinnissa pidän siis hyvin tärkeänä sitä, että kuluttaja löytää tietoa halutessaan. Tämähän on perusperiaate. Nettiä käytetään lisätietolähteenä, ja jos tieto ei löydy, niin etsijä turhautuu.

Jos yritys ei tarjoa tietoa, niin pian se on jossain muualla. Esimerkiksi blogeissa. Eli mielestäni ennen kaikkea nettimainontaa tai muuta markkinointi yrityksissä kannattaisi miettiä se perustavanlaatuinen nettinäkyvyys kuntoon.

Viipaleita esityksestä

Päivän esityksessä käyttämäni pp-kalvot voi tsekata Slidesharesta. Mitään erityisen uutta ja mullistavaa siellä ei liene, jos on blogiani pidempään lueskellut, ja asiasisällöltään ovat varsin köykäiset tuollaisenaan, ilman höpötystäni.

Esityksessä viittasin mm. seuraaviin blogiteksteihin, kiitokset siis heille:

- Marjut ja Tavastian huono mainos
- Eräs Saara ja ärtymys mainontaan
- Viasto: Riku sai mainontaa Nestlén nimissä

Olen menossa puhumaan koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian Markkinointi verkossa -seminaariin, joka järjestetään 2.-3. lokakuuta. Jos jollakulla on ajatuksia siitä, mitä haluaisi kuulla aiheestani “Kuluttaja verkkomarkkinoijan saaliina” (minulta toivottiin nimenomaan kuluttajanäkökulmaa ja vähän raflaavastikin!), niin saa pistää tulemaan.

Mieluusti otan vastaan myös lähteitä ja tietoja, sillä verkkomainonta ei kuitenkaan ole se aivan paras tietämysalueeni.

Lisäksi kaikkien omakohtaiset näkemykset siitä, miten kuluttajina koette eri verkkomarkkinoinnin tavat ja muodot, ovat erityisen lämpimästi tervetulleita!

Muiden puheita kuunnellen

Kuuntelin juuri Yle Areenan kautta Kaapinpaikka-ohjelman, jossa Digikon Pirkka ja Esinetarinoiden Riitta Nieminen-Sundell keskustelivat Eve Mantun johdolla netin sukupuolirooleista. Blogitkin olivat keskustelussa mukana. Hyvä keskustelu, jossa oli paljon ajatuksia herättäviä kommentteja.

Lisäksi tällä viikolla kuuntelin Sula Pinta -podcastin, jossa aiheena oli virtuaalinen kuluttaminen. Tokion piiri -blogia kirjoittavan tutkija Vili Lehdonvirran ajatuksista kirjoitin joskus talvellla, ja tämä keskustelu sitten syvensi aihetta mukavasti.

Muutaman asian kirjasin ohjelmasta ylös:

Keskeisin teesi Vilin väitöskirjassa on, että koska kuluttaminen on pitkälti sosiaalista käyttäytymistä, niin tietoverkon välityksellä kuluttajuus virtualisoituu enenevässä määrin. Esimerkiksi Etelä-Koreassa on virtuaalimaailmoja, joita käyttää suuri joukko ihmisiä, ja virtuaaliesineet tekevät kauppansa.
Lahjaksi ostaminen on erityisesti monessa Aasian maan kulttuurissa tärkeä osa. ”On pakko ostaa jotain lahjaksi” -ajatus toimii valtavana kulutuksen moottorina. Virtuaalimaailmassa toimii sama laki, eli osoittaakseni, että välitän, on jotain ostettava.

Vili selvitti hyvin informaatio- ja virtuaalihyödykkeen eron. Informaatiohyödykkeet eivät ole niukkoja: vaikka yksi henkilö sitä käyttää, niin se ei estä muita käyttämästä sitä, kuten esimerkiksi MP3:t.

Sen sijaan virtuaalihyödykettä yhteisösivuistoilla ja virtuaalimaailmoissa (siis esim. Habbo Hotel) voi käyttää vain yksi henkilö kerrallaan, ja niiden määrä on rajallinen. Näin ne saavat ihmisen mielessä esineen kaltaisen statuksen. Kun lähettää virtuaalisen lahjan, niin siihen liittyy tietyllä tavalla samoja merkityksiä kuin konkreettiseen lahjaan: se on juuri sinulle, siitä on maksettu tietty summa ja se on valittu tietystä joukosta.

