Ehkä yksi syy akateemisen ympyröiden haluttomuuteen nettiin on se, mitä Lauri Järvilehto taannoin blogissaan toi esiin arvioidessaan Katleena Kortesuon Tee itsestäsi brändi -kirjaa:

“Brändääminen synnyttää Porthanian käytävillä ja Fabianinkadun pimeillä kujilla vilunväristyksiä, jotka kuljettavat akateemikon mielen koluamaan Punavuoren ja Eiran hipster-hengessä sisustettujen mainostoimistojen nurkkia. Niiden kanssa hän ei halua olla missään tekemisissä. Tutkijan asiantuntemus perustuu rautaiseen substanssiosaamiseen. Brändääminen kuuluu helppoheikeille.

Ja kuitenkin: brändäämisessä ei ole suinkaan kyse turkoosin ja neonvioletin trendikkäästä yhdistämisestä tai kvartaalin trendisloganien hokemisesta. Brändäämisessä on kyse siitä, mitä joka ikinen asiantuntija tarvitsisi substanssiosaamisensa jälkeen kaikkein eniten: viestin kiteyttämisestä.”

Siis suomalaisessa yliopistomaailmassa ei ole tapana suuresti “brändätä” itseään, ja blogikirjoittelu voidaan nähdä nimenomaan tällaisena pahamaineisena toimintana. Niitä, jotka näin tekevät, voidaan katsella hyvinkin happamasti.

Mutta onneksi siis nykyisin löytyy jo hyviä tutkijanalkuja ja tutkijoita, jotka pitävät monipuolisia ja kiinnostavia blogeja. He tuovat esiin omaa osaamistaan ja avaavat meille maallikoille myös tutkimuksiaan ja niiden taustoja.

Mainitsen nyt vain pari esimerkkiä, joiden kirjoittajat peräti tunnen myös muuten kuin netistä.

Ensinnäkin Heikki Kerkkäsen Ajattelemisen pensaita ja puistoja. Heikki on yhteiskuntatieteiden maisteri ja tutkija, joka kirjoittaa mm. maahanmuutosta. Kannattaa lukaista esimerkiksi teksti “Mitä turvapaikanhakijoiden vastaanotto maksaa“.

Toinen, aihealueeltaan ja tyyliltäänkin erilainen, on Turun yliopiston professorin Jaakko Suomisen kirjoittama Koneen kokemu(y)s. Jaakko on tällä hetkellä “työstövapaalla” ja toimii erikoistututkijana projektissa “Tietokoneen toiset elämät”.

Kolmantena vielä Annukka Bergin blogi, johon hän lähinnä kokoaa muualla julkaistuja kirjoituksiaan. Tämä tapa sopisi varmasti monelle muullekin akateemiselle, joista tuntuu, että kirjoitettavaa on niin paljon, ettei varsinaiselle aktiiviselle blogille jää aikaan.

Taisin tapani mukaan mennä hieman häröilyn puolelle: ammatillisena paatoksena tuskin voi pitää puheitani ukulelensoitosta, onnellisuudesta tai muusana olemisesta.

Mutta en minä halua erottaa työminääni joksikin erilliseksi osaksi. Sehän on yksi syy siihen, että nykyisin työskentelen yrittäjänä, vaikka silloin yhdeksän vuotta sitten fuksina en osannut moista vaihtoehtoa pitää kovin todennäköisenä.

Toiminimen perustamisen taustalla ylipäätään oli halu elää oman arvomaailman mukaista ja näköistä elämää. En sitä silloin ajatellut downshiftaamiseksi tai kohtuullisestamiksi, vaikka jälkikäteen niilläkin sanoilla toimintaani voi osaltaan kuvata.

Kohtuutta kirjallisessa muodossa

Kohtuullistaminenhan on edelleen vahvasti esillä mediassa ja monissa keskusteluissa. Eilen kävin Ritvan kirjanjulkkareissa ( “Kohtuus kaikessa – enemmän elämää vähemmällä“) ja olen tietysti otettu siitä, että pääsin kirjaan mukaan yhtenä kohtuullistajaesimerkkinä. On teokseen lainattu myös aihetta käsitellyttä Hesarin kolumniani.

Aikoinaan Ritva tuli tutuksi ensin bloginsa kautta. Suuri yllätys oli kuitenkin se, kun Ritva lähetti minulle tekstin, jossa hän arvioi netin kautta syntynyttä kuvaa henkilöbrändistäni. Sittemmin onnistuimme kohtaamaan myös kasvokkain.

On todella hienoa, että Ritvasta on tullut kirjailija aihealueella, jonka hän hyvin hallitsee!

Työniloa ja valinnanvapautta

Eilen julkaistiin myös Ilkka Halavan ja Mika Pantzarin tekemä EVA:n raportti, jossa YLEn uutisessa todetaan mm. seuraavaa:

“Tämän päivän ja tulevaisuuden työntekijät eivät enää näe työelämää uralla etenemisenä ja pitkänä jatkumona, jossa tulokset ratkaisevat. Yhä tärkeämpiä arvoja ovat työnilo, valinnan vapaus, itseohjautuvuus ja oma aika. Linjassa johtaminen ja pelkät palkkahoukuttimet eivät riitä.”

Ja sitten vielä tänä aamuna Tuomas Enbusken ohjelman aiheena oli Mikä ihmeen downshiftaus? Keskustelemassa olivat Osmo Soininvaara, kohtuullistajanakin tunnettu WWF:n Sampsa Kiianmaa ja Alma-median henkilöstöjohtaja Mari Vuorre.

Koska itse olen varsin monesta asiasta pintapuolisesti ja lyhytjänteisesti kiinnostunut, niin myönnän, etten ole enää oikein jaksanut seurata kaikkea kohtuullistamiskeskustelua: omalta osaltani aihe tuntui riittävän tuoreelta vuosi-pari sitten. Onneksi siis muut tekevät ja seuraavat.

Epävarmuutta oppii näköjään sietämään

Mutta tuon viime viikkoisen fukseille puhumisen myötä muistin hyvin, millainen epävarmuus silloin kymmenisen vuotta sitten liittyi omaan tulevaisuuteen. Mitä ihmettä sitä isona tekisi? Miksi? Kai sitä toivoi löytävänsä jonkun selvän kutsumuksen ja paikan.

Jälkikäteen on helppo havaita oman tekemisen tietty punainen lanka. Viestintä on roikkunut mukana lukioikäisestä alkaen. Lisäksi kulutus ja sitä kautta arkinen toiminta on aina ollut kiehtovaa.

Mutta ei se epävarmuus tulevaisuudesta ole vieläkään täysin poistunut. Sen on oppinut hallitsemaan, kun kokemuksen kautta on saanut havaita, että kyllä sitä pärjää. Ja pärjää ihan kivasti, vaikka ei ole vakitöissä ja tienaa suuria summia.

