Tämä on tietysti tuttua niin arkielämästä kuin sosiaalisesta mediasta. Kun antaa, niin myös saa: kun jakaa tietoja ja kokemuksia, niin myös muut ovat valmiimpia auttamaan tarvittaessa.

Vinkit Galleriakierrokselle Nopsassa

Eilen ilmestyi nettiin julki yksi tehty palvelus, joka linkittyy myös Ulla-Maaria Engeströmiin. Hän on lähimatkailupalvelu Nopsan toinen kehittäjä, ja toisena taas toimii HelLooksin Liisa Jokinen. Mielestäni Nopsa on hieno esimerkki ja ajatustenherättäjä siitä, miten kokemuksia voi saada oman elämän lähipiiristä. Suotta Nopsaa ei ole siis palkittu.

Liisa taannoin mainitsi kohdatessamme, että kunpa ihmiset laittaisivat jakoon niitä omia suosikkipaikkojaan tai -reittejään. Kovin suurta pohdintaa ei tarvittu, kun Samin kanssa ilmoitettiin, että voimme tallentaa jonkin sunnuntaisen galleriakierroksen. On mukavaa tehdä pieni palvelus, johon ei sisälly mitään vastavuoroisuuden vaatimusta, vaan pelkästään haluaa kannattaa hyvää toimintaa.

Siellä se nyt sitten on: helsinkiläisgallerioita kuvataiteilija Sami Lukkarisen suosittelemana.

Samille galleriakierrokset ovat tärkeä sunnuntaiden harrastus. Hänen rinnallaan minäkin olen oppinut nauttimaan ilmaisista taide-elämyksistä.

Myönnän, etten aiemmin ollut mitenkään erityisen kiinnostunut nykytaiteesta, mutta nyt oma käsitys on sentään kehittynyt asiantuntijan rinnalla kulkiessa. Osaan jo kiinnittää huomiota niin ripustukseen kuin taiteilijan käyttämään tekniikkaan, mutta sen lisäksi myös taidan kyetä nauttimaan laaja-alaisemmin erilaisista teoksista. Eli en heti ole vänkäämässä, että mitä tämä teos nyt tarkoittaa ja onko tässä nyt suurempi viesti ja ääh, en ymmärrä.

Ilmaisia elämyksiä ja näkökulmia taiteesta

Kehotan muitakin rohkeasti lähtemään galleriakierrokselle. Se ei edes maksa mitään, mutta voi saada yllättäviä näkökulmia ja hienoja elämyksiä. Juuri nyt on esimerkiksi Galleria Sculptorissa Markus Kåhren Pidot-teos (2.1. asti), jossa puhutaan kiehtovalla tavalla rakkaudesta.

Myös Jani Hännisen näyttely Anhavalla (19.12. asti) kannattaa kurkata. Jutta kirjoittaa näyttelystä:

“Vaikka aivan nappiin minun makuni kanssa työt eivät mene, todeta täytyy, että hyviä ovat. Niistä näkee jotenkin maallikkokin, että mies on tiennyt mitä tekee. Homma on niin sanotusti hanskassa.

Kuvat ovat graffitin ja hienostuneen taiteen yhdistelmiä. Ne ovat hyvin hyvin monikerroksisia. Niissä on mielenkiintoisia detaljeja, joita saa arvuutella. Sitten ne vievät johonkin suurempaan kokonaisuuteen ja nivoutuvat mielenkiintoisesti keskenään. Hyvä kompositio, taiteilijaystäväni sanoi.”

- – -

Tässä palveluksista kirjoittaessa pitää vielä kiittää Kemikaalikimaran Anjaa, joka Ruffe-haasteensa myötä lähetti pienen ylläripalkinnon ja käsinkirjoitetun kirjeen. Pitänee pistää ylläri kiertämään eli raapustella perinteisesti kynällä paperille ja laittaa postia jollekin.

Kiitos kaikille muillekin, jotka ovat auttaneet, vinkanneet, ohjanneet, kertoneet, pohtineet ja muuten tehneet minulle palveluksia tänäkin vuonna. Teitä on paljon!

Tässä  kolme poimintaani päivän annista:

Kiina on iso, vauhdikas ja kehittyy huimaa kyytiä. Kyllähän tämän periaatteessa on tiennyt, mutta toimittaja Sami Sillanpään ja ministeri Anni Sinnemäen puheenvuorot Kiinaan liittyen auttoivat ymmärtämään paremmin, mistä on nyky-Kiinassa on kysymys. Kiina rakentaa kymmenien miljoonien ihmisten jättikaupunkeja, mutta toisaalta panostaa myös uusiin teknologioihin, kuten aurinko- ja tuulivoimaan, voimakkaammin kuin useimmat länsimaat.

Sinnemäki totesi, että Kiinassa elämisen rytmi on roimasti Suomea kiivaampi. Kun täällä puhutaan elämän hidastamisesta, niin lienee enemmänkin kyse siitä, että ihmiset haluavat löytää sen oman rytminsä: välillä se voi olla nopeampi, välillä verkkaisempi, Sinnemäki sanoi.

Kööpenhamina ei muuttunut pyöräilykaupungiksi yhdessä yössä, vaan takana on vuosikymmenten työ, kertoi Mikael Colville-Andersen (joka myös mm. kirjoitaa Copenhagineze-blogia ja twitteröi samalla nimellä). Kööpenhaminalaiset liikkuvat fillareilla, koska se on nopeaa ja kätevää.

Tanskalainen pyöräilykonsultti Mikael Colville-Andersen. Kuva: Megapolis 2025, Flickr.

Vain yksi prosentti valitsee pyörän ympäristösyistä, joten ei ole mielekästä edes yrittää myydä pyöräilyä pelkästään ekoperusteilla.

Suomalainen liikkuu vuorokaudessa keskimäärin reilut 40 kilometriä, sanoi Pekka Rytilä. Tästä suurin osa kuljetaan henkilöautolla, ja autolla ajetaan suurelta osin muita kuin työmatkoja. Jos autoa ei ole, niin liikuttu matka pienenee merkittävästi.

- – -

Kiitokset taas Dodolle hienosta tapahtumasta! Nykyisin toimiva nettistriimi on erittäin tervetullut lisä kaikkiin seminaareihin: seurailin tällä viikolla jonkin verran myös Kasvu murroksessa -konferenssia nettilähetyksen kautta, ja monen muunkin tapahtuman nettistriimi on helppo klikata auki ja kuunnella virtaa vaikka muun tekemisen taustalla.

Tässä vuosien varrella olen oppinut, että yleensä omat ideani eivät ole mielettömän ainutlaatuisina. Taatusti sama idea on voinut muhia myös jonkun toisen päässä.

Sen kertoo myös ruotsalainen taiteilija Ernst Billgren vastaus kysymykseen “Miten on mahdollista että toiset ehtivät vohkia minun ideani niin vikkelästi?”

“Japanin liepeillä olevilla saarilla elää apinoita, jotka syövät perunoita. Alun perin ne söivät vain ne kohdat, joissa ei ollut multaa, siten yksi apina pudotti perunan veteen, luultavasti vahingossa, ja saattoi sen jälkeen syödä perunan kokonaan. Kaikki sen saaren apinat oppivat vikkelästi pesemään perunansa, se ei ole mikään kumma, mutta jonin ajan kulutta rupesivat myös ympäröivien saaren apinat pesemään perunoitaan, vaika apinat eivät osaa uida. [- - -]
Eivät ne vohki sinun ideoitasi, te vain pesette pottunne samassa vedessä.“

(teoksesta Mitä on taide ja sata muuta tositärkeetä kysymystä)

Kuvaava ja hyvin samantyyppinen on myös Juha Jokelan yksi alaviitteistä hänen Esitystalous-teoksessaan.

“On äärimmäisen imartelevaa huomata, että luomani fiktiiviset henkilöt poimivat ideoita samasta kollektiivisen alitajunnan lohkosta kuin Suomen hallituksen virallinen visionääri filosofi Pekka Himanen.
OT, Rami ja Tanja suunnitteleat Tapiolasta selvästi jotain samanlaista, mitä Himanen Kukoistuksen käsikirja -raportissaan nimittää “henkiseksi pääkaupungiksi”. [- - -] Ideat eivät ole omiamme. Ne ovat ammennettavissa yhteisestä lähteestä.”

Koska “sama pottujenpesuvesi”, “kollektiivinen alitajunta” ja “yhteinen lähde” ovat siis olemassa, niin kannattaahan ne hyödyntää.

Siksi olen ilahtuneena havainnoinut toimittaja- ja muiden tovereiden aktiivisuutta Uutisraivaaja-kimppaideoinnissa. Uutisraivaaja: Hacks&Hackers -tilaisuus kuulostaa jo nyt mainiolta. Viisaita päitä ja hyviä tyyppejä – ja oletettavasi ideoita jalostettavaksi.

Itse en pääse tuonne lokakuun tilaisuuteen, sillä olen silloin matkoilla. Mutta onneksi työhuonetoveri Olli on aktiivinen niin verkossa kuin ihmisten yhdistämisessä.

Kuva: Olli Karttunen

ammentaa ainekset taiteeseensa netistä ja ihmisten profiilikuvista, niin tuntui mielekkäältä tehdä haastattelu tänne asiablogin puolelle. Ja minä olen tietysti ylpeä muusa, joka mielellään tuo taiteilijan elämää ja teoksia julki.

