Tiistai-ilta kului siis Tampereella ja parituntisessa YLEn A2-lähetyksessä keskustelemassa tuotantoeläinten kohtelusta. Lähetys on toistaiseksi katsottavissa YLE Areenalta.

Moni tuttu on kommentoinut, että kohtuullisen hyvä keskustelu tuolla saatiin aikaan, eikä mennyt edes huuteluksi. Ohjelman ensimmäisellä jaksolla katsojia oli keskimäärin 498 000 ja toisella jaksollakin lähes 330 000. Näin televisiottomana ihmisenä nuo katsojaluvut tuntuvat aina niin suurilta.

Jälleen tutuilta on tipahdellut positiivisia kommentteja esiintymisestäni. Kiitos vaan kaikille niistä!

Taustatyötä tein pienien tiedonhakujen lisäksi kauppamatkan verran, eli kävin katsomassa, mitä lihatuotteet maksavat.

Broilerin koipireidet maksavat 2,15 e/kg, luomuporkkanat 2,40 e/kg

Kuten ohjelmassa sanoin, niin kuluttajana on vaikea käsittää, miten broilerin koipireidet voivat olla niin halpoja, reilut pari euroa kilo. Kyllähän hinta kertoo omaa kieltään eläinperäisten tuotteiden tuotannosta ja niiden arvostuksesta. Tietysti elintarvikkeiden hinnanmuodostus on monen tekijän summa, ja voimakas tekijä on tukijärjestelmä.

Valitettavasti ohjelmassa ei käsitelty juuri lainkaan luomutuotantoa. Ei sekään eläintuotannolle varmasti aina mikään taivas ole, mutta esimerkiksi luomulihan ekologinen kuormitus on selvästi pienempi kuin tehotuotetun lihan.

Uudet ruokatavat opetteluun – ituhippeily ei ole niin vaikeaa kuin voisi kuvitella

Ohjelman loppuvaiheessa pääsin ylpeilemään urheilusaavutuksillani eli puolimaratonilla. Kasvisruokavaliosta voi saada ihan tarpeeksi ravintoaineita liikkumiseen. Tietysti se vaatii opettelua verrattuna suomalaiseen perusravintoympyrään, mutta ei ole mitenkään mahdotonta. Olen viime aikoina mm. onnistuneesti idättänyt papuja ja linssejä proteiininlähteeksi.

Syön myös lihaa silloin tällöin, jos sitä eteeni ilmaantuu tai liha päätyisi muuten roskiin. Mutta en siis osta lihaa kotiini, ja olen vähentänyt myös mm. maitotuotteita. Viimeisin maistiainen oli poron kieli, tätä ennen broilerin sydän. Nämä ovat sellaisia eläinten osia, joita ei välttämättä aina edes ihmisravinnoksi käytetä. Kokonaisvaltainen ruhon hyödyntäminen ihmisravinnoksi olisi tietysti tärkeää.

Televisiokeskustelussa sivuttiin myös hevosenlihan käyttöön. Hevosten teurastukseen liittyvistä ongelmista oli juttu eilisessä Hesarissa (“Hevosenlihaa haaskataan madonruuaksi“, €). Perehdytyksen aiheeseen saa myös Hevosjalostusliiton  sivuilla olevasta tiivistelmästä Eettinen ja turvallinen -keskustelutilaisuudesta viime syksyltä.

Myös luomulihan kohdalla teurastus ja eläinten kuljetus teurastamoihin on ongelma. Luomulihan teurastuslupa on nyt 12 teurastamolla, kun Eviralta saamieni tietojen mukaan teurastustoimintaa harjoittaa kokonaisuudessaan vajaa sata laitosta. Luomulihan teurastussäännöt ovat kohtuullisen tiukat, joten teurastamoilla on esimerkiksi tietyt päivät luomueläimille.

Lihaa lähes 80 kiloa, kasviksia ja hedelmiä 103 kiloa vuodessa

Lihantuotannon vähentäminen olisi sekä eettistä että ekologista. Samalla se olisi myös terveellistä.

Vuonna 2008 suomalainen söi lihaa 78 kiloa, ja näin suurelle määrälle ei ole ravitsemuksellisia perusteita: puoletkin riittäisi. Kasviksia kului 67 kiloa ja hedelmiä 36 kiloa. Sokeriakin meni noin 30 kiloa, nestemäisiä maitotuotteita 183 litraa.

