Ensiksi vanhempi eli Esinetarinoista:

“Ennen kaikkea pieni elämä on pirun tavallista, ja sehän ei käy. Kaikkien tulee erottua massasta (lievä paradoksi, eh?) ja olla jotain enemmän. Tämä samainen yksilöllisyyshype ajaa nuoria haluamaan julkkiksiksi, koska julkkis on jotenkin enemmän olemassa, koska se on siellä julkisuudessa. Ne tavallisuuden ja kohtuullisuuden puolustajat, jotka menevät teeveeohjelmiin ja verkkoon, ovatkin ehkä lunastaneet paikkansa aktiivisten osallistujien silmissä. Ehkä. [- - -]

Jännintä tässä on kuitenkin se, että monet oikein dynaamiset naiset ovat vaivihkaa kertoneet, että oikeasti he haluaisivat olla kotona. He haluaisivat ainakin jonkin aikaa vain istua kotona katsomassa ikkunasta ulos, samalla kun pataruoka hautuu uunissa. Moni haluaisi hoitaa lapset kotona. Se ei kuitenkaan jostain syystä ole heille mahdollista, oikeasta tai kuvitellusta syystä. (Tunnen myös miehiä, jotka haluaisivat olla kotona. Tasoissa ollaan taas Tässä saattaa muuten olla yksi syy Loton suureen suosioon – tavoitteena ei ole olla rikas vaan saada päättää ajankäytöstään ja tekemisistään.”

Sitten uudempi eli Filosofian puutarhan Saara:

“Toinen tabu on se, että suurin osa palkkatyöstä on kaikkea muuta kuin uran tekemistä. Suurin osa työntekijöistä on edelleen tavallisia duunareita joiden etenemiseen -tai potkujen saamiseen- vaikuttavat oman suorituksen lisäksi suhdanteet ja jotka eivät ikinä voi unelmoida johtajaurasta. Silti puhe työelämästä on paljolti urapuhetta, joka maalaa työn kuin työn poluksi menestykseen, valtaan ja vaurauteen. [- - -]

Jos palkkaa kotiinsa siivoojan, siitä voi saada oikein valtiovallan tukemaa kotitalousvähennystä, mutta jos talon siivoavan henkilön sukunimi lukee ulko-ovessa, hän on lorvailija joka ei tee mitään hyödyllistä. Talouden logiikka, se sama joka saa Kelan olemaan huolissaan ihmisten työkyvystä eikä heidän terveydestään, tunkeutuu kodin seinien sisään ja saa ihmiset järjestämään yksityisimmän elämänsä talouselämän vaatimusten, ei perheen, yhteiskunnan ja maan hyvinvoinnin mukaan.”

Jälkeenpäin olen harmitellut monta kertaa, etten hallitse paremmin esimerkiksi viimeisten parinsadan vuoden historiaa. Esimerkiksi yliopistossa jokaisen aineen perusopinnoissa käytiin läpi kyseisen tieteenalan historiaa. Sen hahmottaminen olisi ollut helpompaa, jos olisi ollut parempi käsitys historiasta kokonaisuudessaan.

En näin vanhempanakaan ole silti perehtynyt historiaan laajasti. Mutta nykyisin luen mielelläni historiallisia teoksia (nuorena ne eivät juuri kiinnostaneet).

Kuten Angel Ganivetin Suomalaiskirjeitä (1897). Törmäsin lainauksiin kirjasta Kjell Westön uusimmassa teoksessa Halkeamia. Kiinnostus heräsi, joten lainasin Suomalaiskirjeet kirjastosta.

Ganivetin näkemykset yli sadan vuoden takaisesta Helsingistä ovat herkullisia. Kuten vaikkapa polkupyöräily ja suomalaisten teknologiausko:

“Polkupyörä on aiheuttanut suoranaisen hulluuden, ja naiset ovat omaksuneet sen ikään kuin emansipaation välineeksi. Ei voi kertaakaan lähteä kävelylle törmäämättä pyöräilevään nuoreen naiseen. – - – Sillä täällä ei välitetä muusta kuin voimien säästämisestä, ja kunhan uutuus vain on hyödyllinen, kaikki hyväksyvät sen massana eikä kenenkään päähän pälkähdä arvostella tai hangoitella vastaan.”

“Mutta ei pidä luulla, että näin kiihkeä edistyksen rakkaus on henkisen energian merkki. Asia on aivan päinvastoin. Pinnallinen mielipide näkee helposti kuumeisessa elämäntavassa, kun mies on yhtenään junamatkoilla ja antaa määräyksiään lennättimitse tai puhelimitse tai kiertää kuin vartiomies polkupyörästään, todistuksen erikoisesta aivovoimasta. Mutta itse asiassa kaikessa tässä pitäisi nähdä elimistön tasapainohäiriö: liialliseen lihasvoimaan liittyy hermojärjestelmän kuihtuminen. Kas tässä syy siihen, että etelämaiden kansat suhtautuvat luontaisen torjuvasti mekaanisiin uutuuksiin eivätkä kykene sietämään uusimpien kulkuvälineiden vaatimaa liiallista raadantaa.”

Kaisa on napannut samasta kirjeestä suomalaisen salaatin ohjeen sekä maininnan venäläisistä pakastebroilereista.

Mitä tulee aikalaiskuvauksiin 1800-luvun polkupyöräilystä, niin Mikko Kylliäisen toimittana I. K. Inha: Muistelmia polkupyöräretkeltäni on myös oiva teos. Luin sen viime kesänä Sveitsissä, jonne Inhan pyörämatka ulottui.

“Ekologisuutta arvostavien ja parempaa maailmaa rakentavien Lohas-kuluttajien määrä kasvaa jatkuvasti ja tästä kysynnästä avautuu aivan uusia mahdollisuuksia maaseudulle ja sen merkityksistä ammentavalle liiketoiminnalle, sanoo Jyri Arponen Sitran Maamerkit-ohjelmasta.”

Maaseutuoptimismi on vahvassa nousussa, ja maaseudun tulevaisuuden merkityksen nähdään kasvavan.

Eli siis hyvin näyttäisi suomalaiselle maaseudulle käyvän. Mutta tietyistä vanhoista kaavamaisista ajattelutavoista pitäisi varmasti päästä irti.

Eräs tuttuni lähetti kuvan Joensuun lentokentältä (kenttä sijaitsee kotikunnassani Liperissä):

Miksi ihmeessä rakennetaan tällaisia vastakohtia? Helsinkiläistynyt liperiläinen lähinnä masentuu moisesta. Maalla syytetään helposti kaupunkilaisia siitä, etteivät he arvosta eivätkä ymmärrä maaseutua. Mutta ei sitä ymmärrystä kaupunkilaisiin näytä liikaa olevan, jos tällaisella valomainoksella uskotaan vetovoiman kasvavan.

Olen kohtuullisen potentiaalinen paluumuuttaja kotikonnuilleni. Siellä ovat juureni, vanhempani ja jonkinasteinen tunneside. Enkä varmaan olisi lainkaan hullumpi kunnan veronmaksaja, ja saattaisin jopa työllistää itse itseni. (Totuuden nimissä on mainittava, että maalla asumisessa on kokemukseni mukaan myös runsaasti heikkoja puolia, jonka vuoksi en mitenkään hingu elämänmuutosta).