Samin yksityisnäyttely (fb-kutsu) avautuu nyt perjantaina Galleria Heinossa. Lisäksi hänen teoksiaan on parhaillaan Meilahdessa Toden näköistä -näyttelyssä, ja samassa paikassa on Taiteiden yönä Samin installaatio Piirustusluokka. Sami on mukana Länsiväylä-ryhmässä, jonka tuotantoa on esillä videoiden ja kuvien muodossa nyt Galleria Huudossa.

Haastattelun editointi on hyvin vähäistä, joten siksikin teksti on pitkä.

Lähdetään liikkeelle perustaidekysymyksellä. Olet tehnyt vuosien ajan maalauksia kuvista, joita ihmiset ovat laittaneet itsestään nettiin. Miksi tällainen aihevalinta?

Tietysti ne kuvat ovat hienoja, ja jotenkin niissä on jotain sellaista tuoreutta, jota ei ole ennen ollut. Nettigallerioiden kuvat osuvat jotenkin sellaiseen välitilaan, ne eivät ole julkisia lehtien muotikuvia tai uutiskuvia, mutta eivät privaattejakaan. Niissä on jotain kiehtovaa.

Nettikuvia on niin paljon, että joukkoon mahtuu kiinnostavia, tuoreita näkökulmia. Kun niitä on maalannut pitkään, niin on oppinut näkemään, mitkä voisivat toimia maalauksina, erilaiset värit ja sommitelmat.

Toisaalta tämä liittyy siihen, miten innostuin taiteesta nuorena. Suhde taiteeseen on tullut kuvan kautta: lainasin Jyväskylässä kirjaston  kirjoja ja katsoi kuvia eli taidekirjoja, jossa oli kuvia maalauksesta, ja vieressä tekstiä.

18-vuotiaasta asti olen maalannut kuvista. Nuorena innostuin erityisesti saksalaisen, kuvia käyttäneen Gerhard Richterin teoksista.  Myöhemmin innoittajana toimi pop-taide, jossa kuva on lähtökohtana.

Sinut tunnetaan erityisesti pikselimaalarina. Miksi teoksesi ovat pikseleinä?

Viimeisen kymmenen vuoden ajalta kaikki tekemäni maalaukset ovat digitaalikuvista. Digitaalinen kuva rakenttuu pikseleistä, ja haluan näyttää sen.

Toisaalta informaation vähentäminen eli pikseleiden kasvattaminen ja värikenttien yhdistyminen tuo sen lähemmäs maalausta.

Lisäksi syntyy tilallinen taso, eli kauempaa ne maalaukset näyttää kuvilta ja lähempää ne ovat abstrakteja maalauksia.

En tosin silloin aluksi ajatellut tätä. Ensimmäiset pikselimaalaukset ovat vuodelta 2000, ja se liittyi silloin ajanhetkeen, oli symbolinen it-kuplalle ja kaikelle.

Kun maalaa pikseleitä, niin pikseli on aina yhtä sävyä. Se on aina herkistymistä sille sävylle. Nyt mun maalauksissa on useita satoja värisävyjä, joten ne ovat värien kautta rikkaampia. Alkuperäisen kuvan värejä ei voi täysin toistaa ja maalata, niin ne kuvat lähtevät myös muuttumaan ja värejä tulee vielä enemmän. Huonolaatuisesta digitaalikuvasta tulee maalauksena rikkaampi ja materiaalisempi, kun pikselit on kolmiuloitteisia.

Millä perusteella sie valitset kuvat, joista teet maalauksia?

Kuvan valintaprosessissa luotan intuitioon ja herkkyyteen. Kuvan on tunnuttava jollain tasolla hienolta. Olen kuitenkin tehnyt aika laaloja maalaussarjoja ja tehnyt siis sen mukaan ennakkorajauksen, millaisia kuvia etsin.
Nyt olen tehnyt profiilikuvista, sitä ennen arkkitehtuurista ja roskaposteista.

Käyn gallerioista läpi yhdellä istumalla satoja tai tuhansia kuvia: jos kuva tuntuu hienolta, niin kopioin sen ja jatkan etsimistä. Niin kauan kuin herkkyyttä säilyy, niin jatkan etsimistä ja palaan sitten löytämiini kuviin. Yhdessä sessiossa niitä voi olla esimerkiksi kymmenen. Tutkailen niitä ja mietin rajausta ja pikselöintiä ja näyttääkö kuva edelleen toimivalta. Niistä sitten valikoituvat omasta mielestä parhaat. Printtaan ne pikselisenä ja sitten mietin vielä usein kuukausiakin.

Lopullisen valinnan teko, koon päättäminen ja muu sellainen on aika hidas ja rauhallinen prosessi. Lopulta maalaan kuvan kankaalle.

Millaisia muutoksia omakuvien käytössä olet huomannut tässä vuosien aikana?
(Kuva: Dysfunk, 2009,oil on canvas, 250×150 cm)

Silloin, kun 2004 maalasi ensimmäiset kuvagalleroioiden perusteella, niin kuvat olivat City-lehden Peilikuva-palvelusta. Ne olivat aika paljastavaa ja röyhkeää.

Ylipäätään kuvia oli vähemmän, eivätkä digikamerat olleet vielä arkipäivää. Kuvat olivat pidempi-ikäisiä: se ei ollut jatkuvaa oman elämän dokumentointia. Ei ollut vielä niin vahvoja kuvallisia virtauksia, mitä on nyt muodostunut.

Alkuvaiheessa oli paljon netin aktiivikäyttäjien nettikamerakuvia, jotka olivat aika tylsiä. Kännyköissäkään ei ollut niin hyvälaatuisia kameroita, että olisi voinut oikeasti kuvata.

Nyt on tosi monipuolista, ja kuvia on paljon. Vaikka käy kymmeniätuhansia kuvia läpi, niin se on nykyisin vain pinnanraapaisua.

Hauskoja ilmiöitä ovat esimerkiksi ylösalaisinkäännetyt. Tai kerrokselliset, joissa oman kuvan päälle on piirretty tai kirjoitettu jotain. Kuvien koodi on monimutkaistunut.
Voi olla myös esim. peilin kautta ja salamavalon välkähtäessä otettu kuva. Olen siitä itse aina tykännyt: se vääristää värejä ja peittää osan ihmisestä, tekee kuvasta hauskan kontrastisen.
Yleinen kuvatyyppi on kaverikuvatyyppi, jossa poseerataan kahdestaan tai isommalla porukalla.

Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että selvästi luovimpia kuvallisissa kokeiluissa ovat olleet nuoret tytöt. Pojat eivät ehkä niin paljon irrottele ja kokeile.

Erilaisten sosiaalisen median palveluiden kautta omasta nettikuvasta on nykyisin tullut tärkeä. Fb-kuvia toiset vaihtavat aktiivisesti, ja toisaalta minäkin usein olen törmännyt keskusteluihin tyyliin ”miten valitsit profiilikuvasi”. Omalta osaltaan tästä muutoksesta taitaa kertoa sekin, että perjantaina avautuvassa näyttelyssä on pikselimaalausten ohessa ei-pikselisisiä minimuotokuvia fb-kavereistasi.
(Kuva: Samin minusta maalaama minikuva teossarjasat Yhden suhde yhteen eli Mari, 2010, oil on acrylic glass, 4,6×3,5cm)

Aiemmin olen kahlannut läpi sattumanvaraisesti kuvia tuntemattomista ihmisistä: sitä on vain käynyt läpi kuvia, jotka ovat tuntuneet toimivan maalauksina.

Nyt kuitenkin jollain lailla tuntuu omallakin kohdalla ja sosiaalisen median aktiivisemman käytön myötä, että on halunnut alkaa käyttää omienkin kavereiden kuvia.

Fb-maalauksississanihan on idea mittakaavassa, nimikin on ”Yhden suhde yhteen”. Profiilikuvat ovat äärimmäisen pieniä. Olen halunnut näyttää sen kuvan koon muutoksen. Maalaukset ovat samankokoisia kuin netissä olevat profiilikuvat. Tietysti siinä on haasteensa maalauksellisesti: miten pystyy maalaamaan noin 3×4 cm -kuvia?

Nämä ovat kymmeneen vuoteen ekat maalaukseni, jotka eivät muodostu pikseleistä.

Kun on luotu kavereiden yhteisöjä nettiin, jotka ovat tavallaan intiimimpejä kun netin äärettömyys, niin samalla kuvat ovat pienentyneet.

Kuvien pienuus tuo näyttelyyn oman tilallisen tasonsa. Isot pikselimaalaukset näkyvät selvempinä kauempaa. Nämä ovat niin pieniä, että on pakko mennä lähelle katsomaan, muutaman kymmenen sentin päähän, jos haluaa nähdä yksityiskohdat maalauksessa.

Ihmiset vaihtavat aika usein profiilikuvia, joten oman kaveripiirinkin tarjoama kuvasto on sen verran mielenkiintosita, että voi tehdä maalaussarjan.

Koko rajoittaa kuvien valintaa sikäli, että kuvien on rajoituttava kasvoihin. Kokovartalokuvaa ei voi maalata, koska yksityiskohdat menevät pieneksi.

Minullahan oli oma osani siinä, että ryhdyit ideoimaan näitä pienikokoisia profiilikuvamaalauksia.

Idea syntyi, kun näin sinut selaamassa Facebookia mobiililaitteellasi: noin pieniäkö ne kuvat jo ovat? Silti niistä pystyy tunnistamaan ihmiset. Siitä sitten muutaman kuukauden kehitteli ideaa ja tekniikkaa, ja nyt niitä on 12 maalausta valmiina. Se on varmaan sellainen sarja, joka tulee jatkumaan ja muuntumaan.