“Jos olisin saanut Nizzaan kohdistuneesta pyörämatkastani sentin jokaiselta, joka kävi lukemassa siitä Hesarin sivuilta, olisi saanut kaikki matkan kulut sillä maksetuksi ja vähän palkkaakin.”

Soininvaara tuo tekstissään esiin sen virtuaalikukkaroajatuksen, josta itsekin olen aina välillä haaveillut myös tässä blogissa. Soininvaara näkee hyvinkin realistisena sen, että ihmiset maksaisivat mikrosummia nettisisällöistä. Lisäksi Soininvaara sivuaa nettimainontaa ja sisällöntuotantoa:

“Maksaisin muuten paljon mieluummin nettisivujen sisällöstä pennosia, jos sillä välttyisin mainoksilta. Joitakin mainoksia kyllä tilaisinkin.”

Samaa mieltä olen minäkin. Ja mieluummin myös tienaisin suoraan omilla tuotoksillani kuin toisten mainoksilla. Jos edes joka viides Kulutusjuhla.comissa vieraileva lahjoittaisi 1-10 senttiä, niin siitäkin jo sentään jotain kertyisi. Toki sitten vastaavasti itse varmasti törsäisin saman summan muihin tuotoksiin.

- – -

Blogini kommenttiosatolla Petja pohtii sitä, että lahjoittaisi mahdolliset blogimainostulot eteenpäin.

“Mielenterveysseuran kriisipuhelin ja rikosuhripäivystys ovat kummatkin tänä vuonna joutuneet karsimaan toimintaansa rahapulan vuoksi ja mainostulojeni kierrättäminen heille ei välttämättä asiaa miksikään muuttaisi, mutta olisi rikka rokassa.”

Ei lainkaan hassumpi ajatus. Joskus aiemmin tätä taidettiin jossain blogissa pohtia, mutta en nyt muista, missä. Jos jollakin on käytännön näkemystä ja kokemusta asiasta, niin mieluusti kuulisin.

Pitäisikö blogaajan tietää seurannasta?

Kotimatkalla heräsi mieleen ajatus tähän eri yrityksen harjoittamaan blogiseurantaan liittyen: jos yksityinen blogi on päätynyt esim. Cisionin asiakkaan toiveista seurattavien listoille, niin olisiko reilua, että blogaaja saisi tästä tiedon?

Itse tiedostan toki sen, että ainakin joku Cisionilta tämän käy lukaisemassa (terveiset vaan sinne!), mutta entäs muut? Mitä mieltä olet: haluaisitko tietää, jos blogiasi tarkkaillaan?

Lisäys klo 15.10: Niin, Cisionin suunnalta olisi erityisen kiinnostavaa kuulla ajatuksia sekä tilaisuudesta, blogiseurannasta että tästä kirjoituksesta, saa minulla mailatakin, jos ei kommentoimaan rohkene lähteä.

Ruotsissa herätty puolen vuoden sisällä

Masonin näkemykset ruotsalaisesta blogosfääristä, sen seurannasta ja blogien vaikutuksesta kuluttajiin olivat pitkälti samat kuin itselläni: blogeista voi hyötyä, mutta tolkku kannattaa pitää mielessä. Hän kertoi, että Ruotsissa blogit ovat nousseet vahvasti pinnalle viimeisen puolen vuoden aikana. Taustalla ovat blogeillle kehittyneet palvelut, kuten se eilen mainitsemani Blogportalen.se, Knuff.se ja myäs Hesarin käyttöönottama Twingly, jotka ovat lisänneet lukijamääriä ja tehostaneet verkoston toimintaa.

