“Me joudumme lapsesta asti seuraamaan elämän kiivasta tahtia. Meidän huvimmekin ovat kiihkeitä, niinkuin vain koneelliset huvit voivat olla. Jo pienetkin lapset tuodaan elokuviin ja kirjavat kuvat vilisevät heidän silmissään. Radio soittaa kotona kiivasta hottia. Autot mennä viilettävät kadulla ja ihmiset menevät työhönsä puolijuoksua. Kun tällainen kasvatus jatkuu koko ihmisen herkimmän iän, hän on aikanaan valmis nykypäivän kiireinen ihminen.”

Tohtori Maija Taka, Kotiliesi 20/1948

“Että mikä se ihmiselle piisaa? Se mikä oli meille tarpeeksi, on monelle nyky-yrittäjälle aivan liian vähän. Se mikä me käsitettiin vauraudeksi, on toiselle kituuttamista.”

Näin pohtii Paavo Malmikunnas eli yksi Kari Hotakaisen Ihmisen osa -romaanin henkilöistä. Kirjassa vieraillaan niin leipäjonoissa kuin irtisanomistilanteissa ja vauhdikkaan auton ratissa. Yhteiskunnallisesti kantaaottava, kiinnostava ja hyvinkirjoitettu kirja, jota ei voi kuin suositella.

Elokuussa kerrottiin, että kyselyjen mukaan suomalaiset eivät kaipaa lisää rahaa.

“Nyt korostuvat paremmat ihmissuhteet, turva ja vapaus. Kaikkiaan yhdeksän kymmenestä ei ole motivoitunut tekemään lisää rahaa ja kasvua.”

Onhan se havaittu jo ajat sitten, että tietyn raha- ja tavaramäärän jälkeen onni ei kasva. Mutta vaikeahan sitä on uskoa:

“Eilispäivän ylellisyystavaroista on yhtäkkiä tullut tämän päivän “välttämättömyystavaroita”, ja tätä sanomaa, etteivät menestyvät ja onnelliset ihmiset tule toimeen ilman niitä, mainokset tukevat rummuttamalla. Ihminen, joka ei pysy mukana ostokarusellissa ja hanki upeita tavaroita, leimataan helposti häviäjiksi.” (Kari Nars: Raha ja onni, 2006)

Mutta olisiko tämä muuttumassa? Tulisiko niukkuudesta oikeasti hyve?

Hotakaisen kirjassakin tätä mietitään, kun taantuma on saapunut Suomeen (s. 255):

“Ihmiset eivät enää kuluta. Tai kuluttavat, mutta eivät niitä ylellisyystuotteita. Kaikki puhuvat nyt välttämättömästä, kukaan ei puhu enää luksuksesta.”

Oma suhteeni tavaraan ja omistamiseen on nurinkurinen. On paljon sellaista “kivaa”, joka kiehtoo, mutta omistaminen silti ahdistaa.

Olen hiukkasen kateellinen niille, joiden koko omaisuus mahtuu muutamaan pahvilaatikkoon. Se on mielestäni tavoiteltavampaa kuin huikeat tavaramäärät.

Siksi olen opetellut pistämään mm. kirjoja kiertoon sen sijaan, että uskottelisin täyden, ison kirjahyllyn kertovan sivistyksestäni. Ihmisen osan lainasin tietysti kirjaston Bestseller-hyllystä.

Rikkaudesta tai varakkuudesta kohdallani ei todellakaan voi puhua, mutta toimeen tulen ilman kitkuttelua.

“Ja mitä varakkaampi on, sitä vähemmän on vapauksia. Varakkuudesta maksettava hinta voi olla yllättävän korkea.” (s. 180)

Rahan ja onnen korrelaatio ei yhteiskunnissakaan ole selkeä:

“Jos vauraus ja yhteiskunnan stabiilit olot eivät yksin selitäkään onnellisuuseroja, yhteiskunnan kehittymisellä näyttäisi olevan jotain tekemistä asian kanssa. Onnellisuuteen vaikuttaa siis se, menevätkö asiat parempaan vai huonompaan suuntaan.”

Niin kai se on omassakin elämässä. Nyt, kun koen, että minulla on valtaa vaikuttaa arkeeni ja tehdä sellaista, mistä pidän, koen onnellisuutta. Sitä ei pysty rahalla ostamaan.