Olet mukana myös Länsiväylä-ryhmässä, jonka videoista koostuva teos on mukana URB-festareilla Galleria Huudossa. Kerro siitä.

Länsiväylä on taiteilijaryhmä, joka perustettiin 2007 Länsiväylä-teoksen ympärille. Silloin menimme pienellä porukalla Ruoholahteen pesemään aamuruuhkassa liikennevaloissa seisovien autojen ikkunoita ja kerjättiin siitä rahaa. Se dokumentoitiin videolle. Se oli jännää ja hauskaa, ja kuvamateriaali näytti hienolta, jumittava ruuhka ja vähän rähjäisen näköiset ikkunanpesijät. Päätettiin tehdä se uudelleen kahtena seuraavana vuonna.

Nyt videot näistä teoksista ovat esillä Galleria Huudossa osana URB-festivaaleja.

Länsiväylä-ryhmään kuuluu pari taiteilijaa, tutkija, ympäristöaktiivi-videokuvaaja ja nyt mukana on myös muita. Länsiväylän tempauksiin aina levitetään sanaa joten niissä on olut enemmänkin ihmisiä.

Nyt kuun vaihteessa järjestitte Pyöräilykaistan, johon ihmiset kutsuttiin netin kautta.

Länsiväyliä oli kiva järjestää, joten heräsi ajatus, mitä muuta voisi tehdä kaupunkitilassa ja jotenkin yllättävästi: ei suoria poliittisia teoksia, mutta niissä voi olla sitäkin, ja tietysti esteettisesti hienoja.

Mietittiin, mitä voitaisiin tehdä kesällä, ja jossain vaiheessa tuli ajatus, että kun kaikki pyöräillään, niin pyöräilykaistan maalaus katuun tuntui hyvältä. Paikaksi valikoitui Hämeentie, koska se on paljon ollut pyöräilyssä esillä.

Saatiin idea berliiniläisestä katutaidetempauksesta, jossa autojen renkaisiin tarttui väriä, joka levisi risteyksiin.
Me päätettiin tehdä se niin, että kirkkaat vesiliukoiset akryylivärit tarttuvat pyöräilyjoukon renkaisiin Hämeentiellä ja renkaat maalasivat pyörän jälkiä. Koska pyöräilijöitä oli paljon, niin siitä tuli tosi hieno tapahtuma.

Pyöräilykaistan dokumentointi oli avointa, eli osallistujat saivat ja saavat edelleen lähettää omia kuviaan tapahtumasta. Galleria Huudossa onkin esillä joitakin Flickriin ladattuja kuvia.

Lisäksi vedät nyt elokuussa Piirustusluokka-installaation Meilahden taidemuseossa Taiteiden yönä 27. päivä. Siinäkin käytät nettikuvia, mutta vähän eri tavalla.

Se on kaikille avoin tapahtuma, jossa piirretään klassisia croquis-piirrustuksia hiilellä paperille. Malleina ovat varhaisen internetin tuntemattomat, vähäpukeiset naiset. Nämä pehmopornoposeeraukset projisoidaan minuutiksi ja ihmiset saavat piirtää niitä. Kuvia on kaikkiaan 52.

Miksi tällainen?

Kuvamateriaali on kaverini internetistä kopioimaa pehmopornokuvastoa ennen vuotta 1999.  Eli tämä on katsaus internetin alkuaikaan, jolloin se oli ihan eri paikka, ja ainoa kaupallinen potentiaali oli oikeastaan pornosivustoissa. Oudolla tavalla kuvissa näkyy ajankuva, valaistukset, kampaukset, huono kuvanlaatu…

Samalla Piirustusluokka on paluu piirtämisen perusteisiin. Opiskelin itse piirtämistä kuvataideakatemiassa samalla aikakaudella kuin jolta nämä kuvat ovat peräisin. Lisäksi aloin käyttää nettikuvia maalausten aiheena vuonna 1999.

Yllättävät kuvat ja lyhyet piirustusajat tuovat spontaaniutta ja tekemisen riemua. Piirustuksia ei ehdi hioa yksityiskohtaiseksi.

(Videopätkää Tampereen piirustusluokan ensivedoista)

Piirustusluokassa ja Länsiväylän toiminnassa on mukana muita ihmisiä. Mikä merkitys sulle on sillä, että saat ihmiset osallistumaan taiteen tekemiseen?

Kyllä se on ihan oleellinen juttu.

Piirtäminen on hauskaa. Haluan antaa ihmisille vähän yllättävästi mahdollisuuden piirtää.
Piirustusluokissa ihmiset piirtävät ja jos haluavat, voivat jättää teoksensa osaksi piirustusluokkaa.
Esimerkiksi Tampereella yhdessä illassa saatiin galleria täyteen piirustuksia. Piirustusluokassakin on hienoa katsoa sitä riemua, jolla ihmiset piirtävät.

Länsiväylän toiminnassa ollaan kaupunkitilassa. Niihin toivotaan ihmisiä mukaan: silloin teos säilyy avoimena, siitä voi tulla paljon parempaa kuin mihin on pienellä porukalla pystynytkään. Se säilyy yllättävämpänä: se voi kasvaa johonkin ihan muuhun. Alunperin Pyöräilykaistaan suunniteltiin ihan toisenlaiseksi, mutta ihmisen määrän kasvun myötä siitä tuli ihan toisenlainen.

Kuten tuossa aiemmin tuli ilmi, niin opiskelit Kuvataideakatemiassa. Valmistuit vuonna 2001. Pääsit sisään ekalla yrittämällä ilman taidekoulutaustaa, joka on aika harvinaista. Miksi hait sinne?

En sitä suuremmin miettinyt. En oikeastaan tiennyt mitään siitä. Olin Jyväskylässä osallistunut harrastelijataidenäyttelyihin ja lukenut paljon taiteesta. Tein ensimmäisiä tapahtumia ja kai sitä vain ajatteli, että tätä haluais tehdä. Kokeilin, että jos sinne pääsisi, katsoin jostain oppaasta, että se on korkeinta opetusta antava paikka Suomessa. Mutta en siis tiennyt mitä taiteilijuus tarkoittaa.

No mitä taiteilijuus sulle tarkoittaa nyt?

Kyllä sitä on niin syvästi taiteilija. Se on koko elämä, joka vaikuttaa kaikkeen, ja määrittää elämää. Ideoita voi tulla milloin vain: vaikka silloin, kun sä luet Facebookia kännykällä.
On paljon projekteja ja näyttelyitä, joita innolla toteuttaa, niin haluaa myös löytää varmuuden, että voi ne toteuttaa. Se tarkoittaa sitä, että yrittää jostain löytää rahaa niiden toteuttamiseen. Se on kuitenkin tärkeä osa, sen on tässä kymmenessä vuodessa huomannut.

Palataan vielä nettiin. Millainen netinkäyttäjä itse olet?

Olen ollut aika passiivinen: en ole ollut sillä tavalla läsnä. On tietysti ollut kotisivut ja näin, mutta olen halunnut ottaa etäisyyttä. En ole siis tehnyt mitään tunnusta aikanaan Irc-galleriaan. Se on myös vähän jäänyt päälle. En ole ollut sosiaalisessakaan mediassa aktiivinen.

Mutta nyt olen netinkäytön suhteen lisännyt toimintaa, on Facebookissa fanisivut ja sinne päivittää taidejuttuja, voi käydä keskusteluja ja levittää tietoa. Mutta on se netinkäyttö vieläkin tuollaista aika työkeskeistä.

Nyt, kun aktivoitunut, niin tajuaa nettitoiminnan luontevuuden omaan työskentelyyn ja omiin juttuihin. Olisi voinut olla aktiivisempi jo paljon aikaisemmin. Ajatus ulkopuolisuudesta ja etäisyydestä oli ihan turha.

Miten suomalaiset taiteilijat sun mielestä hyödyntää nettiä? Siitä kuitenkin tunnutaan puhuttavan nyt aika paljon.

Taiteilijat ovat lähteneet Facebookiin ja näyttelykutsuja sinkoilee, mutta ei se useinkaan sen pidemmälle ole mennyt. Mutta hyvä, että on syntynyt taidekeskustelua ja tiedonvaihtoa. Ei ole kovin paljon aktiivisia tekijöitä.
Mutta on toki esimerkkejä, kuten Riiko Sakkinen, jotka käyttävät nettiä aktiivisesti viestinnässään ja muussa.

Tällaiselle tavikselle gallerioissa käyminen on aika vierasta. Oon itse oppinut aika paljon, kun olen ravannut sun mukana näyttelyissä. Jos nyt joku amatööri uskaltautuu sun näyttelyä katsomaan, niin mitä siellä kannattais katsoa ja miettiä?

Koen, että mun töitä on aika helppo lähestyä. Ne on kuitenkin esittäviä teoksia.
Siitä vaan katselemaan: ei niitä tarvitse sen tarkemmin analysoida tai purkaa. Jotkut tykkää toisista ja jotkut toisista.

Ylipäätään sanoisin, että galleriat kannattaa ajatella mukavana kaupunkitilana, joissa voi hetken olla rauhassa liikenteen melulta tai mainosviestien pommitukselta. Ei tee koskaan pahaa pysähtyä edes pariksi minuutiksi, ja jos teos tuntuu kiinnostavalta, niin pysähtyä pidemmäksikin aikaa.

Sitten voi tutustua paremmin teokseen ja tekijään, ja ehkä sen kautta rakentuu suurempikin tarina. Gallerioissa on yleensä materiaalia taiteilijasta ja näyttelystä, joten sitä kautta saa tietoa ja sen kautta elämykset voi syventyä.
Avoimin mielin ja kaikessa rauhassa. Kaikesta ei todellakaan tarvitse tykätä.

