Päivän Hesarin Hinta & laatu -sivuilla (D1, netissä maksullisen digilehden puolella) on virtuaalikulutusta käsittelevä juttuni.

Olen tietysti oman kiinnostuksen vuoksi pohtinut virtuaalikulutusta päässäni usein. Ehdotin juttuideaa Hintaan & laatuun, ja työstin jutun kesän aikana haastattelemalla tutkija Vili Lehdonvirtaa (hänestä olen kirjoittanut aiemminkin), Apajan Asmo Halista, Sulakkeen Juhani Lassilaa sekä Otto ja Osmo Koskeloa, nuoria habboilijoita. Kysyin myös kommentin kulutus- ja nuorisotutkija Minna Autiolta.

Virtuaalinen kuluttajuus kuuluu niihin aiheisiin, joista itse ymmärtää varsin hyvin, mutta jotka monissa herättävät ihmetystä: miksi ihmeessä kukaan ostaisi jonkun nettihuonekalun, jota ei voi hyödyntää missään muualla ja jota ei voi varsinaisesti käsin koskettaa? Tai onko järkeä antaa Facebookissa synttärilahjaksi biteistä tehty vaaleanpunainen donitsi?

Vili Lehdonvirta selittää tätä peruskulutuskäyttäytymisen kautta: kuluttaminen on sosiaalista toimintaa, jossa rakennetaan omaa identiteettiä ja kilpaillaan statuksesta. Vain pieni osa kulutuksesta on fyysisten tarpeiden tyydyttämistä.

“Ellei harrasta golfia, on vaikeaa ymmärtää, miksi siinä pitää pukeutua tietyllä tavalla tai hankkia muita lajia tukevia tuotteita. Samoin käy netissä: statusta osoittavien hankintojen merkitys ei aukene ryhmän ulkopuoliselle”, Lehdonvirta selittää.

Jutun kirjoittamisessa tosin huomasin sen hankaluuden, että aihealue ja termit olivat itselle hyvin tuttuja. Siis liian tuttua sitä kautta, että lukija, jolle virtuaalinen kulutus on hämmentävä ja uusi ilmiö, olisi tipahtanut kärryiltä, jos sanamuotoja ei olisi viilattu toimituksen kanssa selventävään suuntaan. Eli esimerkiksi tämän blogitekstin otsikko ei toimisi lehtijutussa (“mitkä virtuaalitavarat, mikä netti-identiteetti?”).

Jutun teko oli tietysti kokonaisuudessaan tosi mukavaa, kun tuollaiseen laajemman artikkelin aihepiiriin perehtyä tarkemmin. Tutun kautta haastatelvaksi löytyneiden Oton ja Osmon kanssa juttelu oli erityisen kiinnostavaa, fiksuja poikia kun olivat ja pystyivät hyvin esittelemään omaa Habbon käyttöään:

Virtuaalisen kuluttamisen mielekkyys mietityttää Ottoa:
“Se on ehkä vähän typerää, kun emme käytä Habbossa ostettuja tavaroita missään muualla. Mutta kaikkiallahan aina sanotaan, etteivät materia ja tavarat ei ole niin tärkeitä kuin kaverit ja muut. Sen hokeminen on vähän ärsyttävää. Ehkä just siksi, että tottahan se on.”

Minullahan ei tietysti ollut mitään ansioita jutun graafikassa, muta aika hauska kokonaisuus sivun jutusta oli saatu aikaa kuvituksella.

Lisäys klo 12.42:

Tietoviikosta sattui silmiin uutinen Facebookin virtuaalilahjoista:

“Lightspeedin arvioiden mukaan yhden dollarin arvoisia virtuaalilahjoja myydään vuosittain vähintään 28,5 miljoonalla dollarilla ja korkeintaan 43,5 miljoonalla. Tämä tarkoittaisi, että lahjamyynti tekisi noin kymmenen prosenttia Facebookin koko liikevaihdosta.”

- – -

En oikein tiedä, miten mielekästä on esitellä omia lehtijuttujaan blogissa. Toisaalta olen kyllä kiinnostunut kanssatoimittajieni tekosista ja mielelläni luen esimerkiksi juttujen syntyprosesseista. Mutta jotenkin tässä kai pelkään, että menee omakehun puolelle tyyliin “hei kattokaas, tein tällaisenkin jutun!”.

Olen ajatellut, että nostan esiin erityisesti niitä juttujani, jotka liittyvä nettimaailmaan. Siksi virtuaalikulutusaihe tuntui luontevalta käsitellä myös täällä.