Mutta ilmakuva Liperistä ei ole se tekijä, joka minua houkuttaisi, etenkään, jos sille nostetaan vastakohdaksi “Ruuhka-Suomi”. Minun Helsinkini ei ole autoilua, vaan kävelyä, pyöräilyä ja joukkoliikennettä. Enemmän olen joutunut autossa istumaan Liperissä, jossa matkat lähimpään kauppaan ovat pitkiä ja joukkoliikennettä pidetään toimivana, jos kerran päivässä menee linja-auto.

Joten siis Liperin kunta: muuttakaa viestinne lentokentällä toisenlaiseksi. Kertokaa vaikka siitä, että Liperissä on mahdollista saada järvikalaa kotiinkuljetettuna tai perunoita kylän viljelijältä. Tai että rivitaloasunto on niin halpa, että helsinkiläistä melkein huvittaa (kaikki eivät välittömästi haaveile omakotitalosta). Varmasti keksitte vielä jotain paljon parempaa.

Mutta älkää jumiutuko omiin ennakkoluuloihinne eteläisemmästä Suomesta.

Samalla sitten voitte alkaa suhtautua vakavasti niihin, jotka haluavat kasvattaa omaa ruokaa luomuna ja siinä sivussa muillekin. The New York Timesissa oli juttu, jossa kerrottiin, miten uusi sukupolvi haluaa ryhtyä maanviljelijöiksi.

Siellä päin maailmaa maanviljelyssä on menossa aivan uudet tuulet. Kun ihmisten halua tietää ruuantuotannon taustoista on kasvanut, on lisääntynyt kysyntä tehomaataloudesta poikkeaville tuotantotavoille. Pari-kolmekymppiset vaihtavat maanviljelijöiksi. Vaikka osaaminen on heikkoa, niin intoa oppimiseen riittää.

Sitran raportin perusteella myös Suomessa olisi mahdollisuudet samankaltaisiin suuntauksiin. Tuskin kovin monesta silti tulee päätoimista viljelijää, mutta arvostus maatalouteen ja maaseutuun on varsin hyvällä tasolla.

Tässä  kolme poimintaani päivän annista:

Kiina on iso, vauhdikas ja kehittyy huimaa kyytiä. Kyllähän tämän periaatteessa on tiennyt, mutta toimittaja Sami Sillanpään ja ministeri Anni Sinnemäen puheenvuorot Kiinaan liittyen auttoivat ymmärtämään paremmin, mistä on nyky-Kiinassa on kysymys. Kiina rakentaa kymmenien miljoonien ihmisten jättikaupunkeja, mutta toisaalta panostaa myös uusiin teknologioihin, kuten aurinko- ja tuulivoimaan, voimakkaammin kuin useimmat länsimaat.

Sinnemäki totesi, että Kiinassa elämisen rytmi on roimasti Suomea kiivaampi. Kun täällä puhutaan elämän hidastamisesta, niin lienee enemmänkin kyse siitä, että ihmiset haluavat löytää sen oman rytminsä: välillä se voi olla nopeampi, välillä verkkaisempi, Sinnemäki sanoi.

Kööpenhamina ei muuttunut pyöräilykaupungiksi yhdessä yössä, vaan takana on vuosikymmenten työ, kertoi Mikael Colville-Andersen (joka myös mm. kirjoitaa Copenhagineze-blogia ja twitteröi samalla nimellä). Kööpenhaminalaiset liikkuvat fillareilla, koska se on nopeaa ja kätevää.

Tanskalainen pyöräilykonsultti Mikael Colville-Andersen. Kuva: Megapolis 2025, Flickr.

Vain yksi prosentti valitsee pyörän ympäristösyistä, joten ei ole mielekästä edes yrittää myydä pyöräilyä pelkästään ekoperusteilla.

Suomalainen liikkuu vuorokaudessa keskimäärin reilut 40 kilometriä, sanoi Pekka Rytilä. Tästä suurin osa kuljetaan henkilöautolla, ja autolla ajetaan suurelta osin muita kuin työmatkoja. Jos autoa ei ole, niin liikuttu matka pienenee merkittävästi.

- – -

Kiitokset taas Dodolle hienosta tapahtumasta! Nykyisin toimiva nettistriimi on erittäin tervetullut lisä kaikkiin seminaareihin: seurailin tällä viikolla jonkin verran myös Kasvu murroksessa -konferenssia nettilähetyksen kautta, ja monen muunkin tapahtuman nettistriimi on helppo klikata auki ja kuunnella virtaa vaikka muun tekemisen taustalla.

Minua tilanne lähinnä huvitti. Mutta sen jälkeen, kun olin kirjoittanut tekstini ja aloin saada kommentteja, niin huvittuneisuus vaihtyi tyrmistykseen ja ärtymykseen. Kävi ilmi, että sama äijä on ladellut törkeyksiä ja saanut herkemmät ihmiset lähes pois tolaltaan.

Kirjoitin taas uuden tekstin ja omat varoitukseni sanat.

Monet “joogin” kohdanneet kirjoittivat, miten googletuksen kautta löysivät tekstini ja helpottuivat, kun eivät olleet ainoita, jotka tyyppi oli pysäyttänyt. Kommentteja on tipahdellut kolmen vuoden aikana kymmenittäin.

Ilmoitus poliisille lukuisten blogikommenttien perusteella

Kesäkuussa lähetin aiheesta viestiä IRC-Gallerian poliisina minulle tutuksi tulleelle Marko Forssille (FB:ssa ylikonstaapeli Fobba). Hän vastasi ilmoittavansa blogitekstini seksuaalirikosjaokselle.

Viime sunnuntaina Noora Mattila kirjoitti samasta joogista Hesarissa (teksti maksullisessa verkkolehdessä). Hän viittasi myös minun blogitekstiini, josta oli saanut tiedon Facebookissa.

“Joku linkitti kommenttiketjuun Mieto marinadi -nimisen blogin, jonka kirjoittaja oli myös joutunut selvänäkijän luennolle. Blogitekstin alla 23 naista ilmoittautui joogin uhreiksi. Yksi muisti tavanneensa tämän jo 90-luvun alussa.
Ei voi olla totta. Ukkohan on käynyt läpi kaikki Helsingin naiset!”

Fobba kommentoi blogiin viitaten esimerkiksi kunnianloukkaukseen

Mattilan jutun jälkeen blogitekstiini on viikon mittaan tullut yhä uusia kommentteja ja tietoja joogin häiriköinneistä. Pyysin sitten myös Forssilta, voisiko hän ottaa kantaa esimerkiksi mahdollisiin rikoksen tunnusmerkkeihin näissä tapauksissa. Hän jätti kommentin todeten mm. seuraavaa:

“Blogilla kirjoitetuissa tapauksissa ei ole ilmennyt sellaista, jotka äkkiseltään täyttäisivät jonkun seksuaalirikoksen tunnusmerkistön. Tosin törkypuheet ja suunsoitot voi täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkistön.

Tekojen “lähin” seksuaalirikokseen viittava nimike voisi olla pakottaminen seksuaaliseen tekoon. Seksuaalinen teko tarkoittaa sellaista seksuaalista tekoa jolla tavoitellaan seksuaalista kiihotusta tai tyydytystä ja se on olosuhteet huomioon ottaen seksuaalisesti olennainen. Rikosnimikkeen täyttymiseksi teon täytyy sisältää väkivaltaa tai uhkaamista. Eli tekijän täytyy “murtaa” kohteena olevan henkilön tahto väkivallalla tai uhkauksella.

Jos joku käy käsiksi yllättäen esimerkiksi rintoihin, voi se täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkistön.”