Kiitos. Luulen, että tämä oli nyt tältä erää tässä, mutta varmana joskus toiste taas lisää. Ja tietysti kommenttiosasto on vapaa myös muiden kysymyksille.

Minua tilanne lähinnä huvitti. Mutta sen jälkeen, kun olin kirjoittanut tekstini ja aloin saada kommentteja, niin huvittuneisuus vaihtyi tyrmistykseen ja ärtymykseen. Kävi ilmi, että sama äijä on ladellut törkeyksiä ja saanut herkemmät ihmiset lähes pois tolaltaan.

Kirjoitin taas uuden tekstin ja omat varoitukseni sanat.

Monet “joogin” kohdanneet kirjoittivat, miten googletuksen kautta löysivät tekstini ja helpottuivat, kun eivät olleet ainoita, jotka tyyppi oli pysäyttänyt. Kommentteja on tipahdellut kolmen vuoden aikana kymmenittäin.

Ilmoitus poliisille lukuisten blogikommenttien perusteella

Kesäkuussa lähetin aiheesta viestiä IRC-Gallerian poliisina minulle tutuksi tulleelle Marko Forssille (FB:ssa ylikonstaapeli Fobba). Hän vastasi ilmoittavansa blogitekstini seksuaalirikosjaokselle.

Viime sunnuntaina Noora Mattila kirjoitti samasta joogista Hesarissa (teksti maksullisessa verkkolehdessä). Hän viittasi myös minun blogitekstiini, josta oli saanut tiedon Facebookissa.

“Joku linkitti kommenttiketjuun Mieto marinadi -nimisen blogin, jonka kirjoittaja oli myös joutunut selvänäkijän luennolle. Blogitekstin alla 23 naista ilmoittautui joogin uhreiksi. Yksi muisti tavanneensa tämän jo 90-luvun alussa.
Ei voi olla totta. Ukkohan on käynyt läpi kaikki Helsingin naiset!”

Fobba kommentoi blogiin viitaten esimerkiksi kunnianloukkaukseen

Mattilan jutun jälkeen blogitekstiini on viikon mittaan tullut yhä uusia kommentteja ja tietoja joogin häiriköinneistä. Pyysin sitten myös Forssilta, voisiko hän ottaa kantaa esimerkiksi mahdollisiin rikoksen tunnusmerkkeihin näissä tapauksissa. Hän jätti kommentin todeten mm. seuraavaa:

“Blogilla kirjoitetuissa tapauksissa ei ole ilmennyt sellaista, jotka äkkiseltään täyttäisivät jonkun seksuaalirikoksen tunnusmerkistön. Tosin törkypuheet ja suunsoitot voi täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkistön.

Tekojen “lähin” seksuaalirikokseen viittava nimike voisi olla pakottaminen seksuaaliseen tekoon. Seksuaalinen teko tarkoittaa sellaista seksuaalista tekoa jolla tavoitellaan seksuaalista kiihotusta tai tyydytystä ja se on olosuhteet huomioon ottaen seksuaalisesti olennainen. Rikosnimikkeen täyttymiseksi teon täytyy sisältää väkivaltaa tai uhkaamista. Eli tekijän täytyy “murtaa” kohteena olevan henkilön tahto väkivallalla tai uhkauksella.

Jos joku käy käsiksi yllättäen esimerkiksi rintoihin, voi se täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkistön.”

Vertaistukea ja virallista tietoa netin kautta

Kokonaisuudessa tämä on tietysti esimerkki siitä, miten sosiaalinen media voi oikeasti levittää tietoa, joka ei ns. perinteisissä kanavissa samalla tavalla toimisi.

Samalla olen ilahtunut siitä, että poliisissa on tajuttu netin mahdollisuudet ja lähdetään keskusteluun mukaan. Fobban kommentti on erittäin hyvä lisäys muiden kyseisen blogitekstin kommenttien joukossa.

Mutta tärkeintä lienee se vertaistuki, jonka monet joogin kohdanneet ja tilanteesta ahdistuneet ovat saaneet, kun ovat löytäneet blogitekstin ja kommentit.

Kallehan on fiksu mies, jonka tapasin ensikerran vuonna 2007, kun hän pyysi minut silloiseen Populaari-ohjelmaansa keskustelemaan shoppailusta.

Ohjelma on kuunneltavissa YLE Areenalta. Lisäksi Anne Rongas kuunteli ohjelmaa radiosta ja pisti Qaikuun ylös muutamia poimintoja. Kiitos siis sosiaaliselle medialle jälleen kerran!

Muutamia omia nostojani aiheen tiimoilta:

Sosiaalinen media on minulle se internet, jota varmaan visioitiin jo silloin verkon alkumetreillä. Kuten Tuomas Rinta kirjoitti äskettäin:

“Voitaisiinko tästä ja siitä mihin internetin käyttömme on menossa jopa vetää niinkin hurja johtopäätös että käsite sosiaalinen media on virheellinen vaan pitäisi oikeastaan puhua verkon käytön sosiaalistumisesta? Eli ehkä meillä ei olekaan tiettyjä sosiaalisia medioita (kuten Facebook, Twitter, Qaiku, yms) vaan suhtautumisemme verkkoon ja omaan läsnäoloomme siellä on muuttunut radikaalisti 2000-luvun aikana ja muutos on todennäköisesti pysyvä.

Joten sen sijaan että meillä on esim. “Yrityksen viestintä sosiaalisessa mediassa” ja “Parhaat Facebook -strategiat” -koulutuksia, pitäisiköhän meillä olla yrityksille tarjolla “Näin puhut oikeasti asiakkaidesi kanssa, kun ne muuten nykyään osaavat ottaa yhteyttä ja puhua sinusta. Oli väline mikä tahansa.” -kursseja?”

Haluamme näyttää olevamme hyviä ihmisiä – verkossa ja sen ulkopuolella

Juteltiiin Kallen kanssa paljon Facebookista, mm. siitä, miten monien elämä näyttäytyy niin kivalta ja kuinka kaikenlaisiin nettiaddresseihiin laitetaan helposti nimi alle.  Verkossa kun pätevät pitkälti samanlaiset sosiaalisen toiminnan koodistot kuin muuallakin. Haluamme helposti näyttää itsestämme parempia puolia. Usein yritämme olla nokkelia, älykkäitä tai hauskoja, sillä sen myötä olemme muiden silmissä mukavampaa seuraa. Hengaamme ennemmin samanmielisten ja -kaltaisen kanssa kuin niiden, joiden arvo- ja ajatusmaailma poikkeaa omastamme.

Tästä aiheesta ja elämässämme vaikuttavasti sosiaalisen valikoinnin periaatteesta kirjoitti Tiede-lehden Skeptikon päiväkirjassaan Marko Hamilo:

“Facebook on kiintoisalla tavalla palauttanut nettiin sieltä puuttuneita sosiaalisia suodattimia. Siellä voi käydä keskustelua myös ennestään tuntemattomien ihmisten kesken – mikä tavallaan on juuri yksi nettikeskusteluiden viehätys – ilman että tarvitsisi kuunnella “täysiä pösilöitä”, jotka haluavat “tölviä ja loukata ihmisiä”. Kaverit on valinnut itse, ja kaverin kaveritkaan eivät voi ihan täysiä pösilöitä olla.”

Alakulttuureissa elää into ja aitous, jota usein on vaikea siirtää yrityksiin

Kanslaisaktivismin ja alakulttuurien kannalta netti on mainio tapa tuoda esiin ajatuksia ja innostaa ihmisiä. Moni yritys näyttää tässä jäävän heikommalle, sillä niistä usein puuttuu samanlainen sitoutuminen ja tekemisen meininki. Sosiaaliseen mediaan ei voi pakottaa, eikä siellä pörrääminen tietenkään ole mikään kaikkien velvollisuus.

Lisäksi yrityksissä tietysti hämmentää se, ettei nettiviestintää voi hallita. Ei sitä voi yksilökään: esimerkiksi radio-ohjelman nauhoitusta edeltävänä päivänä minun viaton Facebook-statuspäivitys “Rakkauden puurosta” sai kommenttiketjun, jota en osannut ennakoida. Mutta mitäs siitä, sillä tällainen riehaantuminen ja hauskuus ovat olennainen osa nettimenoa siinä, missä muutakin elämää.

Minä luotan monessa suhteessa jakamisen ja avoimuuden voimaan. Mutta jokaisen kannattaa itse pohtia, mitä haluaa verkkoon laittaa. Myös keskustelujen moderointi on paikallaan. Kari Haakana kirjoitti taannoin verkkokirjoittelusta medianäkökulmasta, ja siellä kommenttiosastolle aihetta pohdittiin laajasti.

Eilisen ja tämän päivän aikana Facebookista on eronnut arvioiden mukaan noin 30 000 ihmistä vastalauseena Facebookin toiminnalle, ja Facebookin yksityisyysasetukset ovat olleet tarkan syynin alla. Erityisen ärsyttävää on tietysti ollut jatkuvat muutokset. Yksityisyysasetukssiin liittyen voi tehdä tarkistuksen esim. Reclaim Privacyn kautta.

Älä ole yli-innokas somehörhö!