Huomenaamuna kohtaan taas tuoreita yliopisto-opiskelijoita. Tällä kertaa kyseessä ovat Tampereella journalistiikan opinnot aloittaneet, ja minun aiheenani on freelancerin elämä.

Menin mukaan tietysti kiinnostuksesta aiheeseen ja toivoin, että saisin hyviä neuvoja ja vinkkejä. Lähes kaikki muut kurssia käyvät ovat luonnontieteellisemmin suuntautuneita (biotekniikkaa, metsäpuolta jne.) ja ihan oikeasti tekevät tutkimusta.  Kurssilla keskityttiin tutkijoiden “mediayhteistyöhön”, tiedotetekstien kirjoittamiseen ja YLEn tiedetoimitukseen.

Blogeista tai tutkijoiden omista tavoista tehdä tutkimustaan julkisemmaksi esimerkiksi netin avulla ei oikeastaan keskusteltu sivulausetta enempää. Minä olisin tietysti voinut paasata aiheesta, mutta ehkä onneksi siihen ei tullut mahdollisuutta.

Kurssia vetää YLEn radiopuolen tiedetoimittaja Sisko Loikkanen. Kurssia pidettiin porukassa kahtena päivänä, ja erityisesti minua on ilahduttanut “pilkunviilaus”.

Tiedän kärsiväni ajoittain pahasta ns. substantiivitaudista. Sisko nosti aiheen kurssilla esiin, ja toivottavasti jatkossa osaan kirjoittaa napakampaa tekstiä, jossa turhat substantiivimuodot on karsittu.

Substantiivitaudista ja kömpelöistä lauseista käytiin luennolla läpi mm. seuraavia esimerkkejä:

”Näin hankalassa kohteessa on oltava tarkkana kaikkien teknisten ratkaisujen ja varsinkin niiden sijoittamisen kanssa.”

”Tavaroiden tuottajilta tämä edellyttää nykyistä enemmän valmiuksia kierrätysmateriaalien hyödyntämiseen.”

Tyypillisiä substantiivi-ilmauksia ja tapoja, joilla ne voisi korvata:

“…on annettu opetusta” —> opetettu
“…tutkimus on keskittynyt” —> keskeisesti tutkitaan
“…sen mallintaminen on vaikeaa” —> on vaikea mallintaa

Yritän siis parhaillaan karsia näitä ilmaisuja pois omista teksteistäni. Onneksi saan myös tietyiltä toimeksiantajilta erittäin opastavaa palautetta ja muokkausta, jonka avulla omia virheitään oppii näkemään.

Substantiivitaudin yleistymisen syyksi on veikkailtu mm. englannin vaikutusta. Lisäksi substantiivikieli on sellaista sopivan epämääräistä, esimerkiksi julkishallinnon suosima tapa ilmaista asioita. Kun näitä lausuntoja kopioidaan tiedotteista, lausunnoista, tutkimuksista ja muista teksteistä, niin ne valuvat mediaan asti.

Omalla kohdallani en voi syyttää kuin itseäni. Vielä on paljon kehitettävää ja opittavaa. Olen huono ja laiska viilaamaan tekstejäni, mutta ilman sitä en kirjoittajana kehity.

Lisäys: Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksella on hyvä teksti Substantiivitaudin oireita. Samalla korjauksia: kuvaavaa, että teen typeriä kirjoitusvirheitä oleelliseen sanaan tällaisessa tekstissä, heh.

Blogikirjoittajia ei joukosta juuri tunnustaunut, mutta lukijoita sentään suurempi joukko. Eniten käsiä nousi silloin, kun kysyin, miten moni on Facebookissa.

Facebook on merkittävä asia: omalla kohdallani se on lisännyt tiettyä nettikommunikaatiota. Erityisesti tapahtumatiedotuksessa FB toimii hyvin.

Siksi se vaikuttaa myös kulttuurin kulutukseeni. Saan FB:n kautta kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin ja seurailen myös, mihin kaverini ovat ilmoittautuneet. Esimerkiksi parhaillaan menossa oleviin pari DocPoint-elokuvaa tuli parhaiten tietoisuuteeni nimenomaan Facebookin kautta. Myös erilaiset keikkatiedot leviävät Facebookissa hyvin.

(Näköjään myös veljeni eli Eko-Matti oli juuri kirjoittanut Kulutusjuhlaan otsikolla Kulutusvinkki: Kulttuuri.)

Maatalous-metsätieteiden maisteri puhuu kuluttajuudesta

Luennon jälkeen tapasin Ollia, jolle selitin, missä olin ollut luennoimassa eli maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. Olen siis titteliltäni maatalous-metsätieteiden maisteri, ja sehän on monien mielestä vähän outoa, jopa huvittavaa. Tiedekunnassa siis sijaitsee taloustieteen laitos, ja sen alta löytyy myös kuluttajaekonomia oppiaine.

Näistä aiheista höpisin myös videolle. Pahoittelen taas teknisesti heikkoa laatua: ei kannata liian tarkkaan kuvaa katsella.

Aiheena on Free Trade Nation: Globalization and Consumer Power in Historical Perspective. Kuulemani mukaan Trentmann on mainio luennoitsija, ja itse aion tietysti mennä paikalle.

- – -

Joutilaisuuspohdintoihini liittyen: taannoin ITViikon uutispäällikkö Perttu Pitkänen kirjoitti omasta vuorotteluvapaakokemuksestaan.

“Ihmettelen luterilaista ”otsasi hiessä” –työmoraalia ja pitkien työpäivien ihannointia, jota vieläkin kansalle tuputetaan. Raamatunkin mukaan työ on rangaistus syntiinlankeemuksesta, ei siis mikään hyve itsessään. Elämässä pitää olla muutakin.

Loman lopussa jäi vielä paljon tekemättä. Ei vaan ollut aikaa harjoitella taas piirtämistä, kerrata ruotsin kielioppia tai opetella soittamaan huuliharppua. Sovelluin erinomaisesti joutilaan vapaaherran elämään, ilman varsinaista työaikaa. Minulta ei heru sympatiaa niille, joille joutilaisuus on haaste.”

Ja tällä viikolla luin Talouselämän päätoimittajan, fanittamani Pekka Seppäsen kolumnista, että hän jää puolen vuoden sapattivapaalle. Samaisessa kolumnissa hän jakaa saamiaan neuvoja, joista yksi on seuraava:

“Merkitse kalenteriin hyvissä ajoin joka viikolle lokero, jossa lukee Ajattele, ja noudata kalenteriasi. Ajattele sohvalla, kävelylenkillä tai saunassa – missä tahansa muualla kuin työpaikalla, sillä työpaikalla on mahdotonta ajatella.”