Eli lihalauantai tai pyhäpihvi olisi tervetullut muutos nykytilaan, jossa lihaa popsitaan päivittäin runsaasti. Ylipäätään ruokasuhde pitäisi saada sellaiseksi, että lautasellemme päätyviä tuotteita osattaisiin aidosti arvostaa.

Perusongelma on tietysti sama kuin kulutuskulttuurissamme ylipäätään. Olemme ahneita ja haluamme kaikenlaista. Sen myötä kulutamme liikaa luonnonvaroja.

Kaupunkilainen ja maalainen kohtaavat

Eläintuotanto ei ole vain Suomea koskettava ongelma, vaan globaalisti merkittävä aihe. Siksi minäkin jaksan siitä paasata täällä netissä ja muualla, jos pyydetään.

Kiinnostavaa on ollut havaita, miten eri tahoihin vaikuttaa se, kuinka paljon he tietävät taustoistani. Jos maataloustuottajalle mainitsen, että olen itäsuomalaisen siemenviljelijätalon tytär, maaseudulla kasvanut, porkkanapenkkejä kitkenyt ja traktoria ajanut, niin minuun suhtaudutaan myönteisemmin, kuin jos  tiedetään vain se, että olen helsinkiläinen kuluttajaekonomisti.

Tietysti lapsuus on vaikuttanut ajatuksiini. Sen myötä esimerkiksi broilerintuotanto kymmenientuhansien yksilöiden hallissa tuntuu niin suuresti siipikarjan luontaisen toiminnan vastaiselta.

Lapsuudessani tilallamme nimittäin oli sellainen 10-15 tavallisen kanan parvi ja kukko, jotka elelivät vanhan navetan yhdessä huoneessa: nukkuivat orsilla ja pöyhivät pehkuja lattialla, munivat pesiin ja kesällä pääsivät pihahäkkiin. Syksymmällä kanaparvi tepasteli myös vapaasti pihalla, kun pihapiirissä ei enää ollut mitään sellaista kasvamassa, jota linnut toiminnallaan olisivat voineet haitata. Mukana menossa oli yleensä myös pari ankkaa, jotka vaeltelivat koko kesän vapaana pihalla.

On mahdotonta kuvitella, että tiukalla nokkimisjärjestyksellä elävät, hormoneilla bodatut ja kauas peruskanasta jalostetut broilerit voisivat niissä suuryksiköissä kovinkaan hyvin, vaikka olisi ruokaa ja lämpöä. Toki odotan niitä normaaliin suomalaiseen broilerihalliin asetettuja nettikameroita, joista voisi käydä katsomassa, kuinka linnut oikeasti elävät.

Olen myös nähnyt lapsuudessa, kuinka vanhalta kanalta katkaistaan kaula. Siipikarjan teurastuksesta saamani tiedot kuulostavat sen verran epäeettisiltä, että broilerin syöminen ei kiehdo senkään vuoksi. Mutta ei se kaulankatkaisu aiheuttanut myöskään traumoja: vanha lintu oli parempi lopettaa kuin pitää heikkokuntoisena muun joukon nokittavana.

Ruuantuotantoa on muutettava jo ennen keinolihan tuloa

Mutta ihan taatusti kaupunkilainenkin voi ymmärtää eläintuotantoa. Tuottajat ja teollisuus eivät ainakaan paranna mainettaan sillä, että tuhahtelevat kuluttajista, jotka eivät koskaan ole navetassa käyneetkään eivätkä siksi voi käsittää eläinten hyvinvointia. Kuten ei myöskään auta se, että syytetään äänekkäästi suomalaisia viljelijöitä.

Minulle kyse on siitä, että toivoisin tällä pallolla olevan pitkälle tulevaisuuteen mahdollisuudet elämiseen niin ihmisillä kuin eläimillä. Keinoliha varmaankin tulee yleistymään jossain vaiheessa, mutta jo sitä ennen olisi syytä muuttaa länsimaista ruuantuotantoa ja -kulutusta.

Aamulla piti siis herätä aikaisin ja suunnata Pasilaan. Aamu-tv:n lähetystä voi toistaiseksi katsella Areenasta.

Noin lyhyessä keskustelussa ei tietysti ehdi kuin päästä alkuun. Moni seikka jäi varmasti huomioimatta, ja jokin muu sai liian suuren painoarvon.