Mutta tästä nyt taas tuli yksi sosiaalisen median kirjoitus lisää, joka käsitteli sosiaalista mediaa. Esimerkiksi Kriisi on saanut tarpeekseen somehehkutuksesta, jota hän vertaa uskonnolliseen julistukseen:

“Jos yrittää viettää elämäänsä verkossa – todella käyttää oikeasti näitä hypetettyjä juttuja – voi olla aivan varma, että joku tulee julistamaan täysin asiaan liittymättä kuinka käyttämäni sosiaalisen median väline on taas riemuvoitto sille tälle ja tuolle tai miettimään miten aiheesta olisi hyötyä tuleville somehankkeille. Pahimmillaan tällainen somehörhö houkuttelee paikalle parven muita kaltaisiaan ja tappaa alkuperäisen läpän sille seisovilleen.”

Lainatut mielipiteet ja varastetut ajatukset

Tunnetusti radiohaastattelussakin hyödynsin muilta oppimaani eli ajatukset ja mielipiteet ovat suurelta osin poimittu ympäri nettiä, osin tietysti myös omista kokemuksista. Valitettavasti lähteet ovat unohtuneet ja sekoittuneet, ja sen myötä on muodostunut se höpinä, joka radiohaastatteluun asti päätyi. Kiitos kaikille teille, jotka jaatte näkemyksiä ja tietoja!

Viimeaikaisista sosiaalisen median käyttäjiin liittyvistä tilastoja ja ajatuksia on hienosti koottuna Harto Pönkän esitykseen. Tietysti myös samaisen miehen Lehmätkin lentäis -blogi on täynnä asiaa.

Ja Kalle Haatasta saa tietysti fanittaa Facebookissakin: minä pistin fanisivun talvella pystyyn, kun huomasin sen puuttuvan. Päivittämisen Kalle hoitaa itse.

“Nyt viisi vuotta tätä blogia kirjoittaneena ja nykyisenkaltaisessa sosiaalisessa mediassa toimineena arvioisin, että ensimmäiset kaksi vuotta olivat sitä rankinta ja työläintä verkostojen rakentamisen aikaa. Kun nettituttujen verkosto kasvaa riittävän suureksi, alkaa löytyä ihmisiä, jotka tietävät ihmisiä, jotka osaavat auttaa kulloisessakin tarpeessa.”

Tuija on varmaankin oikeassa. Itse vain en osaa hahmottaa omaa toimintaani, koska en ole kovinkaan tietoisesti ajatellut rakentavani verkostoa.

Olen vain hengaillut verkossa, kirjoitellut omia blogejani, jättänyt kommentteja niin kuluttajuuteen tai mediaan liittyvissä aiheissa kuin arkisessa pohdinnassa, tavannut ihmisiä myös verkon ulkopuolella.

En blogikirjoittelun alkuaikoina osannut edes ajatella, että touhu voisi jotaa sellaisiin verkostoihin, kuin mitä minulla nyt on. Nyt, kuuden blogivuoden jälkeen, huomaan tuntevani melkoisen ison joukon verkon avulla tutuksi tulleita ihmisiä.

Nettikontaktoinnin lisäksi olen tavannut suuren joukon verkosta tuttuja ihmisiä naamakkain: sattumalta eri tilaisuuksissa, blogimiiteissä, työn merkeissä. Esimerkiksi TedX Helsinki -tapahtumassa kohtasin nettituttuja ja sain tietooni jopa pienen yllätyksen. Kuvassa kyseissä tapahtumassa kohtaamani Oskari Uotinen, Pauliina Mäkelä ja Maija Haavisto.

Olen saanut blogitutuista erittäin hyviä ystäviä, ja mm. ukulelebändimme jäsenet ovat kohdanneet ekan kerran blogimiitissä. Blogien kautta olen löytänyt ihmisiä, joilta voin kysyä tietoa ja neuvoja (kiitos teille kaikille, joita olen kysymyksilläni vaivannut!).

Tietysti nettitoiminta on ollut myös ammatillisesti hyväksi.

“Pakotettu” verkostoituminen jopa ärsyttää

Kaikesta tästä huolimatta edelleen huomaan ärsyyntyväni, jos esimerkiksi jonkun tilaisuuden ohjelmassa on “kahvia ja verkostoitumista”. En minä mitenkään luontevasti pörrää ihmisten joukossa verkostoitumassa, ojentele kättäni ja esittäydy kenelle tahansa. En halua, että koen olevani jotenkin pakotettu luomaan suhteita.

Ainahan tuntemattomien ihmisten keskellä hieman jännittää. Tuntuu helposti kiusalliselta tunkea porukkaan, vaikka järjellä ja kokemuksella tietääkin, että vastaanotto on positiivista.

Ja toki pidän siitä, että joku tulee moikkaamaan tyyliin “Sä taidat olla Mari Koo?” tai itse tunnistan jonkun nettitutun. Mutta en tietenkään voi olettaa, että kaikki silti pitäisivät minusta tai että juttu luistaisi tuosta noin, vaikka verkossa olisi kommunikoitukin. Vaikka olen suhteellisen sosiaalinen ihminen, on myös minulla huonot päiväni enkä välttämättä olekaan niin nokkela sanailija kuin haluaisin.

Mieluiten taidan edelleen tavata ihmiset jossain muualla kuin virallisesti verkottumiseksi nimetyssä tilaisuudessa: verkostoitumista tapahtuu, oli sitä merkitty ohjelmaan tai ei. Eli siis omassa asenteessani olisi parantamisen varaa, turhaahan se on ärsyyntyä jostain ohjelman otsikosta…

Näin jälkikäteen ajateltuna olen tietysti tyytyväinen, että aloitin blogit silloin vuosia sitten, ilman paineita verkostojen rakentamisesta tai mistään muusta. Sosiaalinen elämäni on rikastunut huomattavasti ja olen tietysti myös oppinut paljon.

Mutta siis jatkossakin minua saa tulla nykimään hihasta. Tällä viikolla käyn puhumassa parissa tilaisuudessa, ja odotan jo kohtaavani erään netistä tutuksi tulleen ihmisen. Eiköhän siinä sivussa saa tavata muutaman muunkin!

Osaamisen jakamiseen kannustava työkulttuuri nousee voittajaksi

Tuijalla on muuten blogitekstinsä kommenteissa hienoa ääneen ajattelua avoimen jakamisen merkityksestä organisaatiossa:

“Nyt eletään organisaatioiden muutosta, jonka voittajiksi tulevat nousemaan ne työkulttuurit, jotka kannustavat verkottumaan ja jakamaan osaamista. Henkilökohtaisten tavoitteiden ja onnistumisen mittareiden lisäksi ja rinnalle, ellei jopa sijaan, pitää kehittää kysymyksiä, jotka mittaavat sitä, kuinka hyvin henkilö osaa jakaa osaamistaan ja on muiden tiimiläisten tukena vaarantamatta omaa päätehtäväänsä. Vastavuoroisuutta ei voi unohtaa, joten tärkeäksi tulee yhtä lailla avun pyytämisen ja vastaanottamisen taito. Sitten kun tämä toiminta ulotetaan vielä organisaation ulkopuolelle sidosryhmiin, asiakkaisiin ja kilpailijoihin, aletaan olla oppivan organisaation tilassa.”

Minun kuvassani oli homehtuneita herneitä. Niistä piti kehittyä herneenversoja, mutta liika kosteus aiheutti aivan väärää kasvustoa.

Epätäydellisyys ja pienet virheet ovat usein kiinnostavia. Kuvissakin, kuten pni kirjoitti: enpä muista, että olisin yhtä tarkkaan tutkaillut urheilukuvia kuin taannoin Hesarin “epäonnistuneissa kuvissa” Vancouverin olympialaisista.

Osataan tätä harmitonta mokailua onneksi kääntää positiiviseen valoon monessa tilanteessa: kukapa ei olisi sympatiseerannut MTV3:n uutistenlukijaa, joka tipahti tuoliltaan?

Blogeista taisin aikoinaan innostua osittain siksi, ettei niissä elämä näyttäydy mitenkään täydellisenä. Joskus jokaisella menee jotain pieleen, ja välillä olo on kovin epävarma. Tai toisaalta joskus on puuduttavan tylsää tai kaikki tuntuu turhalta. Blogeista tajusi, miten omat fiilikset ovat oikeastaan hyvin yleisiä. Samalla oppi tuomaan julki myös omia heikkoja hetkiään ja tekemiään virheitä.

Ja jopa nauramaan niille virheille sekä itse että muiden kanssa, kuten näissä erilaisissa “paljasta mokat” -porukoissa netissä tehdään.

Kuulun niihin, jotka vaativat itseltään helposti paljon. Rosa Meriläisen kuvailema tietty itseruoskinta onnistuu, vaikka en mitään masennusta olekaan kokenut. Meriläisen kirjoitus varmasti osuu moniin: on niin helppo “jäädä makaamaan tunteisiin tekemisen sijaan”.

Ilman netin sosiaalista puolta ehkä olisin heittänyt herneet vain roskiin häpeillen, kehtaamatta sanoa moisesta törttöilystäni kenellekään mitään. Ainakin minulle on siis vapauttavaa tuoda julki mokailujani, näitä arkisia törttöilyjä. Se auttaa asettamaan ne oikeisiin mittasuhteisiin.

Muistan, miten nuorena kesätyöntekijänä pelkäsin tekeväni virheitä. Epävarmuudessani en uskaltanut edes kysyä, jos epäilin, että nyt en ehkä tehnyt ihan oikein: silloinhan olisin tunnustanut, että en osaakaan.

Nykyisin, varmasti myös paljon netin myötä, tiedostan työtehtävissänikin sen, että aina ei synny täydellistä jälkeä, syystä tai toisesta. Joskus tekstiin jää virhe (onneksi netissä niiitä voi korjata!) tai luennolla sählää unohtaen kesken lauseen, mitä oli sanomassa.