Qimki laittoi Marinadi-blogin kommenttia:

“Sun yrittäjyys-joutilaisuus pohdinta on ollut aivan mullistavaa ajateltavaa. Että onkin yrittäjä ensisijaisesti siksi että on oman aikansa valtias, ei siksi että haluaa tienata rahaa raatamalla kynnet verillä ympäripyöreitä päiviä. Yrittäjyys ei näemmä sittenkään ole ihan poissuljettu vaihtoehto kun miettii miten järjestäisi elämänsä kivalle tolalle.”

Jokohan kohta joku yrittäjäjärjestö alkaa toppuutella minua näistä lausunnoista, joissa yllytän ihmisiä yrittäjyyteen, jonka tavoitteena ei ole tuottaa suuria voittoja, vaan yrittäjälle itselleen kivaa elämää?

“Mitä aihe ”elämäjulkaiseminen Internetissä” tuo mieleesi? Millaista se on, missä sitä tapahtuu? Ketkä sitä tekevät? Teetkö sitä itse? Mitä siitä ajattelet?”

Tarkempia kysymyksiä, lisätietoja ja vastausohjeet ovat Sarin kirjoituskutsussa.

Suvin blogissa on ollut nyt jo kirjoituksia niin oman yliopistoon hakemisesta kuin opiskelijan taloudesta. Kysymyksiä tipahtelee kommenttiosastolle ja Suvi vastailee sujuvasti ja omakohtaisesti.

Matti taas kirjoittaa ehkä tietyllä tavalla syvällisemmällä otteella opiskelijan maailmasta. Mattihan on hämmästyttävän fiksu nuorimies, ja blogi vain vahvistaa tätä mielikuvaa.

Lisäksi näissä opiskelijaelämän blogiessa mukana on pari minulle tuntematonta henkilöä. Emman blogi on kuvausta luokanopettajaopiskelijan arjesta, ja Janne kirjoittaa matemaatiikon näkökulmasta.

Tietojeni mukaan nämä opiskelijat saavat pienen korvauksen kirjoittamisestaan ja heitä on puuhaan myös opastettu, mutta mitään liian tiukkoja raameja kirjoittamiselle ei ole asetettu. Hyvältähän tuo näyttää: uskoisin, että blogien avulla myös yliopisto-opiskelua suunnittelevat saavat ruohonjuuritason näkemyksiä aiheeseen ja meille muillekin blogeissa on kiinnostavaa asiaa.

Tietysti monet muutkin blogit välittävät kuvaa opiskelijaelämästä. Tilastokeskuksen internetin käyttötutkimuksen mukaan mukaan opiskelijoista blogeja oli vuosi sitten keväällä lukenut joka toinen ja opiskelijoista reilulla viidellätoista prosentilla oli oma blogi.

Omaa opiskelupaikkaa ei anonyymissa blogissa paljasteta välttämättä suoraan. Kerrotaan, että opiskellaan ja alakin voi selvitä tekstejä seuraamalla, mutta koulua ei kerrota. Mutta viestiväthän myös nämä tekstit opiskelijaelämästä ja muokkaavat lukijoiden mielikuvia. Ja jos ei muuta, niin ainakin opiskelijan arki tentteineen, osa-aikatöineen, kesätyöhakuineen ja rahahuolineen välittyy helposti.

Mutta tietysti “viralliset” oppilaitosten blogit tarjoavat paljon paremman näkemyksen sellaiselle, joka on aidosti kiinnostunut esimerkiksi tietystä oppiaineesta. Omalla nimellään kirjoittava opiskelijablogaaja on hyvä tietolähde, ja kommenttiosaston kautta voi kysellä lisää.

Omaa merkitystäni oppiaineeni, kuluttajaekonomian, jonkinlaisen markkinoijana netissä on vaikea hahmottaa. Kun googlaa sanan kuluttajaekonomia, on tämä blogi listalla kärjessä heti yliopiston virallisten sivujen jälkeen. Voisin siis veikata, että lähes kaikki oppiaineseen pyrkivät käväisevät blogissani. Ja tietysti toivon, että olen lisännyt oppiaineen tunnettuutta myös muiden kuin opiskelua suunnittelevien parissa.

Yksi tapa hyödyntää blogia oppiaineen markkinoinnissa on TAMKin Taiteen ja viestinnän ryhmäblogi, joka kertoo tavoitteekseen nimenomaan hakutietämyksen parantamisen.

Kuluttajaekonomiaa opetetaan siis Helsingin yliopistossa maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa, taloustieteen laitokselta. 1990-luvun puoliväliin asti oppiaineen nimi oli kodin taloustiede. Syy siihen, että aine löytyy kyseisestä tiedekunnasta eikä esimerkiksi valtiotieteellisestä, jonne monet sitä usein veikkaavat, johtuu käsittääkseni perinteisestä “pellolta pöytään” -ajattelusta. Eli koska tiedekunnassa opetetaan elintarvikkeiden alkutuotantoa, on luontevaa ajatella, että myös sitä loppupäätä eli kuluttajaa pohditaan samassa paikassa.

Poikkitieteellistä pienellä porukalla

Kuluttajaekonomiaan otetaan kymmenkunta pääaineopiskelijaa vuosittain, ja varsin pieni opiskelijajoukko teki mielestäni opiskelustakin mielekästä: niin kanssaopiskelijat kuin henkilökunta tulevat tutuiksi.

Opintojen tarkasta rakenteesta ja sisällöstä kiinnostuneiden kannattaa tietysti vilkaista opinto-opasta (pdf). Kuluttajaekonomia on ns. poikkitieteellinen, eli se ammentaa aineksia esimerkiksi kansantaloustieteestä, sosiologiasta ja psykologiasta. Näkökulma on kuitenkin nimenomaan yksilölähtöinen, eli jos kauppakorkeassa katsotaan maailmaan usein enemmän yritysten vinkkelistä, niin kuluttajaekonomiassa lähtökohtana ovat kotitaloudet ja kuluttajat.

Sivuaineita voi valita melkoisen vapaasti: itse opiskelin läjän suppeita sivuaineita eli markkinointia, elintarvike-ekonomiaa, kauppakorkeasta tietojärjestelmätiedettä (ns. JOO-opinto-oikeus), ja sisällytin muinoin avoimessa yliopistossa tekemäni journalistiikan appron opintoihin. Koska opintoviikkoja ehti kertyä tarpeeksi, niin opintojen aikana suoritetut aikuiskasvatustieteen perusopinnot jätin tutkinnosta pois.

Yliopistoon amk:n jälkeen

Löysin itse kuluttajaekonomian vasta muutettuani Helsinkiin vuonna 2000. Tätä ennen olin valmistunut tradenomiksi Jyväskylän ammattikorkeasta. Tulin Helsinkiin töihin, mutta totesin, että olisi mukavaa opiskella itselleen korkeamman tason tutkinto ja myös intoa oppia lisää riitti. Selasin vaihtoehtoja ja löysin taloustieteen laitoksen ja kuluttajaekonomian ja tajusin, että tuota minä haluan. Töiden teon ohessa keväällä 2001 luin kahta pääsykoekirjaa, ja oikeastaan ensimmäistä kertaa pyrin tosissani yliopistoon.