Vertaistukea ja virallista tietoa netin kautta

Kokonaisuudessa tämä on tietysti esimerkki siitä, miten sosiaalinen media voi oikeasti levittää tietoa, joka ei ns. perinteisissä kanavissa samalla tavalla toimisi.

Samalla olen ilahtunut siitä, että poliisissa on tajuttu netin mahdollisuudet ja lähdetään keskusteluun mukaan. Fobban kommentti on erittäin hyvä lisäys muiden kyseisen blogitekstin kommenttien joukossa.

Mutta tärkeintä lienee se vertaistuki, jonka monet joogin kohdanneet ja tilanteesta ahdistuneet ovat saaneet, kun ovat löytäneet blogitekstin ja kommentit.

Moni tuttu on kommentoinut, että kohtuullisen hyvä keskustelu tuolla saatiin aikaan, eikä mennyt edes huuteluksi. Ohjelman ensimmäisellä jaksolla katsojia oli keskimäärin 498 000 ja toisella jaksollakin lähes 330 000. Näin televisiottomana ihmisenä nuo katsojaluvut tuntuvat aina niin suurilta.

Jälleen tutuilta on tipahdellut positiivisia kommentteja esiintymisestäni. Kiitos vaan kaikille niistä!

Taustatyötä tein pienien tiedonhakujen lisäksi kauppamatkan verran, eli kävin katsomassa, mitä lihatuotteet maksavat.

Broilerin koipireidet maksavat 2,15 e/kg, luomuporkkanat 2,40 e/kg

Kuten ohjelmassa sanoin, niin kuluttajana on vaikea käsittää, miten broilerin koipireidet voivat olla niin halpoja, reilut pari euroa kilo. Kyllähän hinta kertoo omaa kieltään eläinperäisten tuotteiden tuotannosta ja niiden arvostuksesta. Tietysti elintarvikkeiden hinnanmuodostus on monen tekijän summa, ja voimakas tekijä on tukijärjestelmä.

Valitettavasti ohjelmassa ei käsitelty juuri lainkaan luomutuotantoa. Ei sekään eläintuotannolle varmasti aina mikään taivas ole, mutta esimerkiksi luomulihan ekologinen kuormitus on selvästi pienempi kuin tehotuotetun lihan.

Uudet ruokatavat opetteluun – ituhippeily ei ole niin vaikeaa kuin voisi kuvitella

Ohjelman loppuvaiheessa pääsin ylpeilemään urheilusaavutuksillani eli puolimaratonilla. Kasvisruokavaliosta voi saada ihan tarpeeksi ravintoaineita liikkumiseen. Tietysti se vaatii opettelua verrattuna suomalaiseen perusravintoympyrään, mutta ei ole mitenkään mahdotonta. Olen viime aikoina mm. onnistuneesti idättänyt papuja ja linssejä proteiininlähteeksi.

Syön myös lihaa silloin tällöin, jos sitä eteeni ilmaantuu tai liha päätyisi muuten roskiin. Mutta en siis osta lihaa kotiini, ja olen vähentänyt myös mm. maitotuotteita. Viimeisin maistiainen oli poron kieli, tätä ennen broilerin sydän. Nämä ovat sellaisia eläinten osia, joita ei välttämättä aina edes ihmisravinnoksi käytetä. Kokonaisvaltainen ruhon hyödyntäminen ihmisravinnoksi olisi tietysti tärkeää.

Televisiokeskustelussa sivuttiin myös hevosenlihan käyttöön. Hevosten teurastukseen liittyvistä ongelmista oli juttu eilisessä Hesarissa (“Hevosenlihaa haaskataan madonruuaksi“, €). Perehdytyksen aiheeseen saa myös Hevosjalostusliiton  sivuilla olevasta tiivistelmästä Eettinen ja turvallinen -keskustelutilaisuudesta viime syksyltä.

Myös luomulihan kohdalla teurastus ja eläinten kuljetus teurastamoihin on ongelma. Luomulihan teurastuslupa on nyt 12 teurastamolla, kun Eviralta saamieni tietojen mukaan teurastustoimintaa harjoittaa kokonaisuudessaan vajaa sata laitosta. Luomulihan teurastussäännöt ovat kohtuullisen tiukat, joten teurastamoilla on esimerkiksi tietyt päivät luomueläimille.

Lihaa lähes 80 kiloa, kasviksia ja hedelmiä 103 kiloa vuodessa

Lihantuotannon vähentäminen olisi sekä eettistä että ekologista. Samalla se olisi myös terveellistä.

Vuonna 2008 suomalainen söi lihaa 78 kiloa, ja näin suurelle määrälle ei ole ravitsemuksellisia perusteita: puoletkin riittäisi. Kasviksia kului 67 kiloa ja hedelmiä 36 kiloa. Sokeriakin meni noin 30 kiloa, nestemäisiä maitotuotteita 183 litraa.

Eli lihalauantai tai pyhäpihvi olisi tervetullut muutos nykytilaan, jossa lihaa popsitaan päivittäin runsaasti. Ylipäätään ruokasuhde pitäisi saada sellaiseksi, että lautasellemme päätyviä tuotteita osattaisiin aidosti arvostaa.

Perusongelma on tietysti sama kuin kulutuskulttuurissamme ylipäätään. Olemme ahneita ja haluamme kaikenlaista. Sen myötä kulutamme liikaa luonnonvaroja.

Kaupunkilainen ja maalainen kohtaavat

Eläintuotanto ei ole vain Suomea koskettava ongelma, vaan globaalisti merkittävä aihe. Siksi minäkin jaksan siitä paasata täällä netissä ja muualla, jos pyydetään.

Kiinnostavaa on ollut havaita, miten eri tahoihin vaikuttaa se, kuinka paljon he tietävät taustoistani. Jos maataloustuottajalle mainitsen, että olen itäsuomalaisen siemenviljelijätalon tytär, maaseudulla kasvanut, porkkanapenkkejä kitkenyt ja traktoria ajanut, niin minuun suhtaudutaan myönteisemmin, kuin jos  tiedetään vain se, että olen helsinkiläinen kuluttajaekonomisti.

Tietysti lapsuus on vaikuttanut ajatuksiini. Sen myötä esimerkiksi broilerintuotanto kymmenientuhansien yksilöiden hallissa tuntuu niin suuresti siipikarjan luontaisen toiminnan vastaiselta.

Lapsuudessani tilallamme nimittäin oli sellainen 10-15 tavallisen kanan parvi ja kukko, jotka elelivät vanhan navetan yhdessä huoneessa: nukkuivat orsilla ja pöyhivät pehkuja lattialla, munivat pesiin ja kesällä pääsivät pihahäkkiin. Syksymmällä kanaparvi tepasteli myös vapaasti pihalla, kun pihapiirissä ei enää ollut mitään sellaista kasvamassa, jota linnut toiminnallaan olisivat voineet haitata. Mukana menossa oli yleensä myös pari ankkaa, jotka vaeltelivat koko kesän vapaana pihalla.

On mahdotonta kuvitella, että tiukalla nokkimisjärjestyksellä elävät, hormoneilla bodatut ja kauas peruskanasta jalostetut broilerit voisivat niissä suuryksiköissä kovinkaan hyvin, vaikka olisi ruokaa ja lämpöä. Toki odotan niitä normaaliin suomalaiseen broilerihalliin asetettuja nettikameroita, joista voisi käydä katsomassa, kuinka linnut oikeasti elävät.