Ja jos mokaa, sen voi tunnustaa nöyrästi. Välttämättä ihan heti ei pysty nauramaan (eivätkä kaikki virheet tietenkään ole naurun asia), mutta kenties sitten vähän myöhemmin.

“Tänä päivänä on elitistinen teko luopua vakituisesta työstä”, hän selitti. “Se ei ehkä tee rikkaaksi, mutta se edellyttää sosiaalista pääomaa. Ja siitä luokassa on kyse. Työstä ei luopuisi ellei odottaisi, että asiat järjestyvät itselle parhain päin.

Huomautin ystävälle, että köyhä hän kuitenkin on monella mittarilla. Hän kohautti olkapäitään. “Aristokratia ja köyhät ovat habitukseltaan muistuttaneet aina enemmän toisiaan kuin keskiluokkaa.”

Niin: toinen vain on joutilas ja toinen raataa. Downshifting on etuoikeutettujen hommaa.”

Minunkaltaisten kohtuullistajien, vakituisesta palkkatyöstä vapaaehtoisesti poisheittäytyneiden, on helppo kertoa, miten mukavaa vähemmät työt, mahdollisuus määrittää omaa ajankäyttöään ja pienemmät tulot ovat. Kuten noin vuosi sitten kirjoitin HS:n kolumnissa:

“Vähäistä kulutusta ja joutilaisuutta arvostetaan, kun niitä toteuttaa ihminen, joka halutessaan voisi helposti olla myös kiireinen ja hyvätuloinen.”

Itse en tajunnut kolumnissani nostaa esiin sosiaalista pääomaa ja sosiaalisten verkostojen merkitystä. Työtitteli ei ole niin tärkeä, vaan se, mitä olen ja missä piireissä toimin. Siihen auttaa myös netti.

YLEn jutussa tutkija Minna Autio toteaa:

“- Yhteiskunta on muuttunut sillä tavoin, että sosiaaliseen elämään ei välttämättä tarvita suuria määriä rahaa. Työtön tai rahaton nuori voi kuulua esimerkiksi nettiyhteisöjen kautta erilaisiin pienryhmiin, eikä rahan tai työn puute sulje häntä enää yhteiskunnan ulkopuolelle, Autio sanoo.”

Tietysti olisi hienoa, jos kohtuullistamisen aate saisi jalansijaa niin kulutuksessa kuin ajankäytössä. Tällä hetkellä on aika hankalaa vaatia esimerkiksi nelipäiväistä työviikkoa ilman pätevää perustetta. Työajan lyhennyksestähän on jo pitkään puhunut esimerkiksi Osmo Soininvaara.

Olen omaan elämääni ja valintoihini toki tyytyväinen. Määräysvalta omaan ajankäyttöön ja tekemiseen on hienoa: en minä odota suuresti kesälomaa, koska arkenikin on vallan mukavaa, ja työn ja vapaa-ajan raja hyvin häilyvä (mutta kun se on oma valinta, niin se ei siis vaivaa).

Rahaa riittää yli arjen pakollisten menojen, verojakin saan maksaa yhteiskunnan pyörittämiseksi ja intoa riittää myös esimerkiksi yhdistystoimintaan tai Porkkanamafiaan. Koen hyvää omaatuntoa siitä, että kulutusvalinnoillani voin toimia niin kuin opetan. Eli siis tämä kaikki on tietynlaista “itsensä toteuttamista”.

Toiset varmasti saavat mainioita fiiliksiä hyväpalkkaisista töistä ja kiireisemmästä arjesta, eli en siis halua tyrkyttää kaikille omaa tapaani elää.

Tiedostan myös, että toisinkin elämässäni olisi voinut mennä: sattumalla on merkityksensä. Enkä tiedä, mitä tulevaisuus tuo. Saati, että elämäni olisi koko ajan onnea ja ihanuutta.

Eikä tämä downshifting-puhe tähän jää. Lisää on luvassa huomenna torstaina YLEn aamu-tv:ssä, johon lupauduin haastateltavaksi: nettikirjoitteluni kautta minut tuonnekin löydettiin. Paikalla lienee joku toinenkin antamassa asiantuntijanäkemystä. (Muokkaus: saamieni tietojen mukaan edustan aihetta ihan itse).

- – -

Lisäys: aihetta käsittelevä Voimalan jakso on myös vielä katsottavissa YLE Areenalta: “Tuoko vapaaehtoinen köyhyys paremman elintason. Rahasta ja kohtuullistamisesta puhuvat Jaakko Rytsölä, reppumatkailija Tero Tähtinen, tj. Ilkka Seppälä, tutkijat Tuuli Hirvilammi ja Ritva Rajander-Juusti.”

Lisäys 2: muita kirjoituksiani aiheesta

3.9.2009: Kohtuullista onnea ja kulutusta, riittävä elanto ja Ihmisen osa

15.6.2009: Taantuman tunnelmissa

26.3.2009: Heittäytyen netissä ja naamakkain

20.2.2009: Viipaleita elämästä – joutilasta avoimuutta

9.11.2008: Downshifting-termin ongelmallisuudesta

27.8.2008: Joutilaisuutta, yksinkertaisuutta vai boheemiutta

Silmiinpistävää, mutta ei kovin yllättävää, oli into, jolla teoksia kuvattiin. Digikamerat räpsyivät, mutta niin tekivät myös mobiililaitteet. Erityisesti iPhone näytti olevan monilla: lieneekö ranskalainen hinnoittelukäytäntö suosinut niiden hankintaa?

Lukkarisen Samin teosten kohdalla kuvaus tuotti ilmiselviä ilahtuneita oivalluksia, kun ihmiset tajusivat ruutujen läpi, mitä maalausten pikseleistä muodostuu.

Pää alaspäin oleva tyttö hahmottuu heti tästäkin kuvasta, toisin kuin jos teosta katselee parin metrin päästä “oikeasti”. Toisessa taulussa tytöllä on sydämenmuotoinen peili, josta heijastuu salaman välähdys.

“Täällä ei saa kuvata”

Kuvien ja videoiden ottaminen ja erityisesti jakaminen ei silti ole edelleenkään ole mitenkään noin vain hyväksyttyä. Ranskalaisessa pakasteita myyvässä kaupassa, Picardissa, myyjä tuli kieltämään kuvaamiseni. Yhden kuvan olin jo ottanut ja pistin sen myös esiin nettiin Kulutusjuhlaan tekemäni tekstin yhteyteen. En tiedä, rikoinko jotain ranskalaista lainsäädäntöä toiminnallani. Olen niin tottunut siihen, että Suomessa kaupassa saa kuvata ja kuvat myös julkaista.

Marko Sykkö kritisoi omassa blogitekstissään tapahtumajärjestäjien videointikieltoja. Tämä kuvaus ja sen salliminen taitaa olla netin ikuisuuskeskusteluja ja taatusti myös jatkuu, kun mukana kulkevien laitteiden laatu koko ajan paranee.

Taidemessuillakin kuvauksen haittapuolet puhuttivat. Myös taiteesta valmistetaan piraattituotteita, ja keskusteluissa epäiltiin, että joku osa kuvauksista liittyy tällaiseen toimintaan.

Ymmärrän kyllä esimerkiksi taidemuseoiden kuvauskiellot. Lisäksi esimerkiksi Lucian Freudin töiden hienous ei valkene täysin vasta kuin lähietäisyydeltä, ja olisi hieman häiritsevää, jos näyttelyn tungoksessa monet lisäksi kuvailisivat. Eli jos on reissu Pariisiin suunnitteilla kevään aikana, niin suosittelen Pompidou-keskuksessa olevaa Freudin näyttelyä.

Kuvat toimivat muistiinpanoina

iPhonen kamera on itselläni ahkerassa käytössä. Vaikka kamera ei teknisesti ole mitenkään huikean laadukas, on se riittävän hyvä arkiseen kuvanäppäilyyn. Huomaan käyttäväni kameraa usein muistiinpanovälineenä: näin tallentui esimerkiksi ravintola Rytmissä ollut tieto lauantai-aamiaisista.

Osan kuvista jaan suoraan nettiin: joko sekä Twitteriin että Facebookiin tai pelkästään FB:in. Uutta kännykkäkuvaus ja kuvien jakaminen ei minulle ole: ensimmäistä kännykkäkuvablogia pidin kolme-neljä vuotta sitten, mutta silloin kuvien laatu oli heikko.

Myös videoiden kuvaaminen ja jakaminen iPhonella on osoittautunut varsin vaivattomaksi. En vain vielä ole rutinoitunut siihen hommaan samalla tavalla kuin kuvien ottamiseen.

- – -

Nestle ja nettiaktivismia

Vielä pitää pistää ihan jostain muusta eli linkata Nettiapinaan, joka kertoo hyvin Nestlén kuohuntaa herättäneesta toiminnasta ja sosiaalisen median, erityisesti Facebookin roolista kriisien kuohuessa.

Nyökyttelin ja ymmärsin hyvin fiiliksen.

“Olen aina ollut juorunnälkäinen ja perso huomiolle. Facebookissa pystyin siekailematta ruokkimaan molempia paheitani – jopa työajalla.”

Olenhan tässä itsekin välillä kokenut, että sosiaaliseen mediaan lastataan kaikenlaisia odotuksia maailmanrauhasta köyhyyden poistamiseen ja ilmastonmuuutoksen pysäyttämiseen. Puhumattakaan siitä, miten tietysti yritykset luovat asiakassuhteitaan, saadaan ihmiset tuottamaan sisältöjä ja yhteiskunnallinen hyvinvointi kehittyy.