Mason totesi, että hänen mielestään moni huutelee blogissaan mitä tahansa siksi, että ei todellisuudessa usko kovin monen (ainakaan huuteluiden kohteen) näitä kommentteja edes lukevan. Eli Masonin mukaan ihmiset eivät kuvittele itselleen mitään suurempaa lukijakuntaa. Toisaalta blogien voima on hänenkin mielestään nimenomaan verkosto: blogin kymmenen lukijan kautta tieto saattaa levitä linkitysten myös laajalti.

Mason on muuten julkaissut esim. Bloggaren är köpt -artikkelin Aftonbladetissa liittyen blogimainostukseen. Kysyin tältä pohjalta, onko hän havainnut nnäit tilanteita, joissa blogaaja on väärinkäyttänyt sitä, että tietää saavansa rahaa. Masonin vastauksen mukaan näitä on tullut vastaan, mutta aika monet on nopeasti tajuttu ja ne ovat tietysti vaikuttaneet negatiivisesti blogaajan maineeseen.

Mason näkee blogit ja keskustelupalstat markkinoijien kannalta lähinnä focus groupeina, ei siis varsinaisesti kattavaa kuluttajatietoa ja -mielipiteitä kertovana järjestelmänä. Olen tästä samaa mieltä. Mason totesi myös ruotsalaisblogaajien ikärakenteen painottuvan hyvin voimakkaasti nuoriin, joka vaikuttaa aiheisiin, joista he kirjoittavat.

Blogien merkityksen arvottaminen

Tilaisuuden lopuksi Sanna Kurkela kertoi Cisionin tarjoamista palveluista (nettikeskutelujen seurannasta olen yleisellä tasolla kirjoitellut jo aiemmin). Jäin pohdiskelemaan sitä, millä perusteella seurattavat blogit loppujen lopuksi valikoituvat ja miten näitä seurantapalveluita tarjoavat firmat blogeja arvottavat. Viime viikolla Tietoviikossa M-Brainilta oli aihetta käsiteltyyn juttuun mielestäni kommentoitu, että he seuraavat lähinnä poliitikkojen ja vastaavien blogeja, ja tavisblogeja yleensä vain pyynnöstä (itse lehtijuttu on nyt hukassa, joten en voi tarkistaa asiaa). Mason taasen esitteli blogien keskinäiseen linkkaamiseen perustuvia “kartastoja”.

Mutta eiväthän esimerkiksi linkit kerro koko totuutta blogin merkittävyydestä. Omista blogeistani arvioisin yritysten, ja myös yleisen keskustelun, kannalta merkittävämmäksi Kulutusjuhla.comin kuin Marinadin, vaikka Marinadiin on enemmän linkkejä ja päivittäinen kävijämäärä on suurempi. Kulutusjuhla on “oikeaa asiaa” ja sinne tullaan paljolti nimenomaan googlettamalla tuotenimiä ja vastaavia asioita.

Tästä olisi kyllä mielenkiintoista kuulla jonkun kommentti, kun omia blogejani katselen hyvin subjektiivisesti. Tosin minussahan olisi ehdottomasti ainesta analysoimaan toisten blogeja!

Alexander Mason kertoi mm. siitä, miten Ruotsissa oli H&M:n malliston lanseerauksen yhteydessä seurattu blogikirjoituksia.

Koska asiaa jäi päähän muhimaan enemmän kuin yhden blogipostauksen verran, niin käsittelen päivä annin nyt osissa. Ja ensimmäisen osan aiheena on Käyttäjä tienaamassa ja maksamassa.

Kuten VTT:n raporttikin osoittaa, sosiaalisen webin liiketoiminnilla ei vielä suuria summia laajemmin tienata, mutta jostain rahaa on tietysti tultava jatkossakin.

“VTT:n mukaan tulevaisuuden uusia liiketoimintamahdollisuuksia voivat olla esimerkiksi sisällön tuottamisesta maksaminen, taustateknologioiden kehittäminen, sosiaalisen median työkalujen käyttö ammattisovelluksissa ja tulojen jako erilaisissa yhdistelmäpalveluissa. Ensimmäisiä esimerkkejä tällaisista palveluista on jo olemassa.”