Olen myös nähnyt lapsuudessa, kuinka vanhalta kanalta katkaistaan kaula. Siipikarjan teurastuksesta saamani tiedot kuulostavat sen verran epäeettisiltä, että broilerin syöminen ei kiehdo senkään vuoksi. Mutta ei se kaulankatkaisu aiheuttanut myöskään traumoja: vanha lintu oli parempi lopettaa kuin pitää heikkokuntoisena muun joukon nokittavana.

Ruuantuotantoa on muutettava jo ennen keinolihan tuloa

Mutta ihan taatusti kaupunkilainenkin voi ymmärtää eläintuotantoa. Tuottajat ja teollisuus eivät ainakaan paranna mainettaan sillä, että tuhahtelevat kuluttajista, jotka eivät koskaan ole navetassa käyneetkään eivätkä siksi voi käsittää eläinten hyvinvointia. Kuten ei myöskään auta se, että syytetään äänekkäästi suomalaisia viljelijöitä.

Minulle kyse on siitä, että toivoisin tällä pallolla olevan pitkälle tulevaisuuteen mahdollisuudet elämiseen niin ihmisillä kuin eläimillä. Keinoliha varmaankin tulee yleistymään jossain vaiheessa, mutta jo sitä ennen olisi syytä muuttaa länsimaista ruuantuotantoa ja -kulutusta.

Noin lyhyessä keskustelussa ei tietysti ehdi kuin päästä alkuun. Moni seikka jäi varmasti huomioimatta, ja jokin muu sai liian suuren painoarvon.

Mutta minulla oli ainakin aika kivaa, ja tietysti nämä kokemukset myös tärkeää esiintymisoppina. Mahtavaa huomata, ettei suoraa televisiolähetystä jännitä niin paljon kuin voisi kuvitella ja saa myös sanottua jotain tolkullista. Mutta itsekritiikki aiheuttaa sen, että oma huomio kiinnittyy niihin seikkoihin, jotka mielestään olisi voinut hoitaa vielä paremmin.

Muutama kommentti sen perusteella, mitä lähinnä netissä minulle on viestitty:

- Tietysti omakohtaisesti ratkaisu on ollut helppo myös siksi, ettei minulla ole perhettä. Kun ei ole lapsia, niin taloudellisestikaan ei tarvitse kantaa huolta kuin itsestäni.

- Rahan ansaitsemista en näe mitenkään huonona juttuna. Sehän on hienoa, jos vielä tienaakin hyvin tekemällä elämässään sellaisia asioita, joista pitää. Omakohtaisesti koen tärkeäksi hankkia sen verran, että tulen toimeen: jos jää yli, niin mukavaa. Mahtavaa olisi, jos jäisi niin paljon, että voisin sijoittaa sitä enemmän eteenpäin hyviksi uskomiini tarkoituksiin.

- Freetoimittajuus ei todellakaan välttämättä tarkoita leppoisampaa elämää verrattuna vakitoimittajan pestiin. Monelle ansainnan hankkiminen itsensä työllistäjänä voi tuntua raskaalta. Omalla kohdallani erityisesti tutut ja verkostot ovat tuoneet riittävän kiinnostavia ja monipuolisia viestinnän tehtäviä.

- Kieltämättä on välillä outoa, että kohtuullistavaa elämäntapaan joutuu perustelemaan, kun taas “tuhlaavaisemmilta” tai normaalissa palkkatyössä käyvältä ei samanlaisia perusteluita kysellä. Mutta niinhän se menee kaikessa, että valtavirrassa toimiminen on normi.

- Kirjan kirjoittamisesta olen tietysti haaveillut, mutta jostain syystä se tuntuu niin pitkäjänteiseltä ja suurelta projektilta, että toistaiseksi on jäänyt aloittamatta. Mutta eihän sitä koskaan tiedä: itse asiassa esimerkiksi blogieni arkistoja välillä tutkaillessani huomaan, että olen kirjoittanut suhteellisen paljon ja väliin jopa järkeviäkin. En vain yhtään tiedä, miten moisen projektin saisin järkevästi ottamaan edes ensiaskeleitaan ja olisiko siinä nyt sitten mitään järkeä.

Hauskaa oli havaita, miten tv-esiintymiseni sai kommentointia Facebookissa (siis IRL-tutut) ja Twitterissä (monia sellaisia, joita en tunne). Blogeihin asti kommentoijia ei enää oikeastaan tullutkaan. Vielä kerran kiitos kaikille!

Haastattelussa viittasin Veblenin Joutilas luokka -teokseen. Olen tehnyt siitä aikoinaan tiivistelmän, jonka ansiosta ilmeisesti kyseisen sosiologin ajatuksia sentään muistan jollain lailla, vaikka valitettavan paljon kulutusteorioista olen ehtinyt unohtaa.

“Me joudumme lapsesta asti seuraamaan elämän kiivasta tahtia. Meidän huvimmekin ovat kiihkeitä, niinkuin vain koneelliset huvit voivat olla. Jo pienetkin lapset tuodaan elokuviin ja kirjavat kuvat vilisevät heidän silmissään. Radio soittaa kotona kiivasta hottia. Autot mennä viilettävät kadulla ja ihmiset menevät työhönsä puolijuoksua. Kun tällainen kasvatus jatkuu koko ihmisen herkimmän iän, hän on aikanaan valmis nykypäivän kiireinen ihminen.”

Tohtori Maija Taka, Kotiliesi 20/1948

“Että mikä se ihmiselle piisaa? Se mikä oli meille tarpeeksi, on monelle nyky-yrittäjälle aivan liian vähän. Se mikä me käsitettiin vauraudeksi, on toiselle kituuttamista.”

Näin pohtii Paavo Malmikunnas eli yksi Kari Hotakaisen Ihmisen osa -romaanin henkilöistä. Kirjassa vieraillaan niin leipäjonoissa kuin irtisanomistilanteissa ja vauhdikkaan auton ratissa. Yhteiskunnallisesti kantaaottava, kiinnostava ja hyvinkirjoitettu kirja, jota ei voi kuin suositella.

Elokuussa kerrottiin, että kyselyjen mukaan suomalaiset eivät kaipaa lisää rahaa.

“Nyt korostuvat paremmat ihmissuhteet, turva ja vapaus. Kaikkiaan yhdeksän kymmenestä ei ole motivoitunut tekemään lisää rahaa ja kasvua.”

Onhan se havaittu jo ajat sitten, että tietyn raha- ja tavaramäärän jälkeen onni ei kasva. Mutta vaikeahan sitä on uskoa:

“Eilispäivän ylellisyystavaroista on yhtäkkiä tullut tämän päivän “välttämättömyystavaroita”, ja tätä sanomaa, etteivät menestyvät ja onnelliset ihmiset tule toimeen ilman niitä, mainokset tukevat rummuttamalla. Ihminen, joka ei pysy mukana ostokarusellissa ja hanki upeita tavaroita, leimataan helposti häviäjiksi.” (Kari Nars: Raha ja onni, 2006)

Mutta olisiko tämä muuttumassa? Tulisiko niukkuudesta oikeasti hyve?

Hotakaisen kirjassakin tätä mietitään, kun taantuma on saapunut Suomeen (s. 255):

“Ihmiset eivät enää kuluta. Tai kuluttavat, mutta eivät niitä ylellisyystuotteita. Kaikki puhuvat nyt välttämättömästä, kukaan ei puhu enää luksuksesta.”

Oma suhteeni tavaraan ja omistamiseen on nurinkurinen. On paljon sellaista “kivaa”, joka kiehtoo, mutta omistaminen silti ahdistaa.