Ja toisaalta tämä blogi on myös osaamiseni markkinointia, joten kai sitä välillä on syytä muistutella, millaista jälkeä saan aikaan.

Viima kirjoitteli, miten hänellä oli helmikuussa jäänyt moni asia tasolle “tästä sitten joskus blogiin”, mutta ei sitten koskaan ehtinyt. Viiman koonti helmikuulta oli pätevää luettavaa, joten kokoan siis taas omat tältä viikolta mieleenjääneet.

Nettisensuurin vastustus jatkuu

Ensin edelleen jatkuva nettisensuurikeskustelu. Tästä ovat lukuisat henkilöt kirjoittaneet minua paljon paremmin (hyvä tiedonlähde linkkeihin ja tietoihin on aiheesta käyty Jaiku-keskustelu, ja blogeissa asaa ovat pohtineet mm. Pörrö ja Merten), joten tyydyin vain ottamaan osaa varsinaiseen mielenosoitukseen. Mutta eihän tämä keskustelu ole ohi, ja sitä on tietysti syytä jatkaa niin kauan, ennen kuin homma järkevöityy.

Eikä tämä sensuurin vastustus katoa netistä ihan pian. Nyt You Tubessa on sensuurin vastainen video, johon jokainen voi osallistua lähettämällä oman kuvansa tai videopätkän osoitteeseen sensuurivideo(at)gmail.com. Lisätietoa hommasta saa wikistä. Hieno suoritus tämä video, täytyy myöntää, ja toivottavasti materaalia eli teipattuja suita kertyy lisää!

Jaiku oppimisen apuna

Tiistain Hesarissa Tiede & luonto -sivuilla oli Kari A. Hintikan kirjoittama juttu internetin meiningeistä, kuten syötteistä ja Jaikusta. Ja sinnehän oli mainintana päässyt myös tiedeviestintä-kurssimme, jolla Jaikua hyödynsimme (kuva tekstipätkästä Flickrissäni, kurssimme mainittu tuossa Ideariihi-sanalla alkavassa kappaleessa).

Mää en jaksa!

Sun Äitis sanaili tavalla, jonka tunnistin itsestäni:

“Ihan vain tiedoksi: olen kyllästynyt sosiaaliseen mediaan! Milloin tästä katosi kaikki hauska? Milloin sosiaalisen median haltuunotto muuttui suorittamiseksi? Hei, eiks tän pitänyt olla paikka, jossa istuskellaan aloillaan ja odotetaan, että kookospähkinät putoavat syliin! Miksi minusta sitten välillä tuntuu naparetkelle varustautuvalta? Milloin minä itse oikeastaan viimeksi olin hauska? “

Ja Verkkoyhteisöjä tutkiva Miia jatkaa:

“Jos kriittisesti avataan maailma sanojen takana, jääkö jäljelle muuta kuin joukko saitteja, egon boostausta (hyvästi sisäsyntyinen motivaatio), informaatioroskan levittämistä (näkemiin tiedon syventäminen) ja ulkoiseen kontrolliin perustuvaa reittaamista (so long luottamus)?

Minua loputtomat osaamispääomat, verkostot, teknoyhteisöllisyys ja innovaatiostrategiat riepovat siihen malliin, että alan vaihtaminen väitöskirjan jälkeen on muodostunut kuluvan talven mittaan itsestäänselvyydeksi.”

(Molemmat yllämainitut kirjoittajat viittavat myös HETKY:n sosiaalista mediaa käsittelevään teemanumeroon, siellä niitä on, blogeja ja Facebookia ja kaikkea.)

Tämän päälle kun sitten jatkuvasti silmiin sattuu tekstejä, joissa hehkutetaan yhteisöllisyyttä, niin tuntuu, että ei ehkä aina jaksa, mutta ehkä pitäisi vaan ottaa kannustus vastaa: Finfoodin uutista havaitsin otsikon “Hyvän olon viesti luo yhteisöllisyyttä ja kannustaa jaksamaan”. Uutisesta paljastui Maa- ja kotitalousnaisten kampanja, jota varten on ajanhengen mukaisesti perustettu myös blogi. Aika hiljaista on ainakin toistaiseksi tuolla ollut hyvän mielen jakaminen.

Virtuaalimaailmaan, no jaa

Eilen istuin virtuaalimaailmoja syleilleessä Tekesin järjestämässä tilaisuudessa. Myyntipuheet Second Lifen hyödyntämiseen olivat melkoiset, mutta virtuaalimaailmojen haasteet ja ongelmat sivuttiin hyvin pikaisesti. Nimittäin oikeasti se Second Life on kuitenkin kovin raskas alusta ja myös hankala käyttää (jep, olen yrittänyt opetella). Aktiivisten käyttäjien määräkään ei loppujen lopuksi vielä niin suuri ole. Eikä se edes näytä visuaalisesti kovin hyvältä.