Koska olin päättänyt, etten liian pitkään maisterin tutkintoa suorita, niin valmistuin alle 2,5 vuotta myöhemmin. Sain jonkin verran hyväksytettyä ammattikorkeassa suoritettuja opintoja (mm. “virkamiesruotsi”, joitakin laskentatoimeen, yritystoimintaan ja markkinointiin liittyneitä kursseja), mutta valmistumishetkellä opintoviikkoja oli kertynyt siis yli tarpeen oman kiinnostuksen ja innon vuoksi.

Mutta en mitenkään suosittele vauhdinpitoa opiskeluissa, hitaamminkin ehtii, ja esimerkiksi opiskelijajärjestötoimintaan osallistumisesta on oma ilonsa. Minulle oli etua mm. siitä, että opintojen ohessa tein sen verran freetoimittajan töitä, joista saadut tulot riittivät elämiseen ja samalla sai pätevää työkokemusta.

Mikä ihmeen MMM?

Kuluttajaekonomiasta valmistutaan tittelillä maatalous-metsätieteiden maisteri (tietysti voi suorittaa myös kanditaatin tutkinnon). Tämä aiheuttaa sen, että usein saa vastata kysymyksiin tyyliin “täh, miten sulla on tällainen tutkinto?”

Työmarkkinoilla oppiaine ei myöskään ole niin tunnettu. Harhaanjohtavaa olisi väittää, että kuluttajaekonomistit ovat erityisen haluttu ryhmä työmarkkinoilla: pelkällä tutkintotittelillä ei muutenkaan töitä usein jaeta, vaan painoarvonsa on työkokemuksella, omilla kiinnostuksenkohteilla ja ominaisuuksilla. Jotkut joutuvat valmistumisen jälkeen olemaan pidempään työttömänä, toiset saavat mieleisen homman nopeasti: tilanteet ja tapaukset vaihtelevat melkoisesti. Mutta maisterin paperi antaa valmiuden tietyn vaativuustason tehtäviin.

MMM:t ovat perinteisesti sijoittuneet paljon esimerkiksi vähittäiskauppa- ja pankkisektoreille, ja niissä työskentelee myös monia kuluttajaekonomiaa opiskelleita erilaisissa tehtävissä. Itse tiedän kuluttajaekonomiasta tai aiemmin kodin taloustieteestä valmistuneita olevan mm. seuraavissa hommissa:

- opettajia esim. AMK:ssa
- tiedottaja tai muu viestinnän tekijä esim. vähittäiskaupparyhmässä
- Kuluttajaliitossa asiantuntijana
- luottokorttiyhtiössä kouluttajana
- tutkimustehtävissä esim. markkinatutkimusyrityksissä, yliopistossa ja kuluttajatutkimuskeskuksessa
- asiamies järjestökentällä
- asiakkuudenhallintajärjestelmien parissa asiantuntijana
- kuluttajaneuvojana
- amanuenssi yliopistolla
- yksityistalouden asiantuntija pankissa

Ja minähän nykyisin tienaan suurimman osan elannostani vapaana toimittajana, jonka erityisalaa ovat kuluttajiin ja kuluttamiseen liittyvät näkökulmat. Viestinnän pariin hakeutuminen alkoi jo lukioiässä, ja esimerkiksi ammattikorkean harjoittelun suoritin viestintäassitenttina ja yliopisto-opintojen aikaan olin kesätöissä Maaseudun Tulevaisuudessa ja kirjoittelin juttuja eri lehtiin.

Valmistumisen jälkeen sain työpaikan Sähköinfo Oy:ssä, jossa toimin tiedottajana, toimittajana ja verkkosivujen toimituspäällikkönä yli kolme vuotta, kunnes päätin haluavani panostaa enemmän kuluttaja-aiheita käsittelevään viestinnän tekemiseen.

Lisäksi minulla on jatko-opiskeluoikeus kuluttajaekonomiaan. Olen siis jättänyt suunnitelman väitöskirjasta, jonka aiheena ovat blogit ja kulutuskirjoittelu. Opiskeluni on tällä hetkellä tosin lähinnä hyvä harrastus.

Koska perusopinnoistani on jo jokunen vuosi, en enää ole ehkä paras henkilö vastaamaan opiskelua koskeviin kysymyksiin. Mutta mieluusti vastailen, jos joku on halukas tietämään jotain lisää.

Ruotsissa on jälleen blogilla ansaitseminen esillä. DinaPengarista sattui silmiin uutinen, jonka mukaan 17-vuotias Isabella Löwengrip tienaa blogillaan jopa miljoonia kruunuja vuodessa (eli lienee noin satatuhatta euroa: summa kuulostaa kyllä hurjalta). Blogi kerää jutun mukaan noin 200 000 viikkokävijää.

Jos oikein ymmärsin, niin raha tulee sekä normaaleista mainosbannereista että piilomainontakeinoin: Löwengrip kertoo Blondinbella-blogissaan tuotenimiä ja firmat maksavat tästä. Hän on laajentanut tätä “product placementia” myös blogin ulkopuolelle eli jokin yritys on maksanut Löwengripille, että hän mainitsee nimen mediassa.

Toivottavasti tällainen piilomarkkinointityyppinen tienaaminen ei rantaudu Suomeen ihan heti. Siinä ei ole mitään vikaa, että joku saa blogistaan rahaa, mutta kuten jo aiemmin on monta kertaa todettu, niin se häiritsee, jos ei voi tietää, milloin blogikirjoittaja kertoo aitoja mielipiteitään ja milloin hän mainitsee tuotteita vain rahan vuoksi. Minähän olen sanonut, että voisin ottaa kissablogilleni sponsoriksi lemmikkituotefirman, mutta tietysti homman haluaisin tehdä täysin avoimin kortein.

Blogitutkimusta ja kulutusväitöskirjaa

Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen sosiaalisen median tutkimusprojekti on päässyt siihen pisteeseen, että siinä etsitään esimerkiksi bloginpitäjiä ja YouTube-julkaisijoita ryhmäkeskusteluihin. Janne Matikainen pisti sähköpostia ja lupasin auttaa haasteltavien etsinnässä.

Eli jos koet kiinnostusta, niin blogaajien ryhmäkeskustelu on näillä näkymin joko keskiviikkona 26.3. klo 13-15 tai tiiistaina 1.4. välillä 10-18. Kesto on noin 1,5 tuntia ja keskustelu järjestetään Helsingin Kruunuhaassa. Jannelle voi ilmoittautua tai tutkimuksesta voi kysyä lisää sähköpostilla, janne.matikainen (at) helsinki.fi.

Toinen tutkimuspuolen maininta on ensi kuussa oleva väitöstilaisuus. 18. huhtikuuta tarkastetaan Liina Puustisen Kuluttajamuotti: Kuluttajuuden tuottamisesta mainonnan instituutioissa.