Olen hiukkasen kateellinen niille, joiden koko omaisuus mahtuu muutamaan pahvilaatikkoon. Se on mielestäni tavoiteltavampaa kuin huikeat tavaramäärät.

Siksi olen opetellut pistämään mm. kirjoja kiertoon sen sijaan, että uskottelisin täyden, ison kirjahyllyn kertovan sivistyksestäni. Ihmisen osan lainasin tietysti kirjaston Bestseller-hyllystä.

Rikkaudesta tai varakkuudesta kohdallani ei todellakaan voi puhua, mutta toimeen tulen ilman kitkuttelua.

“Ja mitä varakkaampi on, sitä vähemmän on vapauksia. Varakkuudesta maksettava hinta voi olla yllättävän korkea.” (s. 180)

Rahan ja onnen korrelaatio ei yhteiskunnissakaan ole selkeä:

“Jos vauraus ja yhteiskunnan stabiilit olot eivät yksin selitäkään onnellisuuseroja, yhteiskunnan kehittymisellä näyttäisi olevan jotain tekemistä asian kanssa. Onnellisuuteen vaikuttaa siis se, menevätkö asiat parempaan vai huonompaan suuntaan.”

Niin kai se on omassakin elämässä. Nyt, kun koen, että minulla on valtaa vaikuttaa arkeeni ja tehdä sellaista, mistä pidän, koen onnellisuutta. Sitä ei pysty rahalla ostamaan.

Enkä vaivaudu olemaan kateellinen niille, jotka ansaitsevat enemmän (no, ehkä hiukkasen kuitenkin olen). Ehkä siksi, että minäkin olen ollut hyvätuloisempi ja olisi ollut mahdollista kivuta kohti vielä parempaa ansaintaa. Tiedän, ettei isompi palkkatulo kasvattaisi tyytyväisyyttäni.

“Sinä luulet, että olen kyllästynyt markkinatalouteen ja sen lakeihin, sen kylmään logiikkaan. Erehdyt. En ole lainkaan kyllästynyt kaupantekoon ja lisäarvoon ja laskutukseen ja voittoihin ja tappioihin ja viidakkoon ja kaikenmaailman pisteleviin sittisontiaisiin, joita se tarjoilee kaupan päälle. Minä olen kyllästynyt siihe, että jokaikinen uusi johtaja rahtaa tänne esikuntansa ja armeijansa ja tuuppaa jokaisen kalenterin täyteen palavereja ja komiteoita ja mietintökä ja vetäytymissemininaareja ja strategiatyöryhmiä ja jokainen uusi väliportaan sirkuspelle nostaa hatusta uuden powerpointipupun joka paapattaa amerikanenglannilla ikivanhoja veisuja uusilla sanoilla.” (s. 104.)

IRC-Gallerian poliisi aloitti toimintansa noin vuosi sitten, “vähän vahingossa”, kuten Forss kuvaili, ja nyt Forss on saanut myös pari kollegaa lisää. Forss totesi, että hänen toimintatapansa verkossa ovat muokkautuneet tekemisen kautta. Mitään virallista ohjeistusta hän ei ole edes kaivannut ja epäili, että jos sellainen olisi ollut, niin se olisi voinut hankaloittaa tekemistä.

“On menty ja katsottu, mitä tapahtuu. Käyttö lutviutuu palautteen ja kommenttien mukaan.”

Forssin havainnut ja kommentit työstä IRC-galleriassa olivat mielenkiintoisia ja varmasti tuttuja monella muullekin netissä aktiivisesti toimivalle.

Forss totesi, että viestintä nuorten kanssa netissä vaatii rentoa, rehellistä, avointa ja asiallista otetta. Mielistely ei kannata, ja suunsoittoa oppii sietämään. -fobballa on omat faninsa, jotka myös “puolustavat” tarvittaessa poliisia, jos joku huutelee asiattomuuksia. Samoin hän on saanut apua nuorilta mm. IRC-Gallerian sivun ulkoasuun.

Nuoret tuovat huolensa, murheensa ja kysymyksensä poliisille huomattavasti helpommin netin kautta (eli lähettämällä viestejä tai mesettämällä) kuin soittelemalla tai tulemalla juttelemaan. Mutta -fobban- nettielämä vaikuttaa myös kadulla: netistä tuttua poliisia on tietysti helpompi lähestyä.

“Nuoret eivät tee eroa nettituttujen ja muiden kavereiden välille”, Forss totesi. Sen verran Forss itse suojaa omaa vapaa-ajan nettielämäänsä, ettei esimerkiksi hyväksy Facebook-kavereiksi IRC-Galleriasta tuttuja nuoria.

Kuulostaa loogiselta, sillä en itsekään kovin helposti FB:ssa ota kaveriksini jotain vain netistä jollain lailla tuttua: nettituttuuden pitää olla pitkähkö ja syvempi, jotta hyväksyisin ystävyyskutsun.

Forssin juttelusta syntyi rohkaiseva kuva sosiaalisen median hyödyntämisestä kansalaisten palveluun viranomaistaholta. Vaikka toiminta on vienyt aikaa, myös vapaa-aikaa, niin se on tuottanut tuloksia. IRC-Galleria toimii yhteydenpitona nuoriin ja poliisin läsnäolona siellä, missä nuoretkin ovat, ja se auttaa myös rikosten selvittelyssä viikottain. Samalla poliisi pysyy kartalla nuorten maailmasta.

Oman lyhyen alustukseni aihe oli Nettielämää ja käytöstapoja. Pyrin tietysti kannustamaan verkko-osallistumiseen, sillä uskon, että vaikka se aluksi voisi tuntua työläältä, niin ajan kuluessa sen hyödyt näkyvät. Kun kansalaiset ovat netissä, niin toivon, että verojani ohjattaisiin myös siihen, että meitä palveltaisiin ja kuultaisiin entistä paremmin verkon välityksellä.

Ja jos poliisikin pystyy toimimaan IRC-Galleriassa, niin mikseivät muutkin virkamiehet kykenisi osallistumaan? Forsskin on “vain” mennyt mukaa eli alkanut toimia verkossa itse ja sen myötä opetellut nettielämää, aivan kuten minäkin. Kun on itse mukana, niin näkee netin mahdollisuudet ja hyödyt. Terveellä järjellä ja harkinnalla voi jo pitkälle päätellä esim. sen, mihin keskusteluihin kannattaa lähteä mukaan ja miten.

Tietysti virkamiestoiminnassa on omat hankaluutensa, joten todella hienoa, että aihetta pohditaan eilisen työryhmän kaltaisissa tilaisuuksissa.

Teemu Ropponen rapotoi tilaisuudesta Qaikuun ja sen perusteella Qaikussa onkin käyty hyvää keskustelua virkamiesten osallistumisesta.

Videota kuunnellessa tosin huomaa, ettei spontaani jutteluni ole kovinkaan loogista tai järkevää. Jossain välissä videota on myös hiljainen hetki, kun säpsähdin, tuleeko Kulosaaren vattupuskaan joku muukin, enkä sitten vaivautunut editoimaan tätä pätkää pois. Myös muutoin teknisellä tasolla ei taaskaan juhlita, mutta tarkoitus olisi syksyn mittaan kehittyä videojulkaisijana.

Videolle kerron muun muassa omasta ns. staycation-lomailusta. Luin viime viikolla Anna Mårdin kolumnin, jossa hän kertoi, että kyseinen staycation-sana on nyt kehitetty Englannissa kuvaamaan lähilomailua: oman kotipaikan lähellä tai ainakin kotimaassa tapahtuvaa vapaa-ajanviettoa. Trendikästä tästä on tullut nyt taantuman vuoksi.