Osa muistaa kommentoida, että älkääs viitsikö, onhan näitä tullut ja mennyt, tuskin some (kuten sosiaalinen media nykyisin lyhennetään) nyt mitään niin hienoa on.

Ihmekös tuo, että tuntuu sekavalta ja hankalalta.

Facebookiin voi heitellä höpöhöpöä ja kertoa, mitä on juuri syönyt, kuinka uusi iPhone (“rakas heroiini”) toimii tai mikä biisi pistää tänään jalat notkumaan. Twitterissä välitetään linkkejä sosiaalisen median tutkimuksiin, erilaisin uutisiin, kerrotaan väliin jotain arjesta ja vietetään #taskubileitä.

“Puhuttuaan 45 minuuttia ohjelmistosovelluksista, sähköisistä lukulaitteista ja älypuhelimistä Sunila huokaisee.
“Minua ärsyttää se, miten paljon ihmiset käyttävät aikaa erilaisten alustojen pohtimiseen, sillä loppujen lopuksi vain sisällöllä on väliä. Sen kehittämisestä puhutaan aivan liian vähän.”

Kun nyt “tunnen” satoja ihmisiä ja jaan sisältöjä, niin hienosti menee. Vai meneekö?

Kenelle kertoo sen, että rakastaa? Tai että pelottaa, kun läheisellä on vakava sairaus? Entä kun herää keskellä yötä maailmantuskaan ja kaikki ahdistaa?

Loppupeleissä ratkaisevat ne tärkeimmät ihmiset. Ne, joiden kanssa elää arkeaan.

Mikä merkitys sillä sitten on, millaista asiantuntijuutta rakentaa verkossa, ellei olisi niitä, jotka voi herättää keskellä yötä ja sanoa, että nyt itkettää.

Voi sen ahdistuksen blogiinkin kirjoittaa. Tai kertoa Facebookiin:

“Kun kohtaan vaikeuksia työssä tai siviilielämässä, tiedän että Facebookissa minua ymmärretään.”

Mutta ei se nyt vaan ole sama asia kuin jutella ääneen, jollekin tärkeälle.

Myönnän, että hetkittäin ahdistaa lukea, että pitäisi luoda nettistrategiaa, valita “oikeita” kanavia tai miettiä verkkomainettaan.

“Iso kysymys on pian se, miten rentoutua ja irtautua virrasta. Ihmiset ovat niin hirveän kytkeytyneitä laitteisiinsa”, Erkkola toteaa ja vilkaisee puhelimensa kelloa.

Toisinaan pohdin, pitäisikö silti, noin niin kuin oman tulevaisuuden turvaksi, muuttaa kotikonnuille Pohjois-Karjalaan ja opetella kasvattamaan omat perunansa ja porkkanansa. Ihan siltä varalta, että maailma ajautuu tilanteeseen, jossa on huomattavasti tärkeämpää hallita kasvienkasvatus kuin mobiilin päätelaitteen käyttö.

Mutta enhän minä malta nettielämästäni luopua. Enkä edelleenkään vähättele sen merkitystä elämälleni.

Kunhan vain muistuttelen itselleni, että mikä on oikeasti tärkeää. Eli eipä tässäkään kirjoituksessa siis tehty muuta kuin lisätty hälyä verkkoon.

Siirryn siis tiskaamaan eilisen madekeittoon pohjautuneen illanvieton jäljiltä astioita ja odottelemaan isää, joka saapuu liperiläisen mehu-, hillo- ja karjalanpiirakkalastin kanssa tänään luokseni.

- – -

Lainaukset Vihreän Langan (5.2.2009) Anu-Elina Lehden jutusta iElämä. Mainitut henkilöt Nokian markkinointipäällikkö Jussi-Pekka Erkkola ja viestintätalouden asiantuntija Arto Sunila.

Muita kirjoitukseen ja pohdintaan tällä viikolla vaikuttaneita linkkejä:

Mashable: 5 Essential Tools for Mobile Journalist (via PekkaPekkala)

7 Days to turn your blog into a Social Media Hub (via Kittikatti)

Katri Lietsala (Gemilo): Sosiaalisen median ohjeistus auttaa alkuun

Jarkko Vesa: Some ja hypekäyrä

Riku Vassinen: Tyttö sinä olet brändi

Uusin osoitus muotiblogien mm. verkostoitumisesta ja markkinointihyödyntämisestä on Indiedays-sivusto. Viime viikolla avatulla sivustolla kirjoittaa 19 omista blogeistaan tuttua ja näkyvää muotiblogimaailman edustajaa.

Vihjailuja sivustosta näkyi muotiblogeissa jo aiemmin, ja ilmeisesti teknisten ongelmien vuoksi avautuminen viivästyi (esim. Salla kirjoittaa tästä). Mutta nyt siis sivusto toimii ja pyrkii keräämään tuloja mainosten ja markkinointiyhteistyön avulla ja samalla tarjoaa mahdollisuuden jonkinlaisiin tienesteihin myös kirjoittajille. Blogejakin on ilmeisesti tulossa lisää:

“Indiedays on valittujen bloggaajien ja heidän lukijoidensa yhteisö. Olemme ylpeitä bloggaajistamme, joiden valintaperusteina ovat sisällön laatu ja lukijakunnan laajuus. Haluamme tarjota lukijoillemme helpon tavan löytää ja seurata laadukkaita muoti- ja lifestyleblogeja. Jos tunnet että olet ansainnut paikkasi tässä joukossa, täytä palautelomake, valitse aiheeksi ”pääsenkö bloggaajaksi” ja kerro itsestäsi ja blogistasi.”

Lisäksi joukkoa on kokoontumassa blogimiittiristeilyn merkeissä nyt tammikuussa. Kisaa käydään myös siitä, kenet äänestetään Tukholman muotiviikoille raportoimaan.

Ja ilmeisen paljon kaikkea muutakin muotiblogien maailmassa tapahtuu. En vain niin aktiivisesti tätä porukkaa seuraa, että enää pysyisin mukana kaikessa pöhinässä ja yritysyhteistyössä.

Kuulemani mukaan ilmeisesti monet tekevät myös erilaisia opinnäytetöitä tästä porukasta. Näin kuluttajaekonomistin näkökulmasta muotiblogit ovat tietysti myös kiinnostava ryhmä: miten omaa kulutusta ja kulutuskäyttäytymistä tuodaan esiin ja millaiset ajatukset kirjoituksissa näkyvät.

Olin paikalla kertomassa Porkkanamafian tavoista hyödyntää nettiä (esitykseni kalvot), ja toisena alustajana toimi Mari Tikkanen M4ID:stä (lue lisää Marista ja hänen erittäin kiinnostavasta yrityksestään Vihreän Langan jutusta). Liverapoilin paikalta Qaikuun.

Tikkasella oli hyvä pohjustus aiheeseen ja monta hyvää näkemystä, jotka sopivat paitsi järjestöille niin myös yrityksille. Tikkanen totesi mm. sen, että järjestöt eivät vielä ottaneet tarpeeksi huomioon, miten kollektiivista tekemistä voisi hyödyntää. Esimerkiksi Wikipedia on suosittu lähde terveysasioissa, joten vaikkapa WHO:n asiantuntijan pitäisi osata (ja haluta) muokata artikkelia esimerkiksi sikainfluenssasta.

Jälleen todettiin myös se, että verkkomaailman keskusteleva, avoimuutta vaativa kulttuuri on monille vieras ja sitä pelätään. Lisäksi netissä käytetään usein epämuodollista, henkilökohtaista viestintätapa, eikä senkään omaksuminen tuosta noin ole vaivatonta.

“Communication officer” ei ole enää merkittävin viestinlevittäjä, vaan yhteisö välittää ja kenties myös muokkaa viestejä. Erityisen tärkeitä ovat verkon mielipidejohtajat (“e-fluentials”, ihmiset, joilla on voimakas vaikutus sosiaalisessa mediassa omalla sektorillaan tai vaikka kaveripiirissä): viestin pitää tavoittaa nämä henkilöt.

Tähän liittyy myös tarve jokaisen henkilökohtaiseen sosiaalinen pääoman kehittämiseen. Tietysti minäkin haluan näyttää hyvältä omassa porukassani, yhtä lailla kuin myös antaa kuvan omasta asiantuntijuudesta.

Järjestöissä sosiaalisen median käyttöön ottoa helpottaakin, jos porukassa on edes yksi tällainen netti-intoilija. Organisaation sisäisessä toiminnassa “sosiaalisen median evankelisti” helpottaa asioiden viemistä läpi ja kenties vähentää muutosvastarintaa.

Alustusten jälkeen virisi kiinnostavia kommentteja ja ajatuksia. Yhtenä kohteena oli esimerkiksi netin viihteellisyys ja tiedon luotettavuus. Tähän Tikkanen totesi, että sosiaalista mediaa käytetään yhä enemmän nimenomaan “hyötymielessä”, vaikka tietysti “hömpälle” on oma paikkansa.  Ihmiset haluavat käyttää sosiaalista mediaa yhä enemmän oman elämän hallintaan.

Ei myöskään pitäisi aliarvioida ihmisen kykyä arvioida nettitietoa ja sen levittäjien luotettavuutta.

Asiatiedon merkitystä kuvasi myös Lukiolaisten liitossa toimineen nuoren kommentti IRC-gallerian hyödyntämisessä asiakampanjoinnissa. IRC-galleria on kaupallistunut ja yritysten mainosviesteihin voidaan suhtautua kielteisesti, mutta käyttäjät haluavat kuitenkin asiatietoa, vaikuttamismahdollisuuksia, kannanottoja. IRC-galleriassa voi luoda keskustelupaikan esim. nuorten mieltenterveystyöhön.