Enkä vaivaudu olemaan kateellinen niille, jotka ansaitsevat enemmän (no, ehkä hiukkasen kuitenkin olen). Ehkä siksi, että minäkin olen ollut hyvätuloisempi ja olisi ollut mahdollista kivuta kohti vielä parempaa ansaintaa. Tiedän, ettei isompi palkkatulo kasvattaisi tyytyväisyyttäni.

“Sinä luulet, että olen kyllästynyt markkinatalouteen ja sen lakeihin, sen kylmään logiikkaan. Erehdyt. En ole lainkaan kyllästynyt kaupantekoon ja lisäarvoon ja laskutukseen ja voittoihin ja tappioihin ja viidakkoon ja kaikenmaailman pisteleviin sittisontiaisiin, joita se tarjoilee kaupan päälle. Minä olen kyllästynyt siihe, että jokaikinen uusi johtaja rahtaa tänne esikuntansa ja armeijansa ja tuuppaa jokaisen kalenterin täyteen palavereja ja komiteoita ja mietintökä ja vetäytymissemininaareja ja strategiatyöryhmiä ja jokainen uusi väliportaan sirkuspelle nostaa hatusta uuden powerpointipupun joka paapattaa amerikanenglannilla ikivanhoja veisuja uusilla sanoilla.” (s. 104.)

Pääsin eilen osallistumaan oikeusministeriön järjestämään Wirkamiehet werkossa -työryhmään alustajan roolissa (vissiinkin Tuija oli minusta vinkannut, joten kiitos sinne). Itseäni kiinnostavampi alustaja oli Marko Forss, joka toimii peruspoliisityön ohella IRC-Gallerian lähipoliisina nimimerkillä -fobba-.

IRC-Gallerian poliisi aloitti toimintansa noin vuosi sitten, “vähän vahingossa”, kuten Forss kuvaili, ja nyt Forss on saanut myös pari kollegaa lisää. Forss totesi, että hänen toimintatapansa verkossa ovat muokkautuneet tekemisen kautta. Mitään virallista ohjeistusta hän ei ole edes kaivannut ja epäili, että jos sellainen olisi ollut, niin se olisi voinut hankaloittaa tekemistä.

“On menty ja katsottu, mitä tapahtuu. Käyttö lutviutuu palautteen ja kommenttien mukaan.”

Forssin havainnut ja kommentit työstä IRC-galleriassa olivat mielenkiintoisia ja varmasti tuttuja monella muullekin netissä aktiivisesti toimivalle.

Forss totesi, että viestintä nuorten kanssa netissä vaatii rentoa, rehellistä, avointa ja asiallista otetta. Mielistely ei kannata, ja suunsoittoa oppii sietämään. -fobballa on omat faninsa, jotka myös “puolustavat” tarvittaessa poliisia, jos joku huutelee asiattomuuksia. Samoin hän on saanut apua nuorilta mm. IRC-Gallerian sivun ulkoasuun.

Nuoret tuovat huolensa, murheensa ja kysymyksensä poliisille huomattavasti helpommin netin kautta (eli lähettämällä viestejä tai mesettämällä) kuin soittelemalla tai tulemalla juttelemaan. Mutta -fobban- nettielämä vaikuttaa myös kadulla: netistä tuttua poliisia on tietysti helpompi lähestyä.

“Nuoret eivät tee eroa nettituttujen ja muiden kavereiden välille”, Forss totesi. Sen verran Forss itse suojaa omaa vapaa-ajan nettielämäänsä, ettei esimerkiksi hyväksy Facebook-kavereiksi IRC-Galleriasta tuttuja nuoria.

Kuulostaa loogiselta, sillä en itsekään kovin helposti FB:ssa ota kaveriksini jotain vain netistä jollain lailla tuttua: nettituttuuden pitää olla pitkähkö ja syvempi, jotta hyväksyisin ystävyyskutsun.

Forssin juttelusta syntyi rohkaiseva kuva sosiaalisen median hyödyntämisestä kansalaisten palveluun viranomaistaholta. Vaikka toiminta on vienyt aikaa, myös vapaa-aikaa, niin se on tuottanut tuloksia. IRC-Galleria toimii yhteydenpitona nuoriin ja poliisin läsnäolona siellä, missä nuoretkin ovat, ja se auttaa myös rikosten selvittelyssä viikottain. Samalla poliisi pysyy kartalla nuorten maailmasta.