Yhden kirjaimen ero

Keskiviikon Hesarin Hinta ja laatu -sivuilla oli pienlaitteiden akkuja käsitellyt juttuni ja kolumnini. Lehteen oli päätynyt virhe, josta myös minun sähköpostiini tuli palautetta. NiMH-akun pitkä nimi kirjoitettu yhden kirjaimen verran väärin. Kyseessä on siis nikkelimetallihydridi, ei -hybridi, kuten lehdessä luki.

Itseäni virhe tietysti harmitti ja pahoittelin tarkkaavaisille lukijoille tapahtunutta. Kun pistin palautteen eteenpäin toimitukseen, kävi ilmi, että voin syyttää ainakin osittain tietotekniikkaa. Hesarin oikolukuohjelma oli nimittäin herjannut oikeasta kirjoitustavasta, joka juttuni alkuperäisessä versiossa oli. Niin se oli muutettu ohjelman hyväksymäksi hybridiksi.

Eli jos sama termi näkyy lehdissä väärin, niin kyseessä voi olla myös oikolukuohjelman puutteellinen ohjelmointi.

Sain myös pari muuta palautetta, joka on tietysti aina ilahduttavaa, sillä eihän lehtijutuista kovin usein mitään kommentteja kuule. Vinkki monikäyttöisestä matkalaturista on syytä pistää julki. Jari kirjoitti sähköpostissaan:

“Itse olen pitkään käyttänyt erään valmistajan pakettia jossa on laturi, pieni ladattava lisäakku sekä aurinkokennolaturi.

Paketissa on mukana sovittimet joilla laturi käy ‘seinään’ yli 150:ssa maassa sekä sovittimet joilla laturi ja/tai lisäakku sopivat lähes kaikkiin markkinoilla oleviin laitteisiin. Itse olen käyttänyt mm. Eri valmistajien puhelimen lataamiseen ja MP3( IPOD) soittimien kanssa. Lisäksi laitteen sovitinpäät sopiva kameroiden ja muiden PDA laitteiden kanssa käytettäviksi.

Jos käytettävissä ei ole verkkovirtaa (laturille), niin lisäakun voi ladata aurinkokennolaturilla. Toimii Suomessa pilvisenä maaliskuun päivänäkin (ikkunan lävitse).
Lisätietoja tästä valmistajasta/tuotteesta: http://www.powermonkey-explorer.com/“

Tämän jatko-opiskelijastatuksen hain syksyllä 2006. Olin silloin vakituisessa palkkatyössä, ja koin kaipaavani vähän jotain muuta. Jatko-opiskelu sopi siihen rakoon, sillä sen ansiosta pystyin anomaan myös lyhyempää työviikkoa. Nyt oma tilanne on tietysti toisenlainen, kun lähdin työstä ja tienaan omillani.

Käytännössä opiskelu ja tutkimuksen teko ei oikeastaan etene. Syksyn aikana suoritin 10 opintopisteen verran kursseja (viestinnän aineopintoja), ja yhtä vähäinen taitaa olla suoritus nyt kevätlukukaudella. En ole hakenut apurahaa enkä ole mukana missään tutkimusryhmässä, joten sikäli ei ole edes mitään paineita.

Mutta toisaalta henkistä painetta tulee, kun esimerkiksi sain käsiini tiistain Metro-lehden, jossa oli oppiaineemme professoria Visa Heinosta haastateltu netin vertailusivustoihin liittyen. Juttuun oli päätynyt seuraava lause:

“Yksi esimerkki ilmiöstä on esimerkiksi nuorten tyttöjen ylläpitämät blogit vaateostoksistaan. Aihe kiinnostaa jo akateemista maailmaakin: kulutusblogeista on tekeillä väitöskirja Helsingin yliopistossa.”

Väitöskirjan oikea alkuunsaattaminen vaatisi, että voisin pyhittää hommalle kokonaisuudessaan vaikka kuukauden. Mutta en sitä taida ihan heti edes pystyä tekemään (juu, pitäisi olla esimerkiksi se rahoitus, jota ei tietysti tule, jos sitä ei hae…) Minä en selkeästi kykene siihen, että tekisin tutkimuksenkaltaista toimintaa arkisen työn rinnalla.

Jatko-opiskelu on kiva harrastus: sen ansiosta voin käydä yliopiston luennoilla ja toki saan tiettyä statusta. Mutta vaikea tässä vaiheessa on kuvitella, että minusta joskus oikeasti tulisi tohtori. Tai siis ainakaan lähivuosina.

Sitä paitsi kynnys tuntuu olevan todella korkea.Väitöskirjanhan pitäisi olla jotain hienoa ja suurta. Ja jaksanko olla niin kiinnostunut yhdestä aihealueesta, että siitä vääntäisin koko pumaskan (tosin jos saisin jotain aikaan, niin se olisi ns. artikkeliväitöskirja). Olenko minä muka sellaista analyyttistä tutkijatyyppiä, joka saisi aikaan jotain kiinnostavaa? Tiedostan, että minulle on varmasti kertynyt kohtuullisen paljon tietoa, jota voisi tutkimuksessa hyödyntää, mutta silti en oikein jaksa uskoa kykyihini.

Toki toimittajan ja tutkijan työssä on samoja piirteitä: tiedonhankintaa ja -hallintaa, asioiden yhdistelemistä, kirjoittamista, omaa pohdintaa. Mutta toimittajana jutut vaihtuvat ja vaihtelevat: tutkijana pitäisi jaksaa panostaa yhteen aiheeseen huomattavasti pidempään, vääntää, viilata, tehdä akateemista tekstiä.
Tunnetusti tohtoreita tehdään tässä maassa yhä enemmän, ja väitöskirjojen tason laskustakin puhutaan paljon. Koen siis huonoa omaatuntoa siitäkin, että olen näitä jatko-opiskelijoita, jotka eivät tosissaan pakerra, vaan vain pikkuisen harrastelevat.

No, ehkä jonakin päivänä saan sen herätyksen (ja rahoituksen, hehheh).

- – -

Nyt olen osallistunut opinnoissani Tiedeviestintä-kurssille, ja olen yksi niistä neljästä, joihin Yliopisto-lehden päätoimittaja Marja Pemberton viittaa lehden uudessa blogissa:

“Jotkut opiskelijat näpyttelivät läppäreitään, tekevät muistiinpanoja, ajattelin. En odottanut kovin paljoa keskustelua sadan opiskelijan luentosalimuodostelmassa, mutta kyllä sitäkin syntyi. Varsinainen yllätys tuli kuitenkin sähköpostilla jälkikäteen. Sain yhdeltä opiskelijalta linkin luentomuistiinpanoihin ja neljän osallistujan keskusteluun, jota oli käyty esitykseni aikana. Se oli mielenkiintoista! Simultaanikommentointia, paljon enemmän keskustelua kuin noin isolla luennolla olisi koskaan voinut käydä. Oli kiinnostavaa katsoa, mitkä asiat oli poimittu muistiin merkittäviksi. Kaikkein kiinnostavinta oli kuitenkin opiskelijoiden ideapallottelu siitä, mitä Yliopisto-lehden verkkosivuilla voisi olla.”