Minulla koko elämä on pitkälti “lähielämää”. Sehän on osaltaan myös joutilaisuutta ja downshiftingia. Videolla höpisen kesäni tekemisistä, niin pyöräilyistä kuin muusta edullisesta lähielosta.

Vadelmapuskassa havaitsi jälleen, miten kannattaa katsoa vähän tarkemmin, sillä niin voi paljastua jotain uutta. Omasta lähiympäristöstäkin voi siis oppia kaikenlaista ja sitä voi hyödyntää eri tavoin, kuten esimerkiksi Dodo ry:n kaupunkiviljelyssä on tehty (aihetta käsitellään myös Globaali piknik -blogissa).

Mutta ei lähiloma välttämättä tule halvaksi. Moision Tepon tapauksessa Helsingissä vietetyllä lomalla rahat ovat kuluneet fillariin. Mutta selvästi pyöräilyllä on nyt nostetta. Pyöräliikennesuunnittelija Marek Salermo toteaa Hesarin jutussa (via pe3):

“Massa-autoistumisen aikaan 1960-luvulla pyöräilystä tehtiin lasten ja vanhusten liikkumismuoto. Siitä ajatuksesta ei ole päästy eroon”, hän sanoo.

Nyt näyttäisi, Tepon ja muiden innokkaiden myötä, pyöräilyllä olevan trendikästä nostetta. Monella on jo useampi kuin yksi pyörä, ja fillareita laitellaan ja kasataan itse. Toivottavasti polkupyörästä tulisi kaikin puolin vakavasti otettu liikenneväline tämän kulutukseenkin linkyttyvän trendin myötä.

Videon loppukevennyksenä esittelen vadelmienpoimintatekniikkani. Marjoja kertyi vajaat pari litraa, joka oli mielestäni hyvä saalis kulosaarelaispuskassa.

- – -

Jos lauantaina ei sada, niin Kulutusjuhlan lähitoiminta jatkuu parkkipaikkapiknikin hengessä Hakaniemessä klo 12-14. Tervetuloa moikkaamaan ja juttelemaan kulutuksesta, netistä, pyöräilyistä ja kaikesta muusta!

Nythän näyttää selvästi siltä, että alan työpaikat vähenevät. Lehtiyhtiöt voivottelevat, mistä tienataan rahat, kun sanomalehtien lukeminen vähenee ja uutiset halutaan netistä ilmaiseksi.

Tietysti yrityksille oman tuloksen tekeminen on tärkeää. Mutta välillä ärsyttää mediayhtiöiden ja toimittajien voivotteleva asenne. Miksi ihmisten pitäisi maksaa jostain sellaisesta, jota he eivät koe tärkeäksi? Jos se sanomalehti ei anna rahalle vastinetta, niin turha lehtien tilaamattomuudesta on kuluttajia syyllistää. (Lehtien ansaintamalleista ovat tietysti esimerkiksi Lintulahden Matti ja Haakanan Kari kirjoittaneet enemmän ja osaavasti).

Parempaa journalismia?

Mediapäivillä opin sen, ettei mediayhtiöillä tällä hetkellä kovin surkea tilanne ole verrattuna 1990-luvun lamaan. Talousasiantuntija Arto Suninen totesi, että vuodet 1993-2008 olivat alalla yhtä ainoaa nousua, jonka ansiosta toimiala ei ole lainkaan samanlaisissa vaikeuksissa kuin silloin lamavuosina.
“Kun menee koko ajan hyvin, niin alkaa unohtua tiettyjä asioita”, Suninen kommentoi.

Hänen mukaansa suomalainen lehtien tilauskäytäntö ei kannusta yhtiöitä parempaan toimintaan:

“Kun Suomessa maksetaan nyt lehdet etukäteen, niin lehtitalot voivat pyörittää toimintaa etukäteen ansaituilla rahoilla. Jos tilaus lopetetaan, niin lehti halutaan ostaa joka kerta erikseen. Kuluttajana tykkäisin siitä, että hinta halpenisi ja journalismi kehittyisi. Yritystalouden kannalta tämä johtaa vaikeampiin ongelmiin.”

Toivottavasti myös netti pakottaa journalismiakin paremmaksi. Omat näkökulmat ja valinnat jutuntekoon joutuu perustelemaan sekä itselle, mutta myös yleisölle.

Oma blogi on ollut oiva väline harjoitteluun tätä varten: tuoda julki omia ratkaisujaan sekä taustoja ja ottaa palautetta vastaan, linkittää lähteisiin jne.

Epävarmuus on varmaa

Uskon, että omaa ammattitaitoa pitää hioa koko ajan ja tuoda julki osaamista. Kun tekee töitä oman kiinnostuksen ja innostuksen myötä, niin toivon sen kantavan hedelmää ja tarjoavan riittävän elannon.

En todellakaan tiedä, mitä teen viiden tai kymmenen vuoden kuluttua: ei kai kukaan voi odottaa, että tässä maailmantilanteessa kovin moni asia olisi pysyvä. Eikä etenkään se työ. Voi olla, että olen tekemässä jotain ihan muuta jollain muulla alalla, tiiviissä (mutta kiinnostavassa) palkkatyössä tai sitten yrittäjänä. Tai kenties huuhailen jossain ihan toisaalla.

Tänään osallistuin Työ- ja elinkeinoministeriössä Hyvän työn manifestin (pdf) julkistustilaisuuteen, koska kirjoitin viime vuonna Sukupolvifoorumiin tekstin omasta urastani. Manifestin sisältö tukee omaa ajatteluani: työelämältä halutaan joustavuutta ja mielekkyyttä.
Lisäys: Työ- ja elinkeinoministeriön tiedote manifestista.

Kirjoituksen otsikko löytyy myös manifestista, mutta se on tietysti myös lause yhdestä niistä neljästä biisistä, jotka aloitteleva ukulelebändimme Pentelele soitti viimeviikkoisella ensikeikallaan. Elämä ei todellakaan ole vain työtä, vaan se on mm. uuden oppimista, hyviä ystäviä, omien rajojen testailua, joutilaisuutta, lenkkeilyä ja ukuleleharjoittelua.

Miltton on jo pidempään kutsunut mm. muotiblogeja kirjoittavia erilaisiin tilaisuuksiin, kuten vaatemerkkien mallistojen esittelyihin, ja sitä kautta saanutkin näkyvyyttä.  Taitaa olla tässä mielessä alan uranuurtaja Suomessa. Minulle kutsu oli ensimmäinen.

Miltton myös mainostaa itseään nimenomaan sosiaalista mediaa hyödyntävänä firmana:

“Toiminta-ajatuksena on ei-maksettujen kanavien eli viestinnän harmaan alueen hyödyntäminen uusien työkalujen, Word of Mouthin (WOM), web 2.0:n ja mediavaikuttamisen avulla.”

Avaustilaisuuteen oli pyydetty puhumaan yritysten ympäristö- tai vastuullisuuspuolesta vastaavia henkilöitä. Keskustelu oli suurelta osin samanlaista viherpuhetta, jota on totuttu viime ajat käymään: sen sijaan, että haluttaisiin muuttaa rakenteita merkittävästi ja oikeasti alentaa kulutustasoa (yritystenhän pitää tietysti tehdä bisnestä ja homma vaikeutuu, jos kauppa ei käy), niin puhellaan nätisti kierrätystuotteista tai ympäristösertifikaateista.