Oman lyhyen alustukseni aihe oli Nettielämää ja käytöstapoja. Pyrin tietysti kannustamaan verkko-osallistumiseen, sillä uskon, että vaikka se aluksi voisi tuntua työläältä, niin ajan kuluessa sen hyödyt näkyvät. Kun kansalaiset ovat netissä, niin toivon, että verojani ohjattaisiin myös siihen, että meitä palveltaisiin ja kuultaisiin entistä paremmin verkon välityksellä.

Ja jos poliisikin pystyy toimimaan IRC-Galleriassa, niin mikseivät muutkin virkamiehet kykenisi osallistumaan? Forsskin on “vain” mennyt mukaa eli alkanut toimia verkossa itse ja sen myötä opetellut nettielämää, aivan kuten minäkin. Kun on itse mukana, niin näkee netin mahdollisuudet ja hyödyt. Terveellä järjellä ja harkinnalla voi jo pitkälle päätellä esim. sen, mihin keskusteluihin kannattaa lähteä mukaan ja miten.

Tietysti virkamiestoiminnassa on omat hankaluutensa, joten todella hienoa, että aihetta pohditaan eilisen työryhmän kaltaisissa tilaisuuksissa.

Teemu Ropponen rapotoi tilaisuudesta Qaikuun ja sen perusteella Qaikussa onkin käyty hyvää keskustelua virkamiesten osallistumisesta.

Päätin aloittaa elokuun blogimeiningin vadelmapuskassa videolle juttelemalla. Nämä tällaiset hetket nimittäin saavat ajatuksia sinkoilemaan.

Videota kuunnellessa tosin huomaa, ettei spontaani jutteluni ole kovinkaan loogista tai järkevää. Jossain välissä videota on myös hiljainen hetki, kun säpsähdin, tuleeko Kulosaaren vattupuskaan joku muukin, enkä sitten vaivautunut editoimaan tätä pätkää pois. Myös muutoin teknisellä tasolla ei taaskaan juhlita, mutta tarkoitus olisi syksyn mittaan kehittyä videojulkaisijana.

Videolle kerron muun muassa omasta ns. staycation-lomailusta. Luin viime viikolla Anna Mårdin kolumnin, jossa hän kertoi, että kyseinen staycation-sana on nyt kehitetty Englannissa kuvaamaan lähilomailua: oman kotipaikan lähellä tai ainakin kotimaassa tapahtuvaa vapaa-ajanviettoa. Trendikästä tästä on tullut nyt taantuman vuoksi.

Minulla koko elämä on pitkälti “lähielämää”. Sehän on osaltaan myös joutilaisuutta ja downshiftingia. Videolla höpisen kesäni tekemisistä, niin pyöräilyistä kuin muusta edullisesta lähielosta.

Vadelmapuskassa havaitsi jälleen, miten kannattaa katsoa vähän tarkemmin, sillä niin voi paljastua jotain uutta. Omasta lähiympäristöstäkin voi siis oppia kaikenlaista ja sitä voi hyödyntää eri tavoin, kuten esimerkiksi Dodo ry:n kaupunkiviljelyssä on tehty (aihetta käsitellään myös Globaali piknik -blogissa).

Mutta ei lähiloma välttämättä tule halvaksi. Moision Tepon tapauksessa Helsingissä vietetyllä lomalla rahat ovat kuluneet fillariin. Mutta selvästi pyöräilyllä on nyt nostetta. Pyöräliikennesuunnittelija Marek Salermo toteaa Hesarin jutussa (via pe3):

“Massa-autoistumisen aikaan 1960-luvulla pyöräilystä tehtiin lasten ja vanhusten liikkumismuoto. Siitä ajatuksesta ei ole päästy eroon”, hän sanoo.

Nyt näyttäisi, Tepon ja muiden innokkaiden myötä, pyöräilyllä olevan trendikästä nostetta. Monella on jo useampi kuin yksi pyörä, ja fillareita laitellaan ja kasataan itse. Toivottavasti polkupyörästä tulisi kaikin puolin vakavasti otettu liikenneväline tämän kulutukseenkin linkyttyvän trendin myötä.

Videon loppukevennyksenä esittelen vadelmienpoimintatekniikkani. Marjoja kertyi vajaat pari litraa, joka oli mielestäni hyvä saalis kulosaarelaispuskassa.

- – -

Jos lauantaina ei sada, niin Kulutusjuhlan lähitoiminta jatkuu parkkipaikkapiknikin hengessä Hakaniemessä klo 12-14. Tervetuloa moikkaamaan ja juttelemaan kulutuksesta, netistä, pyöräilyistä ja kaikesta muusta!