Järkevimmät näkemykset aiheeseen esitti mielestäni Simon Green Koneelta. Hänelle vain oli varattu kovin lyhyt aika. Miehen ajatuksia voi kuunnella videohaastattelusta, jonka Tuija oli tehnyt tilaisuuden jälkeen. Että ensin muu nettimeininki kuntoon ja sitten ehkä harkitaan, jos myös virtuaalimaailmoihin.

Tilaisuuden kyselyosuudessa joku mies ihmetteli, onko joku muka valmis ostamaan oikean auton virtuaalimaailmassa. “Kun pitäisihän se auto päästä kokeilemaan ja tuntemaan.”

Ihmiset ovat jo nyt valmiita ostamaan autoja netin kautta. Toki renkaita voi käydä liikkeessä potkimassa tai vaikkapa tutkailla tutun autoa, mutta lopullisen tilauksen moni olisi valmis tekemään netissä: ei tarvitse jaaritella myyjän kanssa, käyttää aikaa liikkeessä ja auto mahdollisesti tuodaan vielä oven eteen.

Minulle netissä ostamisen hyvyyttä on sen ajasta ja paikasta riippumattomuus ja oma rauha tehdä valintoja. Siksi se, että virtuaalimaailmojen kaupankäynnissä tuodaan voimakkaasti esiin mahdollisuus päästä suoraan kontaktiin asiakaspalvelijan kanssa, ei ole mielestäni mikään suunnaton etu kaltaiselleni myyjää välttelevälle henkilölle. Mutta toki on hyvä, jos apua saa, jos tahtoo: esimerkiksi Ikean virtuaaliassistentti Anna on tullut testattua ja sehän oli ihan kelvollinen. Kysymyksen naputtelun jälkeen ruudulle lävähti toivottu vastaus, eikä tarvinnut siis soitella tai olla muuten varsinaisesti suorassa yhteydessä kehenkään.

Tänään olin Procomin tilaisuudessa puhumassa aiheesta ”Virtuaalitodellisuus osana yrityksen ulkoista viestintää”. Oma kiinnostukseni virtuaalimaailmoihin on luonnollisesti ollut kuluttajuusnäkökulmista: miten esimerkiksi Second Lifessa toimitaan kuluttajina?

Oma historiani SL:ssa on varsin lyhyt. Ennen MacBookin hankkimista eli elokuuta vanha läppärini ei pyörittänyt ohjelmaa niin, että SL:ssa olisi voinut toimia. Niinpä avattareni Marikoo Marjeta on vielä nuori, ja omakohtainen tuntumani virtuaalimaailmaan on keveä.

Second Life ei ole mitenkään helposti omaksuttava, kuten esimerkiksi Facebook. Jo pelkkä liikkumisen oppiminen vie aikaa. Ja kun siellä liikkuu, niin kiinnostavaa, tutustumisen arvoista ei ihan tuosta noin vain tule vastaan.

Mutta kunhan tekniikka kehittyy, niin uskoisin ihan mieluusti käyttäväni virtuaalimaailmaa (oli se sitten Second Life tai jokin muu, kuten HiPiHi) esimerkiksi opiskeluun osallistumalla seminaareihin. Avataren ”tuunaaminen” ihan rahalla kiehtoisi myös.

Päivän esitykseni löytyy taas Slide Sharesta. Näytin myös konkreettisesti, miten Second Life toimii ja miltä se näyttää.

”Pääcasena” oli Nokian Sandbox, joka on avattu lokakuussa. Nokian toiminta SL:ssa perustuu aktiivisiin työntekijöihin ja paljolti sen oppimiseen, miten ihmiset virtuaalimaailmassa toimivat ja miten kännykät voisivat siihen yhdistyvät. Näin minulle kertoi Milka Pietikäinen Nokian viestinnästä. Nokian on kiinnostunut mm. siitä, kuinka virtuaalimaailmasta voisi lähettää tekstiviestin offline-maailmaan tai miten avatar voisi ohjata lukutaidottoman henkikön kännykänkäyttöä.

Second Lifea ei nähdä enää Nokian PR:n kannalta mitenkään erityisenä paikkana. Käytännön ongelmat koetaan myös melkoisina, eli ohjelma vaatii paljon läppäriltä ja erilaiset turvasoftat voivat estää käytön kokonan.