Mutta minulla oli ainakin aika kivaa, ja tietysti nämä kokemukset myös tärkeää esiintymisoppina. Mahtavaa huomata, ettei suoraa televisiolähetystä jännitä niin paljon kuin voisi kuvitella ja saa myös sanottua jotain tolkullista. Mutta itsekritiikki aiheuttaa sen, että oma huomio kiinnittyy niihin seikkoihin, jotka mielestään olisi voinut hoitaa vielä paremmin.

Muutama kommentti sen perusteella, mitä lähinnä netissä minulle on viestitty:

- Tietysti omakohtaisesti ratkaisu on ollut helppo myös siksi, ettei minulla ole perhettä. Kun ei ole lapsia, niin taloudellisestikaan ei tarvitse kantaa huolta kuin itsestäni.

- Rahan ansaitsemista en näe mitenkään huonona juttuna. Sehän on hienoa, jos vielä tienaakin hyvin tekemällä elämässään sellaisia asioita, joista pitää. Omakohtaisesti koen tärkeäksi hankkia sen verran, että tulen toimeen: jos jää yli, niin mukavaa. Mahtavaa olisi, jos jäisi niin paljon, että voisin sijoittaa sitä enemmän eteenpäin hyviksi uskomiini tarkoituksiin.

- Freetoimittajuus ei todellakaan välttämättä tarkoita leppoisampaa elämää verrattuna vakitoimittajan pestiin. Monelle ansainnan hankkiminen itsensä työllistäjänä voi tuntua raskaalta. Omalla kohdallani erityisesti tutut ja verkostot ovat tuoneet riittävän kiinnostavia ja monipuolisia viestinnän tehtäviä.

- Kieltämättä on välillä outoa, että kohtuullistavaa elämäntapaan joutuu perustelemaan, kun taas “tuhlaavaisemmilta” tai normaalissa palkkatyössä käyvältä ei samanlaisia perusteluita kysellä. Mutta niinhän se menee kaikessa, että valtavirrassa toimiminen on normi.

- Kirjan kirjoittamisesta olen tietysti haaveillut, mutta jostain syystä se tuntuu niin pitkäjänteiseltä ja suurelta projektilta, että toistaiseksi on jäänyt aloittamatta. Mutta eihän sitä koskaan tiedä: itse asiassa esimerkiksi blogieni arkistoja välillä tutkaillessani huomaan, että olen kirjoittanut suhteellisen paljon ja väliin jopa järkeviäkin. En vain yhtään tiedä, miten moisen projektin saisin järkevästi ottamaan edes ensiaskeleitaan ja olisiko siinä nyt sitten mitään järkeä.

Hauskaa oli havaita, miten tv-esiintymiseni sai kommentointia Facebookissa (siis IRL-tutut) ja Twitterissä (monia sellaisia, joita en tunne). Blogeihin asti kommentoijia ei enää oikeastaan tullutkaan. Vielä kerran kiitos kaikille!

Haastattelussa viittasin Veblenin Joutilas luokka -teokseen. Olen tehnyt siitä aikoinaan tiivistelmän, jonka ansiosta ilmeisesti kyseisen sosiologin ajatuksia sentään muistan jollain lailla, vaikka valitettavan paljon kulutusteorioista olen ehtinyt unohtaa.

“Me joudumme lapsesta asti seuraamaan elämän kiivasta tahtia. Meidän huvimmekin ovat kiihkeitä, niinkuin vain koneelliset huvit voivat olla. Jo pienetkin lapset tuodaan elokuviin ja kirjavat kuvat vilisevät heidän silmissään. Radio soittaa kotona kiivasta hottia. Autot mennä viilettävät kadulla ja ihmiset menevät työhönsä puolijuoksua. Kun tällainen kasvatus jatkuu koko ihmisen herkimmän iän, hän on aikanaan valmis nykypäivän kiireinen ihminen.”

Tohtori Maija Taka, Kotiliesi 20/1948

“Että mikä se ihmiselle piisaa? Se mikä oli meille tarpeeksi, on monelle nyky-yrittäjälle aivan liian vähän. Se mikä me käsitettiin vauraudeksi, on toiselle kituuttamista.”

Näin pohtii Paavo Malmikunnas eli yksi Kari Hotakaisen Ihmisen osa -romaanin henkilöistä. Kirjassa vieraillaan niin leipäjonoissa kuin irtisanomistilanteissa ja vauhdikkaan auton ratissa. Yhteiskunnallisesti kantaaottava, kiinnostava ja hyvinkirjoitettu kirja, jota ei voi kuin suositella.