Viime päivinä olen jälleen kerran pohtinut työtä, ansaintaa ja omaa uraa. Eilen olin puhumassa Arcadassa opiskelijoille journalismista ja kansalaisjournalismista, ja yhtenä aiheena oli myös näkemykseni viestinnän alan töihin tulevaisuudessa.

Nythän näyttää selvästi siltä, että alan työpaikat vähenevät. Lehtiyhtiöt voivottelevat, mistä tienataan rahat, kun sanomalehtien lukeminen vähenee ja uutiset halutaan netistä ilmaiseksi.

Tietysti yrityksille oman tuloksen tekeminen on tärkeää. Mutta välillä ärsyttää mediayhtiöiden ja toimittajien voivotteleva asenne. Miksi ihmisten pitäisi maksaa jostain sellaisesta, jota he eivät koe tärkeäksi? Jos se sanomalehti ei anna rahalle vastinetta, niin turha lehtien tilaamattomuudesta on kuluttajia syyllistää. (Lehtien ansaintamalleista ovat tietysti esimerkiksi Lintulahden Matti ja Haakanan Kari kirjoittaneet enemmän ja osaavasti).

Parempaa journalismia?

Mediapäivillä opin sen, ettei mediayhtiöillä tällä hetkellä kovin surkea tilanne ole verrattuna 1990-luvun lamaan. Talousasiantuntija Arto Suninen totesi, että vuodet 1993-2008 olivat alalla yhtä ainoaa nousua, jonka ansiosta toimiala ei ole lainkaan samanlaisissa vaikeuksissa kuin silloin lamavuosina.
“Kun menee koko ajan hyvin, niin alkaa unohtua tiettyjä asioita”, Suninen kommentoi.

Hänen mukaansa suomalainen lehtien tilauskäytäntö ei kannusta yhtiöitä parempaan toimintaan:

“Kun Suomessa maksetaan nyt lehdet etukäteen, niin lehtitalot voivat pyörittää toimintaa etukäteen ansaituilla rahoilla. Jos tilaus lopetetaan, niin lehti halutaan ostaa joka kerta erikseen. Kuluttajana tykkäisin siitä, että hinta halpenisi ja journalismi kehittyisi. Yritystalouden kannalta tämä johtaa vaikeampiin ongelmiin.”

Toivottavasti myös netti pakottaa journalismiakin paremmaksi. Omat näkökulmat ja valinnat jutuntekoon joutuu perustelemaan sekä itselle, mutta myös yleisölle.

Oma blogi on ollut oiva väline harjoitteluun tätä varten: tuoda julki omia ratkaisujaan sekä taustoja ja ottaa palautetta vastaan, linkittää lähteisiin jne.

Epävarmuus on varmaa

Uskon, että omaa ammattitaitoa pitää hioa koko ajan ja tuoda julki osaamista. Kun tekee töitä oman kiinnostuksen ja innostuksen myötä, niin toivon sen kantavan hedelmää ja tarjoavan riittävän elannon.

En todellakaan tiedä, mitä teen viiden tai kymmenen vuoden kuluttua: ei kai kukaan voi odottaa, että tässä maailmantilanteessa kovin moni asia olisi pysyvä. Eikä etenkään se työ. Voi olla, että olen tekemässä jotain ihan muuta jollain muulla alalla, tiiviissä (mutta kiinnostavassa) palkkatyössä tai sitten yrittäjänä. Tai kenties huuhailen jossain ihan toisaalla.

Tänään osallistuin Työ- ja elinkeinoministeriössä Hyvän työn manifestin (pdf) julkistustilaisuuteen, koska kirjoitin viime vuonna Sukupolvifoorumiin tekstin omasta urastani. Manifestin sisältö tukee omaa ajatteluani: työelämältä halutaan joustavuutta ja mielekkyyttä.
Lisäys: Työ- ja elinkeinoministeriön tiedote manifestista.

Kirjoituksen otsikko löytyy myös manifestista, mutta se on tietysti myös lause yhdestä niistä neljästä biisistä, jotka aloitteleva ukulelebändimme Pentelele soitti viimeviikkoisella ensikeikallaan. Elämä ei todellakaan ole vain työtä, vaan se on mm. uuden oppimista, hyviä ystäviä, omien rajojen testailua, joutilaisuutta, lenkkeilyä ja ukuleleharjoittelua.