Lisäys seuraavana aamuna: Palaan tähän Jaikussa tehtyyn luentojen muistiinpanojen kirjailuun myöhemmin.

Tammikuussa jenkkiblogimaailmassa varsin tunnettu blogaaja, Violet Blue, kohtasi Macworld -tapahtumassa Steve Jobsin. Violet asteli Jobsin luo ja kysyi, olisko ok, jos hän ottaisi Jobsista kuvan. Vastaus yllätti:

“He told me curtly, flatly that I was rude. And turned his back to me. The small circle of people around him sniggered. – - -
I walked two steps away and stopped to take this picture of his back; then I was instantly filmed and livestreamed by Robert Scoble.”

Kyseinen video on edelleen katsottavissa.

Steve Jobsin toiminta herätti jenkkiblogeissa melkoista huomiota ja se levisi mm. Digg-palvelun kautta.

Tarinan opetus sekä yritysmaailmalle että yksityisille ihmisille on mielestäni se, että jos on esillä julkisesti, niin se voi aina päätyä nettiin. Ei nykyisin voi olettaa, että seminaarin puheet tai messuilla satunnaiselle juttelemaan tulevalle henkilölle kerrotut kommentit jäisivät vain siihen tilanteeseen.

Mutta eihän tässä sinällään ole mitään ihmeellistä. Kun kertoo asioita, joiden takana on valmis seisomaan ja käyttäytyy järkevästi, niin netin kautta on mahdollista saada myös hyvää julkisuutta.

Olen itse kirjoittanut blogiin useista tilaisuuksista. Useimmiten olen lähettänyt linkin tekstiini henkilölle, jota olen kuunnellut, ja pyytänyt kommentoimaan. Blogiin asti harva rohkenee kommentoida, mutta sähköposteihini saan sentään vastauksia, joissa on kiitelty raportoinnistani.

En minäkään tietysti raportoi julki mitään sellaista, joka on selvästi yksityiseksi tiedoksi tarkoitettu. Joissakin tilanteissa olen erikseen kysymällä varmistanut, voinko kirjoittaa tästä blogiin.

Virhetulkinnoista vuoropuheluun

Blogiin saattaa tietysti päätyä virhetulkintoja. Viestintähän on tunnetusti hyvin altis väärinymmärryksille. Verkossa näitä tulkintoja on kuitenkin mahdollista korjata myös jälkikäteen ja käydä myös lisää vuoropuhelua. Molemmat tahot voivat tarkentaa näkemyksiään.

Netti tarjoaa mahdollisuuden saada palautetta: ehkä se on joskus vähemmän miellyttävää, mutta joka tapauksessa se on arvokasta. Minusta olisi mielenkiintoista lukea tulkintoja myös omista puheistani: en varmasti aina ole oikeassa eivätkä kaikki pidä edes tyylistäni esittää asioita.

Kun Seiskan toimittaja TEAKissa luennoi

Uusimmassa eli helmikuun Voimassa (s. 28-29) on dramatugiksi opiskelevan Jussi Moilasen kirjoittama artikkeli, jonka sisältö on lähinnä litterointia Seiskan toimittaja Ilkka Janhusen teatterikorkeakoulusta pitämästä luennosta. Tähän tapaaan:

Opiskelija
Mitään moraalia teillä ei oo.

Ilkka
Jos puhutaan moraalista tai niinku näin – niin vaikka mitä muuta ajattelisisitten niin Seiska on hyvin kiltti lehti. Suomessa ilmestyy lehtiä, jotka käsittelee paljon raakemmin asioita. Puhumattakaan brittien tablodeista – ootteko lukenut esim. Sunia?

Opiskelija
Miksi näyttelijälle olis tärkeeät saada sellasta julkisuutta?

Ilkka
No, tehän saatte sillä tavalla töitä.

Joukko opiskelijoita
Niin, jos haluu tehdä paskoja töitä!

Ilkka
No ei sitä kannata ottaa niin haudanvakavasti.

Kuten Matti kirjoittaa Humanoidin elämää -blogissaan, niin yliopistoluennothan ovat avoimia tilaisuuksia. Jatkossa verkkoon varmasti ilmestyy enemmän Voiman jutun kaltaisia muistiinpanoja myös korkeakoululuennoista, ja siinä voi tietysti olla niitä suhtautumisongelmia, joita Matti kirjoituksessaan kuvaa.

Kyseessä on laaja työ (sivujakin melkein 500) ja koska aihe menee ohi oman osaamisen, en osaa kokonaisuudessaan sitä arvioida, koska kirjallisuuden ja puheen tutkimus ja esimerkiksi niiden genret vaatisivat vankemman pohjan, kuin mitä minulla on. Niinpä lähinnä silmäilin tutkimusta (erilaisista lukutavoista, kuten tästä silmäilystä, Niemi-Pynttäri kirjoittaa alkaen sivulta 417).

Mutta verkkokirjoittamista Niemi-Pynttäri analysoi toki mielenkiintoisesti, ja monet jokaiselle nettiin kirjoittavalle tutut asiat saavat teoreettista selvitystä. Kuten vaikkapa verkkokirjoittamisen ja blogien monet muodot, viittaaminen muihin ihmisiin, linkit, kirjoittamisen ja julkaisemisen häilyvä raja, editointi, sosiaaliset puolet, vuorovaikutteisuus, yksityisen ja julkisen erot, fiktiivisyys vs. totuus jne.

Niem-Pynttäri toteaa (s. 358) esimerkiksi journalistisen blogin eroavan verkkopäiväkirjablogista niin, että jälkimmäistä kirjoitetaan samanmieliselle lukijalle. Journalistisella blogilla taas on puhuttelun kohteena on laajempi, monia eri näkökantojana edustava yleisö. Niemi-Pynttäri käy läpi paljon blogin perustamisen syitä, verkkoidentiteettiä, blogien sosiaalisuutta, kommentointia ja muuta blogin ylläpitoon liittyvää toimintaa hyvin ja laajalti.

Niemi-Pynttärin väitöskirjassa tarkastellaan useita ainakin nimeltä minulle tuttuja blogeja (suluissa sivu, jolla blogi mainittu: monista blogeista tosin oli mainintoja useilla sivuilla): Hetket (66), Veloena (74), Minh (363), Käymälä (96), Ikkunaiines (371), Panuseni (110 ja monta muuta mainintaa), Paska nainen tilittää (365) ja fiktiiviseksi osoittautunut Pettäjän kotona (125).