Lompakko virtuaaliselle kuluttajaidentiteetilleni

Minua kiinnostaa eniten tuo sisällön tuottamisesta maksaminen. Sitähän toki jo tapahtuu muussakin mediassa, eli esimerkiksi media palkitsee ihmisiä parhaista tuote- tai uutisvinkeistä tai kännykkäkuvista.

Mutta mikä tässä mielestäni on tulevaisuuden mahdollisuus, on se, että sosiaalisen verkoston jäsenet maksavat toisilleen. Ongelma vain on toimivan maksujärjestelmän, “virtuaalirahan” puute. Mieluusti liittäisin netti-identiteettiini jonkinlaisen lompakon, josta voisin kilautella vaikka kymmenen sentin arvoisen summan esimerkiksi toisen blogaajan tai musiikintekijän hyvästä tuotoksesta. Vastaavasti joku toinen voisi sitten pistää jotain minulle, jos kokisi minun sen ansaitsevan. Siis kuten linkittäminen, “diggaaminen” ym. vastaavat toimet kertovat nyt “arvostuksesta”, niin toiminta laajenisi myös konkreettisemmaksi.

Samoin olisin valmis maksamaan pieniä summia esimerkiksi täydentävistä tiedoista jne. monissa asioissa, mutta yhtenäisen maksukäytännön puuttuessa tämä on vaikeaa.

Kyllähän näitä tietysti kehitellään ja tunnettuna esimerkkinä Habbo Hotelissa maksetaan virtuaalista tavaroistakin, joten kenties saan pian käyttöön oman lompakon virtuaali-identiteeteilleni. Kaikki eivät tietysti maksaisi koskaan mitään, mutta osa varmasti jostain jotain.

Osta musaa, sijoita artistiin

Kyllähän esimerkiksi suomireggaen esittäjä Jukka Poika jatkaa biisien myymistä vapaaehtoisperusteella: nyt voi ostaa mm. Pläski-kappaleen:

“Voit ostaa kappaleen lataamalla sen koneellesi ja maksamalla 1€ (sis.alv22%) tilillemme 405510-2252601 (Jenkkarekka äänite). Jos biisin ladattuasi päätät ettet pidäkään kappaleesta, voit tehdä asiakaspalautuksen poistamalla sen saman tien kovalevyltäsi (silloin ei tietenkään tarvitse maksaa).
terv. Jukka”

Miten paljon helpompaa olisikaan, jos voisin vain klikata virtuaalikukkarostani rahat Jukka Pojalle kulkematta pankin kautta? Toki tässä on ne omat, tunnetut ongelmat, mutta kehittyköön tekniikka käyttäjäystävälliseksi.

Sami Viitamäki esitti Diviassa crowdsourcingista puhuessaan kiinnostavan Sellaband.com -yhteisön eli eräänlaisen virtuaalisen levy-yhtiön. Sivun avulla musiikintekijät voivat pistää julki tuotoksiaan ja yhteisön jäsenet, “believersit”, voivat sijoittaa fanittamiinsa yhtyeisiin tai artisteihin rahaa. Kun riittävä summa (50 000 dollaria) on koossa, yhtye/artisti astelee levytysstudioon ja tekee pitkäsoittonsa. Mainontaa ja markkinointia hoitavat tietysti omalta osaltaan believersit. He sitten saavat oman osuutensa, jos levyllä tienataan. (“How it works”- sivu)

Levymyynti tippui viidenneksen USA:ssa

Musiikkituotanto elää tietysti tällä hetkellä melkoista myllerrystä. Jenkeissä vuoden ensimmäisellä kolmanneksella on myyty 20 prosenttia vähemmän cd-levyjä kuin vuotta aiemmin, paljastuu The Wall Street Journalista. Vaikka digitaalisen musiikin myynti on kasvanut roimasti, ovat cd-levyjen osuus silti vielä yli 80 prosenttia kaikesta myydystää musiikista. Näin ollen siis “maksetun musiikin” osuus on vähentynyt noin 10 prosenttia vuotta aiempaan verrattuna, ja musiikki pörrää netissä laittomasti.

Eli uusia malleja, kuten Sellaband tai Jukka Pojan “maksa jos tykkäät”, tarvitaan tällä puolella kipeästi, jotta raha liikkuu.