Lisäksi nousi esiin, ettei liittyminen johonkin Facebook-ryhmään todellakaan tarkoita, että olisi valmis vielä toimimaan konkreettisesti.

Samalla keskusteltiin myös jälleen siitä, että vaikka sosiaalinen media on periaatteessa edullista, niin silti se vaatii resursseja. Siis runsaasti aikaa. Eikä käsitys sosiaalisesta mediasta tai osaaminen verkossa toimimiseen ihan noin vain sormia napsauttamalla synny.

Haluaisin jotenkin aina mys muistuttaa, ettei netti ole muuttanut ihmismieliä niin paljon kuin välillä tunnutaan ajattelevan. Verkkoa syytetään siitä, että olemme lyhytjänteisempiä tai emme halua ottaa vastuuta samaan tapaan kuin ennen. Onkohan se todella näin? Ovat monet varmasti ennenkin ajatelleet, että olisipa hienoa tehdä hyväntekeväisyystyötä ja ensi maanantaina menen kyllä tuonne, mutta ajatuksen tasolle se meneminen kuitenkin on jäänyt: nyt verkossa aikomuksetkin voi tehdä julkisiksi.

Ja monet nettikäytökseen ja -toimintaan liittyvät kysymykset ovat niitä samoja, jotka ovat ihmisten sosiaalisessa toiminnassa olleet läsnä aina: verkko tuo vain ne esiin toisella tavalla.

”Post-kuluttaja tulisi nähdä ennen kaikkea kulutusyhteisöjen jäsenenä, joka tuottaa merkityksiä, kokemuksia, identiteettejä ja arvoa. Kuluttajan tarpeet ja halut eivät siten ole annettuja, vaan ne ovat monitahoisia, kulttuurisesti ja sosiaalisesti rakentuneita ja myös kuluttajan itsensä muovaamia. Kuluttaja on aktiivinen tuottaja, joka toimii yhteydessä toisiin kuluttajiin, yrityksiin sekä niiden arvoa tuottaviin verkostoihin.

Firat ja Dholakia esittävät myös, että nyky-yhteiskunnassa kuluttaja tuntuu olevan yhä vähemmän kiinnostunut materian kerääämisestä. Kuluttaja etsii pikemminkin tekemiseen liittyvää sisältöä, elämyksiä ja kokemuksia sekä niihin liittyviä merkityksiä. Kulttuurisesti jaetut merkitykset taas edellyttävät yhteisn olemassaoloa ja osallistumista. Kuluttajan tavoitteena ei ole kuitenkaan olla osa vain yhtä ainoaa yhteisöä tai kokemusta vaan hän haluaa navigoida erilaisten mahdollisuuksien välillä löytääkseen vaihtoehtoisia elämän tai olemisen tapoja.”

Näin kauppakorkeakoulun tutkija Joonas Rokka (joka nykyisin työskentelee myös Valiolla) lainaa A. Furatin ja Nikhiles Dholakin ajatuksia tekstissään Uusi yhteisöllisyys ja aktiivinen kuluttaja. Kyseinen kirjoitus on yksi Kulttuuriosaaminen – tietotalouden taitolaji -teoksen (toim. Uusitalo & Joutsenniemi) teksteistä. Lihavoinnit ovat omiani.

Rokka käsittelee kirjoituksessaan siis kuluttajan muuttunutta roolia: olemme aktiivisia, luovia ja kriittisiä kuluttajia. Näin kuluttaja voidaan nähdä kulttuurisena toimijana, sillä kuluttaminen tuottaa erilaisia merkityksiä, arvoja ja elämyksiä.

Myös vinkit yrityksille ovat tuttuja, mutta edelleen niin tarpeellisia:

”Joka tapauksessa markkinoijan ja kuluttajayhteisöjen välisen yhteistyön vaatimus korostuu, sillä toiminnan synnyttämä yhteishenki on huomattavasti voimakkaampi kuin yritysväen suunnittelema usein keinotekoinen yhteisöllisyys. [- - -] Yrityksillä on taipumus eristäytyä päämajoihinsa ja luoda omia strategioitaan, ja asiakkaan kohtaamista pyritään välttämään viimeiseen saakka. Markkinatutkimustakin tehdään mieluiten etäältä, keräämällä uutta tilastollista tietoa.”

Rokan muistutus siitä, että on virheellistä ajatella virtuaaliyhteisöt vain ”virtuaalisina”, on myös aina tärkeä.

”Virtuaaliyhteisöjen tai -heimojen jäsenet ovat kuitenkin ”oikeita” henkilöitä, jotka ovat yhteydessä virtuaalimaailmaan verkon välityksellä. Vaikka suuri osa virtuaaliyhteisöjen kanssakäymisestä tapahtuu ainoastaan verkossa, niiden jäsenet saattavat kohdata myös virtuaalimaailmojen ulkopuolella todellisessa maailmassa tai niin kutsutussa off-line -maailmassa.”

Sain Kulttuuriosaaminen -kirjan Joonas Rokalta itseltään: Suomen pienet piirit tuottavat tuttavuuksia, jotka tutkivat ja tekevät mm. kirjoja. Mutta siis: teoksesta en ole maksanut, ja iso kiitos Joonakselle kirjan luovuttamisesta!

Oleellinen syy päätökseen on silti ollut se, että tietyllä tavalla tunnen syyllisyyttä monista asioista (“pitäisi siivota”, “lukea se ajankohtainen kirja”) turhan helposti. Siis luon itselleni paineita, että pitäisi toimia tietyllä tavalla ja jos en niin tee, niin takaraivossa oma ääni nalkuttaa. Vaikka tiedän, ettei kukaan minulta edes odota kyseistä toimintaa enkä ole kenellekään mitään luvannut.

Tunnettu tosiasiahan on, että elämä on lyhyt ja se pitää käyttää mielekkäisiin asioihin. Jos blogikirjoittamiselle ei jää aikaa, niin ei siitä kukaan kärsi. Mutta jos minulla ei ole aikaa tavata ystäviä, harrastaa liikuntaa, nauttia ruuasta, nukkua, puuhastella mukavia tai ottaa rennosti, niin minä kärsin. Tietysti pitää myös hoitaa luvatut työt ja muut oikeat velvollisuudet.

Välillä koen outona, kun ihmiset tuskailevat, ettei heillä ole aikaa ainakaan nettipörräämiseen. Ikään kuin nettielämä olisi jotenkin velvollisuus. Ei tietenkään ole mikään pakko lukea tai kirjoittaa blogeja tai kirjautua Facebookiin, vaan kannattaa tehdä sitä, minkä kokee mielekkääksi.

Sitten, kun minulta kysytään, miten minulla on aikaa, niin vastaan, että koen saavani netistä niin paljon eli ajalle tulee vastinetta. Tietysti kerron myös, etten omista televisiota, joten käytän sen ajan verkossa. Tai että teen työni tietokoneella ja netissä liikahtelu on siinä rinnalla huomaamatonta.

Toisaalta moni ilmoittaa, miten poistaa tiettyjä nettitoimintoja elämänmuutosten myötä, kuten Anu kertoo lapsensaamisen muuttaneen prioriteetteja. Näinhän se menee monessa muussakin tekemisessä: jos tulee jotain tärkeämpää, vähemmän tärkeä tipahtaa pois.

Nyt en siis ole päivittänyt tätä blogia hetkeen. Konkreettinen yksi syys oli toukokuun aikatauluja yllättäen muuttanut ulkomaanmatka. Reissussa tapasin myös ensikertaa Maurelitan. Sain kohdata muulta matkassa olleelta porukalta sitä tuttua ihmetystä blogituttujen kohtaamisesta.

“Siis tapaat jonkun kaverisi?”
“Mjoo, no siis tavallaan, en ole koskaan häntä oikeasti nähnyt tai puhelimessa jutellut, mutta netin kautta koen kyseisen ihmisen tuntevani.”
“Siis et ole koskaan tavannut ja nyt sitten noin vain menet moikkaamaan lounaalle?!”

Minulle tämä ei tietysti enää ole mitään ihmeellistä, koska olen niin moniin ihmisiin saanut ensikontaktin verkossa ja sitten vasta tavannut naamakkain. Lähes kaikki ovat olleet, kuten myös Maurelita, hyvin pitkälti mielikuvan mukaisia.

Minulle sosiaalinen media on siis myös sitä, että se tuo ihmisiä offline-elämäänikin. Esimerkiksi tänään vietin iltapäivää takapihalla neljän ystävän kanssa ruokaillen ja höpötellen. Kolmeen heistä ensikontakti on ollut aikoinaan verkossa, mutta eihän tutustumistapa ystävyyttä suuremmin määritä.

Mutta siis: elämää on tietysti muuallakin kuin netissä. Se muu elämä on myös minulle tärkeää. Jos blogi ei kesän mittaan aktiivisesti päivity, niin olen toivottavasti viettämässä sopivan joutilasta, monin tavoin riittävää, mukavaa ja  leppoisaa elämää.

Siihen elämään minulla kuuluu myös tietokone ja netti, eli en minä totaalisia poistumia edes tavoittele. Netti helpottaa arkeani ja esimerkiksi yhteydenpitoa ystäviin, joten en koe tarpeelliseksi totaalista pidäyttäytymistä online-elämästä.

- – -

Loppukevennys: eräs ystävä lähetti juuri linkin tähän videoon. Ilmeisesti ajatteli sen sopivan minulle, heh!