Siinä ohella näytetään kuvia hymyilevistä ihmisistä ja vehreästä luonnosta. Eli se eettisen kulutuksen perusjuoni: kuluttaja voi huokaista helpottuneena, että olen niin vihreä, kun ostin tämän vastuullisesti tuotetun jakkaran.

Muutosta muualle kuin yksittäisen kuluttajan toimintaan

Hinnanmuodostus on tietysti se yksi tunnettu ongelma. Hinnassa ei näy tuotteen ympäristörasitus, päinvastoin. On nurinkurista, kuinka kuluttajan odotetaan olevan valmis maksamaan vastuullisuudesta (tai vähintään mielikuvasta), mutta yritykset eivät oikeasti joudu maksamaan siitä, että tuottavat tuotteita, jotka kuluttavat luonnonvaroja merkittävästi.

Eikä ongelma muutu, ellei päätöksiä ja näkyviä muutoksia tehdä yhteiskunnallisella tasolla.

Olen itse lähdössä ensi viikolla Prahaan, ja lentojen hinnalla ei tee kuin pari edestakaista junamatkaa Helsingistä Joensuuhun. Oletan lentojen jäävän tämän vuoden ainoaksi, mutta silti omatunto kolkuttaa.

Kansantalouden kasvun uhkaaja

Minullekin on kommentoitu, että jos kaikki toimisivat niin kuin minä eli tiputtaisivat tulotasoaan ja niukentaisivat kuluttamistaan vapaaehtoisesti, niin siinä kärsisi kansantalous. Nyt, kun kulutamme niin kuin teemme, kärsii ympäristö tavalla, jonka vuoksi ollaan huomattavan suurissa ongelmissa. En siis jaksa olla niin huolissani kansantaloudesta.

Mutta siis: kuinkakohan kauan vielä pitää järjestää erikseen eettisen tai ekologisen kuluttamisen tapahtumia? Milloin siitä tulee normi, jota ei tarvitse sen kummemmin miettiä? Vai tuleeko aika, kun muistellaan, että niin sitä surutta kulutettiin ja ostettiin kaikenlaista piittaamatta jälkipolville koituvista ongelmista?

Milttonin Eettisen viikon yksi osa ekostylisti-kisa, jonka palkintona luvataan:

“Voittaja saa palkinnoksi mukana olevien yritysten vaatepaketin sis. mm. Joutsen-untuvatakin, Nanson ja Glope Hopen vaatteita sekä Yalo-nettipuodissa myytäviä tuotteita. Sekä tietysti asukokonaisuutensa kuumimpiin muotiblogeihin ja lehtiin, sekä featuren Voi Hyvin!-lehteen.” (lihavointi minun)

Kiinnostavaa, että osana palkintoja luvataan näkyvyys muotiblogeissa ja lehdissä sekä juttu tietysssä lehdessä. Ilmeisesti Milttonilla on siis niin hyvät suhteen muotiblogeihin, että voivat luvata varman näkyvyyden voittajaluomukselle? Ja kertoohan tämä kai omaa kieltä siitä, mitä arvostetaan palkintona, eli siis näkyvyyttä.

Showroomista lähtiessäni sain pressituotepaketin, jossa oli kosmetiikkanäytteitä, heijastimia, kyniä, avaimenperää, tiedotteita, esitteitä, ruokanäytteitä… Tämä on käsittääkseni normaali tapa myös niissä tilaisuuksissa, joihin kutsutaan blogiporukkaa.

Myös Green Fashion Freek -blogin Nei (en tunnistanut, joten en voinut moikata) oli tämän päivän tilaisuudessa. Hän kritsoi mm. kritiikittömiä toimittajia, joihin yritysten ekoilu uppoaa helposti, ja Ikean tapaa myydä ekologisuuttaan:

“Bambu on ympäristöystävällisempää kasvattaa, mutta herää kysymys, miksi perinteinen puuaines pitäisi huonekalukäytössä korvata jollakin heppoisemmalla. Sehän vain huonontaa huonekalujen laatua entisestään ja lyhentää niiden käyttöikää, mikä tosin taitaa olla Ikean tähtäimessäkin, sillä mitä nopeammin tavara kuluu käyttökelvottomaksi, sitä useammin kuluttajan on käytävä ostamassa lisää kamaa. Tämä tuntuu sopivan myös monille asiakkaille, joiden mielestä on kivaa sisustaa kämppä joka vuosi uudestaan sen hetkisten trendien ja omien ailahteluiden mukaan.”

Ehdin olla paikalla valitettavasti vain ensimmäisen puoliskon. Raportoin Jaikuun meiningeistä (mutta just nyt Jaiku on jälleen kerran alhaalla ja mitään raportoinnistani ei näy).

Näin jälkikäteen mieleeni jäi muutama kommentti ja fiilis:

- Verkkolaskujen merkitys: miksi tämä tuntuu nyt nousevan niin vahvasti esiin? Kuinka merkittävää oikeasti on se, että kuluttajille tipahtaa lasku sähköisenä verrattuna vaikka suoraveloitukseen? Tuleeko kansalaisesta tietoyhteiskunnan hyvä jäsen, jos hän käyttää e-laskuja? (Siis hlökohtaisesti käytän niitä ja toimitan myös firmani nimissä e-laskuja, mutta mietinpähän vaan…)

- Virallinen tietoyhteiskunta näyttää olevan varsin byrokraattista, hidasliikkeistä ja vakavaa, ja pukeutuu pääsääntöisesti tummiin pikkutakkeihin.

- Maija-Riitta Ollila heitti, että netti sopii sekä intro- että ekstroverteille. Olen niin samaa mieltä: nautin suuresti monista nettipalveluista, joiden vuoksi minun ei tarvitse soittaa kenellekään, saati asioida missään. Ollila puhui paljon myös laumaälystä ja sen merkityksestä.

- Kalliolan kansalaisopiston vanhusten nettihankkeista vastannut henkilö totesi, että pienten projektien sijaan tarvittaisiin hyviä, valtakunnallisia hankkeita. Monenlaista puuhataan ympäri Suomen, usein päällekkäin tai “oivalletaan” jotain sellaista, joka jo jossain toisaalla on ajat sitten havaittu. Mutta kun tieto ei liiku, niin tätä tapahtuu.

Tänään sain Liikenne- ja viestintäministeriöstä eräältä henkilöltä sähköpostin, jossa kysyttiin, olinko henkilö, joka raportoi tapahtuman Jaikuun/Twitteriin ja kiitettiin teostani. Tunnustin olleeni, ja esitin, että jos ensi vuonna virallinen taho hoitaisi tapahtuman paremmin nettiin. Näin kuulemma aiotaaan tehdä.

Arjen tietoyhteiskunta -sivut tarjoavat virallisen tarinoinnin ja kuvia tapahtumasta.

Ilmastotalkoot ja kuluttajien asenteet

Keskiviikkona suuntasin llmastotalkoot-hankkeen tämän vuoden avaustilaisuuteen, jossa myös julkistettiin tutkimustietoa ihmisten ilmastoasenteista. Tänä vuonna aiotaan nostaa esiin esimerkiksi ruuan merkitystä ilmastonmuutoksessa.