Mutta kiintoisan näkökulman väitöskirjaan tuo Saara, joka on kokenut aivan toisella tavalla Niemi-Pynttärin analysoiman verkkoyhteisön, tässä tapauksessa Jippiin Kirjallisuusfoorumin, toiminnan ja kriisin (alkaen sivulta 448). Saara kirjoittaa:

“On kerrassaan häkellyttävää lukea tieteellistä tutkimusta, jonka tulokset ovat omasta mielestäni ihan pielessä. On tässä kuitenkin myös se mahdollisuus, ettei Niemi-Pynttärikään ole uskonut juonittelijoiden olemassaoloon, jonka takia tulkinta on sellainen kuin on. Minusta on kuitenkin hieman sinisilmäistä kuvitella, että useiden ihmisten jakamaton huomio ja energia suuntautuisi yhteen henkilöön ja hänen jahtaamiseensa netissä. Ihan oikeasti. Eikö tosiaankaan käynyt koskaan mielessä, että koko touhu oli pelkkää yhden miehen farssi, johon tämä toinen lähti yllytettynä mukaan, kunnes sairastui vakavasti.”

Saaran näkemys tuo tutkimukseen uuden, yllättävän ja tärkeän huomion. Tässähän on siis hyvä esimerkki siitä, miksi nettiin kannattaa laittaa julki tieteellinen tutkimus. Nyt kyseisellä foorumilla mukana olleet voivat kommentoida tutkittua aihetta ja tuoda julki omat näkökulmansa. Tässä väitöskirjasta blogeissa käytävässä keskustelussahan olisi jo sinällään yksi tutkimusaihe, heh!

Niemi-Pynttärin väitöksestä kirjoitti myös Viides rooli jo joulukuussa (linkki löytyi Saaran kautta).

Eilen oli kaksi pääpuhujaa, Steve Woolgar ja Sally Waytt. Sally Waytt toimi myös oman työryhmäni puheenjohtajana. Omassa esityksessään hän pohti erityisesti niitä, jotka eivät käytä teknologiaa, erityisesti internetiä. Syyt kun eivät välttämättä ole niin yksiulotteisia: toiset eivät koe nettiä tarpeelliseksi, toisille se on teknisesti liian vaikea, jotkut jättäytyvät tiedostaen ja vapaaehtoisesti kaiken ulkopuolelle.

Minä, vanhemmat, netti ja blogini

Koska majoitun tällä reissullani vanhempien luona Joensuun naapurikunnassa Liperissä, niin netinkäyttö ja -käyttämättömyys tuli konkreettisesti esiin. Kuten Wyatt sanoi, niin se, että kotitaloudessa on nettiyhteys, ei vielä kerro siitä, mitä kodissa tapahtuu. Eli omista kuusikymppisistä vanhemmistani äiti on se, joka käyttää nettiä ja isä ei.

Niinpä isänpäivälahjaksi eilen neuvoin, alunperin isän omasta pyynnöstä, kuinka tietokone käynnistetään ja miten luetaan sähköpostit. Kirjoitin myös mahdollisimman selkeät ohjeet. Isäni ei hallitse esimerkiksi näppäimistöä edes kaksisormijärjestelmän verran, joka on suuri kynnys tietokoneen käytölle.

Lisäksi kysyin vanhemmiltani blogieni lukemisesta, ja sain vahvistuksen sille käsitykselle, mikä minulla oli. Äitini lukee blogejani säännöllisesti (erityisesti Mieto marinadi, myös Kulutusjuhla ja mitä ilmeisimmin nykyisin lisäksi kissablogini) ja mahdollisesti kertoo isällä, jos jotain tärkeämmän tuntuista löytyi. Toisinaan hän myös printtaa tekstejäni isälle luettavaksi.

Blogieni myötä sähköpostin kirjoittaminen äidin ja minun välillä on vähentynyt todella paljon, emmekä kyllä soittelekaan hirveästi. Tulkitsin itse tämän niin, että blogien ansiosta vanhemmat tietävät oleellisen (“tyttö on hyvissä voimissa”), joten tarvetta suoraan kanssakäymiseen ei suuresti ole.

Nettitutkimuksen eettisyys kiinnostaa

Wyatin puheenvuoron yhteydessä pohdittiin myös itselleni, ja toki myös viime aikaisten traagisten tapahtumien kannalta, tärkeää aihetta eli netin tutkimisen etiikkaa. Vaikka esim. blogiaineisto on julkisesti saatavissa, ei se välttämättä tarkoita, että sen tuottaja (kirjoittaja, kuvaaja jne.) julkaisuhetkellä olisi ajatellut kaikkien voivan sitä hyödyntää miten tahansa. Yhdysvalloissa tutkimusetiikka ja yksilönsuoja ovat kuulemma menneet jo niin pitkälle, että jotkut tutkijat ovat turhautuneet tosissaan.

Itse olen suunnitellut, että jos otan jonkun blogiryhmän analysoitavakseni, niin kysyn välittömästi aineiston keräämisen jälkeen luvan blogaajila. Kuluttaminen ei toki ole kovin arkaluontoinen aihe, joten sinällään tuskin mitään ongelmia tulee.

Mitä on laukussasi?

Sally Wyatt kertoi myös projektista “What’s in your bag“, jossa ihmiset paljastivat laukkujensa (ja myös taskujensa) sisältöä. Laukku kun on sekä henkilökohtainen, mutta toisaalta julkinen. Projektiin liittyvässä Flickrin kuvakollaasissa on melkoinen määrä otoksia, joissa ihmiset ovat tallentaneen laukkunsa sisällön. Kovin kiehtovaa uteliaalle mielelleni, ja jos jossain vaiheessa intoudun, niin voisi kai sitä omankin laukkunsa tuonne paljastaa.

Tänään seminaari jatkuu mm. pelitutkijana tunnetuksi tulleen professori Frans Mäyrän puheenvuorolla. Valitettavasti tässä seminaarissa ei oltu varattu vierailijatunnuksia yliopiston verkkoon, joten en pääse julkaisemaan ajatuksia esimerkiksi Jaikuun.

Harrasteluopiskeluani askel eteenpäin, ehkä

Nyt alkaa tuntua, että pitäisi varmaan ottaa aidosti tiukempi ote näihin jatko-opintoihin: edelleen kyseessä on silkka harrastus, eli minkäänlaista rahaa en ole hakenut enkä saanut, joten eteneminen on sikälikin hidasta.

Myös oma mieleni siitä, mitä oikeastaan blogeista ja kulutuskirjoittelusta haluan tutkia, vaihtelee kovin usein. Tässä vaiheessa olen tullut siihen tulokseen, että jos tästä nyt jotain oikeasti joskus tulee, niin kyseessä on ns. artikkeliväitöskirja yhtenäisen ja perinteisen monografian sijaan. Blogit ja netti kehittyvät vauhdilla ja omalle luonteellenikin se artikkeliväitöskirja sopisi paremmin.