Kiitokset esitykseni tiedohhaussa menevät myös Tuijalle ja SulaPinta -podcastille sekä -blogille, samoin myös Pirkalle vinkkauksesta hyvään tietopakettiin Marketing in Second Life and Other Virtual Worlds (pdf) ja toki myös hänen päivän puheenvuorostaan.

- – -

Päivässä oli puhumassa myös mm. Uusisuomi.fi:n päätoimittaja Markku Huusko, jonka puheenvuorosta vähän laittelin Jaikuun ja keskusteluakin heräsi sinne.

Tänään suuntasin iltapäivällä Wanhaan Satamaan Markkinointiviestinnän viikon ammattilaispäiville kuuntelemaan ja katselemaan.

Daryl Arnold, digitaalista markkinointia tekevästä Proferosta, piti hyvän esityksen siitä, mihin suuntaan nuoriso menee kuluttajina ja online-maailmassa. Hän totesi, ettei ihmisyys ole muuttunut, mutta kuluttajuus on kehittynyt.

Arnols käytti esityksessään esimerkkinä 22-vuotiasta Teng Xiao Yin -nimistä kiinalaista nuorta naista. Tämä neito on online lähes koko ajan, hänellä on kaksi kauppaa aasialaisessa eBayn vastineessa Taobaossa (kuten kuulemma lukuisilla muilla hänenkaltaisillaan kiinalaisilla) ja hänen sosiaalinen verkostonsa rakentuu pitkälti nettiviestinnän kautta.

Netissä muodostuu kyläyhteisökaupankäyntiä

Neito kertoi, että kaverit ja nettitutut ostavat hänen kaupastaan, koska luottavat häneen. Arnold kommentoi, että tässä on yrityksille haastetta: myös brändien pitäisi olla yhtä luotettavia kuin Teng Xiao Yinin kaltaiset myyjät, eli pitäisi päästä one-to-one -kontaktiin.

Arnoldin näkemyksen mukaan on menty takaisin vanhaan kyläyhteisö-tyyppiseen markkinaan, jossa ostetaan siltä omalta porukalta, ringistä (circle), jossa eri ihmiset ovat asiantuntijoita ja mielipidejohtajia eri aiheissa. Esimerkiksi tämä neito ilmoitti olevansa ringissä se, jolta kysellään vapaa-aikaan liittyviä vinkkejä, ja joku toinen vastaa sitten ruuasta, kolmas kosmetiikasta. Näitä rinkejä voi olla yhdellä henkilöllä erilaisia ja eri tarkoituksiin.

Arnoldin mielestä yritysten pitäisi saada luotua kontakteja näihin mielipidejohtajiin, koska he levittävät tietoa ja heihin luotetaan.

Erillisessä virtuaalipersoonassa ei ole mieltä

Teng Xiao Yin kommentoi, että hän pyrkii toimimaan samantyyppisenä henkilönä sekä off- että online. Nettiin ei siis luoda mitään erityistä roolia, koska jos henkilö kohdataan kasvokkain, niin petytään, jos hän ei vastaa netin kautta syntynyttä mielikuvaa. Rehellisyys ja avoimuus tulee siis esiin myös tätä kautta. Jos teeskentelee netissä, se kostautuu helposti, sillä valheellisesti toiminut suljetaan porukan ulkopuolelle.

Nämä kiinalaisneidon kaltaiset näyttävät siis suuntaa sille, mitä on tulevaisuus. He haluavat toimia riippumattomasti, etsivät koko ajan uutta, ovat asiantuntijoita joillan osa-alueilla, eivätkä he vedä mitään erityistä rajaa on- ja offline elämälleen: he ovat siis luontevasti bothline. He nauttivat vapaudesta, haluavat olla esillä omalla tavallaan ja toimivat ringeissään. Yhtenä pienenä esimerkkinä se, että he eivät pidä raskaista, hitaista tiedostoista siksikään, koska haluavat materiaalin helposti eteenpäin jaettavassa muodossa.

Nyt ehkä naurattaa mutta he ovat tulevaisuutta

Arnold heittikin kysymyksen, milloin tästä tulee normaalia, sillä moni vielä vain ihmettelee ja pyörittelee päätään virtuaalikukkalahjoista, jatkuvasta online-olemisesta ja vastaavista kuullessaan. Arnold päätti esityksensä toteamalla, että nämä nuoret ovat viiden vuoden päästä niitä, jotka päättävät: ”Laugh now but one day we’ll be in charge”.

Hyvä esitys myy itsensä

Lisäksi kuuntelin Nokian Antti Miettisen “Nokia siirtyy nettiin – Miten viestinä mututaa yhtiön arvoja ja muuttuu web2.0 aikaan” -esityksen. En etukäteen tajunnut, että esitys käsitteli lähinnä sisäistä viestintää, koska sen parissa Miettinen tekee töitään.