Elokuussa kerrottiin, että kyselyjen mukaan suomalaiset eivät kaipaa lisää rahaa.

“Nyt korostuvat paremmat ihmissuhteet, turva ja vapaus. Kaikkiaan yhdeksän kymmenestä ei ole motivoitunut tekemään lisää rahaa ja kasvua.”

Onhan se havaittu jo ajat sitten, että tietyn raha- ja tavaramäärän jälkeen onni ei kasva. Mutta vaikeahan sitä on uskoa:

“Eilispäivän ylellisyystavaroista on yhtäkkiä tullut tämän päivän “välttämättömyystavaroita”, ja tätä sanomaa, etteivät menestyvät ja onnelliset ihmiset tule toimeen ilman niitä, mainokset tukevat rummuttamalla. Ihminen, joka ei pysy mukana ostokarusellissa ja hanki upeita tavaroita, leimataan helposti häviäjiksi.” (Kari Nars: Raha ja onni, 2006)

Mutta olisiko tämä muuttumassa? Tulisiko niukkuudesta oikeasti hyve?

Hotakaisen kirjassakin tätä mietitään, kun taantuma on saapunut Suomeen (s. 255):

“Ihmiset eivät enää kuluta. Tai kuluttavat, mutta eivät niitä ylellisyystuotteita. Kaikki puhuvat nyt välttämättömästä, kukaan ei puhu enää luksuksesta.”

Oma suhteeni tavaraan ja omistamiseen on nurinkurinen. On paljon sellaista “kivaa”, joka kiehtoo, mutta omistaminen silti ahdistaa.

Olen hiukkasen kateellinen niille, joiden koko omaisuus mahtuu muutamaan pahvilaatikkoon. Se on mielestäni tavoiteltavampaa kuin huikeat tavaramäärät.

Siksi olen opetellut pistämään mm. kirjoja kiertoon sen sijaan, että uskottelisin täyden, ison kirjahyllyn kertovan sivistyksestäni. Ihmisen osan lainasin tietysti kirjaston Bestseller-hyllystä.

Rikkaudesta tai varakkuudesta kohdallani ei todellakaan voi puhua, mutta toimeen tulen ilman kitkuttelua.

“Ja mitä varakkaampi on, sitä vähemmän on vapauksia. Varakkuudesta maksettava hinta voi olla yllättävän korkea.” (s. 180)

Rahan ja onnen korrelaatio ei yhteiskunnissakaan ole selkeä:

“Jos vauraus ja yhteiskunnan stabiilit olot eivät yksin selitäkään onnellisuuseroja, yhteiskunnan kehittymisellä näyttäisi olevan jotain tekemistä asian kanssa. Onnellisuuteen vaikuttaa siis se, menevätkö asiat parempaan vai huonompaan suuntaan.”

Niin kai se on omassakin elämässä. Nyt, kun koen, että minulla on valtaa vaikuttaa arkeeni ja tehdä sellaista, mistä pidän, koen onnellisuutta. Sitä ei pysty rahalla ostamaan.

Enkä vaivaudu olemaan kateellinen niille, jotka ansaitsevat enemmän (no, ehkä hiukkasen kuitenkin olen). Ehkä siksi, että minäkin olen ollut hyvätuloisempi ja olisi ollut mahdollista kivuta kohti vielä parempaa ansaintaa. Tiedän, ettei isompi palkkatulo kasvattaisi tyytyväisyyttäni.

“Sinä luulet, että olen kyllästynyt markkinatalouteen ja sen lakeihin, sen kylmään logiikkaan. Erehdyt. En ole lainkaan kyllästynyt kaupantekoon ja lisäarvoon ja laskutukseen ja voittoihin ja tappioihin ja viidakkoon ja kaikenmaailman pisteleviin sittisontiaisiin, joita se tarjoilee kaupan päälle. Minä olen kyllästynyt siihe, että jokaikinen uusi johtaja rahtaa tänne esikuntansa ja armeijansa ja tuuppaa jokaisen kalenterin täyteen palavereja ja komiteoita ja mietintökä ja vetäytymissemininaareja ja strategiatyöryhmiä ja jokainen uusi väliportaan sirkuspelle nostaa hatusta uuden powerpointipupun joka paapattaa amerikanenglannilla ikivanhoja veisuja uusilla sanoilla.” (s. 104.)