Esityksessä oli myös pari havainnollistavaa videota, kuten pätkä South Parkista. Knobel totesi, että yritykset ymmärtävät jo varsin hyvin virtuaalisen maailman hyödyntämisen keinot ja edut, kun esimerkiksi opetuksessa ei vielä kaikkea nähdä. Puheenvuoron lopussa korostui se, että toki myös tätä materiaalista maailmaa pitää ymmärtää: kahden eri puolen näkeminen on tärkeää osaajille.

Yksityisyyden ja julkisuuden häilyvä raja

Päivän työryhmäesityksistä odotin eniten Saria, koska olen niin paljon seurannut hänen graduntekoaan blogin välityksellä ja toki koen hänen aiheensa mielenkiintoiseksi. Ja hyvä esitys se olikin, Sari on mainiosti tehnyt havaintoja nettijulkaisijoiden ajattelusta ja toiminnasta.

Sari esitti, miten yksityisyyden ja julkisuuden raja on monelle blogaajalle hankala asia. Useat kokevat, että tekstit ovat julkisia, mutta minä en.

Esimerkiksi alan pioneerit, 1990-luvulla aloittaneet kirjoittavat naiset, saattavat kokea, että aiemmin he pystyivät kirjoittamaan vapaammin. Nyt netti on kaikilla, joten he ajattelevat, että liian moni pääsee lukemaan. Toisaalta tuoreemmat, blogisukupolvi, toimii nimimerkkien takaa ja pitää julkisuutta luonnollisena osana kirjoittamista.

Blogaaja voi ajatella, että esimerkiksi hänen omassa blogissaan olevaa kuvaan ei saa edes linkittää muualta, koska se koetaan niin yksityiseksi aineistoksi. Eli blogaajilla jotenkin välillä hämärtyy se, että jos nettiin jotain pistää, niin se sitten on siellä eikä sitä voi aina hallita niin kuin haluaisi.

Sosiaalisuuden merkitys näkyi Sarin tutkimien naisten mielipiteissä. Vaikka he eivät välttämättä saaneet juurikaan kommentteja, niin nekin koettiin tärkeiksi. Toki tämän tarve vaihtelee ihmisten kohdalla, eli osalle riittää fiilis siitä, että joku lukee hänen tekstejään. “Vanhan polven” nettijulkaisijat eivät välttämättä esimerkiksi näe tarvetta kommentointi-mahdollisuudelle, vaan heille voi riittää sähköposti tai vieraskirja.

Raapaisu kulutusblogaamiseen

Oma esitykseni oli lyhyt raapaisu kulutusblogaamisen maailmaan. Pelkään aina pitäväni liian pitkiä puheenvuoroja, joten tälläkin kertaa koetin vain hieman raottaa kiinnostukseni kohdetta (lyhykäisen esitykseni pp-kalvot Slidesharessa).

Toisaalta se omakin tutkimuksen kohde on vielä vähän hakusessa. Ja kun tämä jatko-opiskelu on edelleen ihan vaan harrastus, niin helposti se sitten jää priorisoitaessa monen muun asian jalkoihin.

Valitettavasti iltapäivän seminaarihuoneessa ei langaton netti oikein toiminut. Ei siis voinut jaikuilla.

(Ja niille, joita ehkä kiinnostaa, niin se mainittu uusin blogini, vuokranmaksunakin toimiva tarinointi, on nimeltään Villi the Kissa.)

“Lukiolaisten mielestä tutkija on maltillinen ja energinen erakko kun taas ammattikoululaisten mielestä keskinkertainen ja vaatimaton erakko. Lukiolaiset näkevät täten tutkijan työn itsenäisyyden positiivisemmassa valossa kuin ammattikoululaiset. Pojat näkevät tutkijan pääsääntöisesti suuripiirteisenä, keskinkertaisena ja vaatimattomana. Tyttöjen mielipiteissä tutkija on maltillinen, energinen ja hienostelematon.”

Näin kerrotaan Helsingin yliopiston Koulutuksen arviointikeskuksen tekemässä, Tieteen tiedotys ry:n tilaamassa tutkimuksessa (pdf).

Varmasti itsellänikin oli tuontyyppinen näkemys tutkijasta lukioiässä. En juuri tiennyt edes akateemisessa maailmassa työskenteleviä, eikä tutkijan työ nyt niin erityisen houkuttelevalta tuntunut. Nyt, kun on nähnyt tutkijoita laaja-alaisemmin, on näkemyskin tietysti ihan toinen.

Mielestäni hieman hassusti tutkimuksessa oli kysytty myös sitä, voisiko vastaaja ottaa puoliokseen tutkijan.

“Perus- ja ammattikoululaisista noin puolet vastaajista ja lukiolaisista yli 80 % voisi ajatella tulevan puolisonsa olevan tutkija. Tutkijan ammattia arvostetaan ja tutkijoita pidetään yleisesti älykkäinä. Lukiolaisten lisäksi tutkijapuoliso on haluttu erityisesti ammattikoululaisten poikien keskuudessa.”

Hmm, itse en varmaan nuorena(kaan) pannut niin suurta painoarvoa sille, mitä mahdollinen puoliso voisi tehdä työkseen. Tällainen kysymys vaatisi vertailua muihin ammatteihin: luulisin, että mielikuvissa ihan yhtä houkuttelevia puolisoita olisivat vaikkapa poliisi, muotoilija, markkinointivastaava ja toimittaja.

Tieteen mielikuvien muodostumisessa nähdään etenkin televisio-ohjelmilla olevan kohtuullisen suuri merkitys.

“Etenkin kovassa suosiossa olevien sairaalasarjojen runsas määrä televisiossa selittää varmasti tieteen profiloitumista juuri lääketieteeksi lasten ja nuorten vastauksissa. – - – Viihteellisissä tiedeohjelmissa on yleensä kuitenkin rekvisiittana perinteisen stereotypian mukaisesti pitkät valkoiset takit ja koeputket vahvistamassa vallalla olevaa käsitystä tieteestä. Tieteen nimissä toimiminen näyttääkin vielä edellyttävän tietynlaisen odotusten mukaan esiintymistä.Siksi olisikin tarvetta tuoda myös esimerkiksi yhteiskuntatietieteet ja käyttäytymistieteet mukaan tieteen viihteellistämiseen.
Olisikin jo aika tuoda tiedettä esille nykyaikaisemmassa, monipuolisemmassa valossa.”

Aika vaikeaa vain taitaa olla tehdä vauhdikas ja kiinnostava tv-sarja esimerkiksi kansantaloustieteen tutkijoista niin, että tiede pääsisi ohjelmassa jotenkin luontevasti esiin.

Jokainen ala ja ammatti tietysti haluaa, että juuri heitä arvostetaan ja homma koetaan halutuksia. Mutta kuten omalla kohdallani on käynyt, niin elämänkokemuksen myötä moni asia selviää ja siksi asiat, jotka nuorena tuntuivat tylsiltä, voivat 15 vuotta myöhemmin olla yllättävän mielenkiintoisia.