Mutta Miettisen tietyllä tavalla nöyrä asenne miellytti, toisin kuin RAB Finlandin mediajohtaja Juha Ourila. En mielelläni kritisoi esityksiä, mutta jos huumorina yritetään esittää kommentti “me tehtiin nämä haastattelut kauppakeskuksissa sellaiseen aikaan, ettei vastaajina olisi vanhuksia ja kaikenmaailman avohoidokkeja”, niin metsään mennään rytisten.

Muutenkin RABin toimeksiannosta tehty tutkimus esiteltiin kovin paljolti tuloksia suoraviivaistaen niin, että “puolet kuuntelee kauppakeskukseen mennessään kaupallista radiota, joten mainonta radiossa on siksikin tosi kova juttu”. Vaikka Ourila väliin esitti, että kuluttajan valinta- ja päätösprosessi on monimutkainen, niin silti radiomainonnan erinomaisuutta korostettiin aika tavalla liikaa.

Luulisi, että mainonnan ammattilainen tietäisi, kuinka hyvä esitys itsessään hienovaraisesti myy asiaansa: ei sitä tarvitse tuputtaa ja synnyttää fiilistä, että kuulijakuntaa vähäsen aliarvioidaan.

Kuluttajat verkkomarkkinoinnin kohteena

Olen menossa puhumaan koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian Markkinointi verkossa -seminaariin, joka järjestetään 2.-3. lokakuuta. Jos jollakulla on ajatuksia siitä, mitä haluaisi kuulla aiheestani “Kuluttaja verkkomarkkinoijan saaliina” (minulta toivottiin nimenomaan kuluttajanäkökulmaa ja vähän raflaavastikin!), niin saa pistää tulemaan.

Mieluusti otan vastaan myös lähteitä ja tietoja, sillä verkkomainonta ei kuitenkaan ole se aivan paras tietämysalueeni.

Lisäksi kaikkien omakohtaiset näkemykset siitä, miten kuluttajina koette eri verkkomarkkinoinnin tavat ja muodot, ovat erityisen lämpimästi tervetulleita!

Muiden puheita kuunnellen

Kuuntelin juuri Yle Areenan kautta Kaapinpaikka-ohjelman, jossa Digikon Pirkka ja Esinetarinoiden Riitta Nieminen-Sundell keskustelivat Eve Mantun johdolla netin sukupuolirooleista. Blogitkin olivat keskustelussa mukana. Hyvä keskustelu, jossa oli paljon ajatuksia herättäviä kommentteja.

Lisäksi tällä viikolla kuuntelin Sula Pinta -podcastin, jossa aiheena oli virtuaalinen kuluttaminen. Tokion piiri -blogia kirjoittavan tutkija Vili Lehdonvirran ajatuksista kirjoitin joskus talvellla, ja tämä keskustelu sitten syvensi aihetta mukavasti.

Muutaman asian kirjasin ohjelmasta ylös:

Keskeisin teesi Vilin väitöskirjassa on, että koska kuluttaminen on pitkälti sosiaalista käyttäytymistä, niin tietoverkon välityksellä kuluttajuus virtualisoituu enenevässä määrin. Esimerkiksi Etelä-Koreassa on virtuaalimaailmoja, joita käyttää suuri joukko ihmisiä, ja virtuaaliesineet tekevät kauppansa.
Lahjaksi ostaminen on erityisesti monessa Aasian maan kulttuurissa tärkeä osa. ”On pakko ostaa jotain lahjaksi” -ajatus toimii valtavana kulutuksen moottorina. Virtuaalimaailmassa toimii sama laki, eli osoittaakseni, että välitän, on jotain ostettava.

Vili selvitti hyvin informaatio- ja virtuaalihyödykkeen eron. Informaatiohyödykkeet eivät ole niukkoja: vaikka yksi henkilö sitä käyttää, niin se ei estä muita käyttämästä sitä, kuten esimerkiksi MP3:t.

Sen sijaan virtuaalihyödykettä yhteisösivuistoilla ja virtuaalimaailmoissa (siis esim. Habbo Hotel) voi käyttää vain yksi henkilö kerrallaan, ja niiden määrä on rajallinen. Näin ne saavat ihmisen mielessä esineen kaltaisen statuksen. Kun lähettää virtuaalisen lahjan, niin siihen liittyy tietyllä tavalla samoja merkityksiä kuin konkreettiseen lahjaan: se on juuri sinulle, siitä on maksettu tietty summa ja se on valittu tietystä joukosta.