Pääsin eilen osallistumaan oikeusministeriön järjestämään Wirkamiehet werkossa -työryhmään alustajan roolissa (vissiinkin Tuija oli minusta vinkannut, joten kiitos sinne). Itseäni kiinnostavampi alustaja oli Marko Forss, joka toimii peruspoliisityön ohella IRC-Gallerian lähipoliisina nimimerkillä -fobba-.

IRC-Gallerian poliisi aloitti toimintansa noin vuosi sitten, “vähän vahingossa”, kuten Forss kuvaili, ja nyt Forss on saanut myös pari kollegaa lisää. Forss totesi, että hänen toimintatapansa verkossa ovat muokkautuneet tekemisen kautta. Mitään virallista ohjeistusta hän ei ole edes kaivannut ja epäili, että jos sellainen olisi ollut, niin se olisi voinut hankaloittaa tekemistä.

“On menty ja katsottu, mitä tapahtuu. Käyttö lutviutuu palautteen ja kommenttien mukaan.”

Forssin havainnut ja kommentit työstä IRC-galleriassa olivat mielenkiintoisia ja varmasti tuttuja monella muullekin netissä aktiivisesti toimivalle.

Forss totesi, että viestintä nuorten kanssa netissä vaatii rentoa, rehellistä, avointa ja asiallista otetta. Mielistely ei kannata, ja suunsoittoa oppii sietämään. -fobballa on omat faninsa, jotka myös “puolustavat” tarvittaessa poliisia, jos joku huutelee asiattomuuksia. Samoin hän on saanut apua nuorilta mm. IRC-Gallerian sivun ulkoasuun.

Nuoret tuovat huolensa, murheensa ja kysymyksensä poliisille huomattavasti helpommin netin kautta (eli lähettämällä viestejä tai mesettämällä) kuin soittelemalla tai tulemalla juttelemaan. Mutta -fobban- nettielämä vaikuttaa myös kadulla: netistä tuttua poliisia on tietysti helpompi lähestyä.

“Nuoret eivät tee eroa nettituttujen ja muiden kavereiden välille”, Forss totesi. Sen verran Forss itse suojaa omaa vapaa-ajan nettielämäänsä, ettei esimerkiksi hyväksy Facebook-kavereiksi IRC-Galleriasta tuttuja nuoria.

Kuulostaa loogiselta, sillä en itsekään kovin helposti FB:ssa ota kaveriksini jotain vain netistä jollain lailla tuttua: nettituttuuden pitää olla pitkähkö ja syvempi, jotta hyväksyisin ystävyyskutsun.

Forssin juttelusta syntyi rohkaiseva kuva sosiaalisen median hyödyntämisestä kansalaisten palveluun viranomaistaholta. Vaikka toiminta on vienyt aikaa, myös vapaa-aikaa, niin se on tuottanut tuloksia. IRC-Galleria toimii yhteydenpitona nuoriin ja poliisin läsnäolona siellä, missä nuoretkin ovat, ja se auttaa myös rikosten selvittelyssä viikottain. Samalla poliisi pysyy kartalla nuorten maailmasta.

Oman lyhyen alustukseni aihe oli Nettielämää ja käytöstapoja. Pyrin tietysti kannustamaan verkko-osallistumiseen, sillä uskon, että vaikka se aluksi voisi tuntua työläältä, niin ajan kuluessa sen hyödyt näkyvät. Kun kansalaiset ovat netissä, niin toivon, että verojani ohjattaisiin myös siihen, että meitä palveltaisiin ja kuultaisiin entistä paremmin verkon välityksellä.

Ja jos poliisikin pystyy toimimaan IRC-Galleriassa, niin mikseivät muutkin virkamiehet kykenisi osallistumaan? Forsskin on “vain” mennyt mukaa eli alkanut toimia verkossa itse ja sen myötä opetellut nettielämää, aivan kuten minäkin. Kun on itse mukana, niin näkee netin mahdollisuudet ja hyödyt. Terveellä järjellä ja harkinnalla voi jo pitkälle päätellä esim. sen, mihin keskusteluihin kannattaa lähteä mukaan ja miten.

Tietysti virkamiestoiminnassa on omat hankaluutensa, joten todella hienoa, että aihetta pohditaan eilisen työryhmän kaltaisissa tilaisuuksissa.

Teemu Ropponen rapotoi tilaisuudesta Qaikuun ja sen perusteella Qaikussa onkin käyty hyvää keskustelua virkamiesten osallistumisesta.