Mieleen jäi esimerkiksi pohdinta siitä, miten eri tavalla ihmiset voivat mieltää oman toimintansa ympäristöystävällisyyden. Siis voi olla, että henkilö voi sanoa, että “en toimi kovinkaan ilmastoystävällisesti“. Käytännössä hän voi silti olla melkoisen ekologinen tyyppi, mutta koska tietoa on paljon, niin hän kokee tekevänsä liian vähän (kuten minusta usein tuntuu). Tietysti tämä toimii myös toisinpäin: joku voi mieltää itsensä ekoksi, vaikka todellisuudessa toiminta olisi jotain ihan muuta.

Eli jälleen kerran: kuluttajalta kysyttäessä pitää miettiä vastauksia vähän pintaa syvemmälle, kuten tässä tutkimuksessa oli tehty.

Luovaa naisyrittäjyyttä

Sain kivan kutsun tulla puhumaan vapaamuotoiseen naisporukkaan, Iltavuoroon, naisyrittäjyydestä. Luovan talouden yrittäjyyteen johdatti tänä iltana työ- ja elinkeinoministeriön Petra Tarjanne, ja tunnistin itseni tietyistä näkökulmista, joita hän esitti. Eli esimerkiksi intohimon asiaan, verkostojen merkityksen, tarpeen murtaa yrittäjyyteen kohdistuvia ennakkoluuloja ja (valitettavan?) vähäisen tarpeen tavoitella voittoa.

Tarjanne nosti esiin myös sen, kuinka virallisella taholla pitäisi paremmin osata tunnistaa vähän erilaisia yritysideoita. Tämä kuulosti tutulta sen perusteella, mitä start up -puolelta  olen kuulostellut, eli rahoitusta esimerkiksi nettimaailman ideoihin ei välttämättä saa, koska niitä ideoita ei ymmärretä.

Pöydän ääressä kerroin myös sen, että itselleni on välillä vaikeaa ollut tajuta se, mitä oikeasti osaan ja mistä voisi tehdä myös bisnestä. Pidän tiettyä osaamistani sellaisena “Kaikkihan tämän tietää”, vaikka todellisuudessa näin ei ole. Eli kuten joku tähän totesi, niin tarvittaisiin tietynlaista konseptointia oman osaamisen kartoittamisen kautta.

Kulutusjuhlan kuulumisia

Kulutusjuhla ry järjestää ensimmäisen keskustelutilaisuuden ensi torstaina klo 19 Punavuoren Ahvenessa. Aiheena on Kuluttajat, yritykset ja verkkokeskustelut (tapahtumakutsu Facebookissa).  Mukana ovat Jussi-Pekka Erkkola Nokialta, aihetta käsittelevän käsittelevän gradun (pdf) tehnyt Salla Laaksonen ja Whitevectorin Tommi Lehtonen. Kaikki henkilöt ovat myös tuttujani, joten uskallan luvata, että saadaan mielenkiintoinen keskustelu aikaan.

Ystävälliset sielut ovat myös luvanneet raportoida tilaisuutta verkkoon (kiitos Suviko ja Kitti), eli jos tekniikka toimii, niin sekä tekstiä että videota toimitetaan paikan päältä kaikkien seurattavaksi.

Kylteri-lehdessä julkaistiin juttu Kulutusjuhlasta (pdf, s. 12-13).

Mediapäivät, blogit ja vaihdanta

Sain Journalistilisen kulttuurin edistämissäätiön avustuksen Mediapäiville, joten suuntaan siis 3.-4. huhtikuuta sinne. Lauantain yleisöpäivässä ovat esillä myös blogit ja muuta sosiaalista mediaa.

Oma osallistumiseni päiviin sai uusia tuulia, kun lupasin käydä vahtimassa myös lainaus- ja vuokrauspalvelu Kuinoman ständiä. Kukaan Kuinoman aktiiveista ei pääse paikalle, joten ilmoitin, että toki minä sen verran voin sitäkin hoitaa, sillä onhan minusta moneksi ja hyvää toimintaa kannattaa tukea.

Kyseinen keskustelu on mielestäni hieno esimerkki siitä, miten ajatukset netissä pääsevät esiin ja miten voitaisiin saada vinkkejä yritystoimintaan. Tähän liittyen nettikirjoittelusta ja sen valvonnasta voi lukea ansiokkaat ajatukset mm. Haakanalta (osa 1 & osa 1,5).

Ja kun nyt lähdin vinkkailemaan muiden teksteihin, niin Aallon Tuija on kirjoittanut hyvin otsakkeella “Sosiaalinen media vaatii asennetta“.

“Blogi on erinomainen verkkoidentiteetin perusta asiantuntijalle, joka haluaa puhutella omasta alastaan kiinnostuneita ihmisiä. Blogin perustaminen on kuitenkin vasta pieni vaiva verrattuna siihen työhön, joka on sen tunnetuksi tekemisessä. Blogin kirjoittajan on luettava ja kommentoitava muita blogeja, jotta blogsfäärissä noteerataan sen olemassaolo. Blogilistalle ilmoittaminen on yksi keino tulla näkyväksi. Mikrobloggaaminen ja Facebook -näkyvyys auttavat nekin – niiden avulla voi tiedottaa kaveripiirilleen uusista päivityksistä.”

Nettivideolähetyksethän toimivat!

Itsekin aktivoiduin ensimmäistä kertaa seuraamaan kunnolla netin kautta tullutta videolähetystä eli viime torstain eduskunnan tietoyhteiskunta-akatemiaa. Videolähetys oli koneella päällä, kun tein muita hommia, ja välillä vilkaisin Jaiku- keskustelua. Kovin tiivistä seuraamiseni ei siis ollut, mutta mieleen jäivät esimerkiksi Sulakkeen Sulka Haron (jaikuttuna & kalvot) ja Jyrki J. Kasvin (jaikuttuna & kalvot + Kasvin oma blogikirjoitus tapahtumasta, mm. Jaikun käytön huomiointi)  hyvät esitykset.

Tällaisesta nettilähetyksestä jäi kiva fiilis. Kiinnostava seminaaria jaksaa seurata netin välityksellä, mutta samalla pystyy tekemään muutakin.  Myös Helsingin kaupunginvaltuuston kokouksia voisi seurata nettitelevision välityksellä Helsinki-kanavalla ja niistä jää myös tallenteet. Mikäs sen loistavampaa kuin mahdollisuus tsekata, mitä kokouksessa oikeasti puhuttiin, jos kansalaista aihe oikeasti kiinnostaa.

Martti Tulenheimo oli seurannut kokousta ja kirjaa fiiliksensä seuraavasti:

“Aika kului täysin huomaamatta ja vasta kokouksen lähennellessä loppuaan havaitsin, kuinka tarkasti olinkaan itse asiassa kuunnellut – työskennellen samalla tehokkaasti.

En jaksa uskoa, että valtuustokokousten suorana lähetyksenä seuraamisesta tulee koskaan laajojen kansankerrosten illanvietettä, mutta itse taidan kokeilla uudestaankin.

Keskustelut kulkivat sujuvina, yhteys oli ensiluokkainen ja asiat olivat jopa kiinnostavampia kuin edes vaalien aikana kuvittelin.”

Blogipikkujoulut 12. joulukuuta Weeruskassa

Blogipikkujoulut järjestetään perjantaina 12. joulukuuta, paikkana ravintola Weeruska. Kiitos pni:lle ja Virkanaiselle siitä, että ottivat tämän tapahtuman järjestelyt hoidettavaksi: näin ollen minun ei itse tarvitse hermoilla siitä, että ehdinkö paikalle heti alkuun eli kuudeksi. Se on kiva, sillä sen verran monta miittiä on pitänyt olla paikalla ajoissa. Nyt voi ottaa vähän rennommin!