Menin mukaan tietysti kiinnostuksesta aiheeseen ja toivoin, että saisin hyviä neuvoja ja vinkkejä. Lähes kaikki muut kurssia käyvät ovat luonnontieteellisemmin suuntautuneita (biotekniikkaa, metsäpuolta jne.) ja ihan oikeasti tekevät tutkimusta.  Kurssilla keskityttiin tutkijoiden “mediayhteistyöhön”, tiedotetekstien kirjoittamiseen ja YLEn tiedetoimitukseen.

Blogeista tai tutkijoiden omista tavoista tehdä tutkimustaan julkisemmaksi esimerkiksi netin avulla ei oikeastaan keskusteltu sivulausetta enempää. Minä olisin tietysti voinut paasata aiheesta, mutta ehkä onneksi siihen ei tullut mahdollisuutta.

Kurssia vetää YLEn radiopuolen tiedetoimittaja Sisko Loikkanen. Kurssia pidettiin porukassa kahtena päivänä, ja erityisesti minua on ilahduttanut “pilkunviilaus”.

Tiedän kärsiväni ajoittain pahasta ns. substantiivitaudista. Sisko nosti aiheen kurssilla esiin, ja toivottavasti jatkossa osaan kirjoittaa napakampaa tekstiä, jossa turhat substantiivimuodot on karsittu.

Substantiivitaudista ja kömpelöistä lauseista käytiin luennolla läpi mm. seuraavia esimerkkejä:

”Näin hankalassa kohteessa on oltava tarkkana kaikkien teknisten ratkaisujen ja varsinkin niiden sijoittamisen kanssa.”

”Tavaroiden tuottajilta tämä edellyttää nykyistä enemmän valmiuksia kierrätysmateriaalien hyödyntämiseen.”

Tyypillisiä substantiivi-ilmauksia ja tapoja, joilla ne voisi korvata:

“…on annettu opetusta” —> opetettu
“…tutkimus on keskittynyt” —> keskeisesti tutkitaan
“…sen mallintaminen on vaikeaa” —> on vaikea mallintaa

Yritän siis parhaillaan karsia näitä ilmaisuja pois omista teksteistäni. Onneksi saan myös tietyiltä toimeksiantajilta erittäin opastavaa palautetta ja muokkausta, jonka avulla omia virheitään oppii näkemään.

Substantiivitaudin yleistymisen syyksi on veikkailtu mm. englannin vaikutusta. Lisäksi substantiivikieli on sellaista sopivan epämääräistä, esimerkiksi julkishallinnon suosima tapa ilmaista asioita. Kun näitä lausuntoja kopioidaan tiedotteista, lausunnoista, tutkimuksista ja muista teksteistä, niin ne valuvat mediaan asti.

Omalla kohdallani en voi syyttää kuin itseäni. Vielä on paljon kehitettävää ja opittavaa. Olen huono ja laiska viilaamaan tekstejäni, mutta ilman sitä en kirjoittajana kehity.

Lisäys: Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksella on hyvä teksti Substantiivitaudin oireita. Samalla korjauksia: kuvaavaa, että teen typeriä kirjoitusvirheitä oleelliseen sanaan tällaisessa tekstissä, heh.

Blogikirjoittajia ei joukosta juuri tunnustaunut, mutta lukijoita sentään suurempi joukko. Eniten käsiä nousi silloin, kun kysyin, miten moni on Facebookissa.

Facebook on merkittävä asia: omalla kohdallani se on lisännyt tiettyä nettikommunikaatiota. Erityisesti tapahtumatiedotuksessa FB toimii hyvin.

Siksi se vaikuttaa myös kulttuurin kulutukseeni. Saan FB:n kautta kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin ja seurailen myös, mihin kaverini ovat ilmoittautuneet. Esimerkiksi parhaillaan menossa oleviin pari DocPoint-elokuvaa tuli parhaiten tietoisuuteeni nimenomaan Facebookin kautta. Myös erilaiset keikkatiedot leviävät Facebookissa hyvin.

(Näköjään myös veljeni eli Eko-Matti oli juuri kirjoittanut Kulutusjuhlaan otsikolla Kulutusvinkki: Kulttuuri.)

Maatalous-metsätieteiden maisteri puhuu kuluttajuudesta

Luennon jälkeen tapasin Ollia, jolle selitin, missä olin ollut luennoimassa eli maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. Olen siis titteliltäni maatalous-metsätieteiden maisteri, ja sehän on monien mielestä vähän outoa, jopa huvittavaa. Tiedekunnassa siis sijaitsee taloustieteen laitos, ja sen alta löytyy myös kuluttajaekonomia oppiaine.

Näistä aiheista höpisin myös videolle. Pahoittelen taas teknisesti heikkoa laatua: ei kannata liian tarkkaan kuvaa katsella.

Aiheena on Free Trade Nation: Globalization and Consumer Power in Historical Perspective. Kuulemani mukaan Trentmann on mainio luennoitsija, ja itse aion tietysti mennä paikalle.

- – -

Joutilaisuuspohdintoihini liittyen: taannoin ITViikon uutispäällikkö Perttu Pitkänen kirjoitti omasta vuorotteluvapaakokemuksestaan.

“Ihmettelen luterilaista ”otsasi hiessä” –työmoraalia ja pitkien työpäivien ihannointia, jota vieläkin kansalle tuputetaan. Raamatunkin mukaan työ on rangaistus syntiinlankeemuksesta, ei siis mikään hyve itsessään. Elämässä pitää olla muutakin.

Loman lopussa jäi vielä paljon tekemättä. Ei vaan ollut aikaa harjoitella taas piirtämistä, kerrata ruotsin kielioppia tai opetella soittamaan huuliharppua. Sovelluin erinomaisesti joutilaan vapaaherran elämään, ilman varsinaista työaikaa. Minulta ei heru sympatiaa niille, joille joutilaisuus on haaste.”

Ja tällä viikolla luin Talouselämän päätoimittajan, fanittamani Pekka Seppäsen kolumnista, että hän jää puolen vuoden sapattivapaalle. Samaisessa kolumnissa hän jakaa saamiaan neuvoja, joista yksi on seuraava:

“Merkitse kalenteriin hyvissä ajoin joka viikolle lokero, jossa lukee Ajattele, ja noudata kalenteriasi. Ajattele sohvalla, kävelylenkillä tai saunassa – missä tahansa muualla kuin työpaikalla, sillä työpaikalla on mahdotonta ajatella.”

Qimki laittoi Marinadi-blogin kommenttia:

“Sun yrittäjyys-joutilaisuus pohdinta on ollut aivan mullistavaa ajateltavaa. Että onkin yrittäjä ensisijaisesti siksi että on oman aikansa valtias, ei siksi että haluaa tienata rahaa raatamalla kynnet verillä ympäripyöreitä päiviä. Yrittäjyys ei näemmä sittenkään ole ihan poissuljettu vaihtoehto kun miettii miten järjestäisi elämänsä kivalle tolalle.”

Jokohan kohta joku yrittäjäjärjestö alkaa toppuutella minua näistä lausunnoista, joissa yllytän ihmisiä yrittäjyyteen, jonka tavoitteena ei ole tuottaa suuria voittoja, vaan yrittäjälle itselleen kivaa elämää?

“Mitä aihe ”elämäjulkaiseminen Internetissä” tuo mieleesi? Millaista se on, missä sitä tapahtuu? Ketkä sitä tekevät? Teetkö sitä itse? Mitä siitä ajattelet?”

Tarkempia kysymyksiä, lisätietoja ja vastausohjeet ovat Sarin kirjoituskutsussa.

Suvin blogissa on ollut nyt jo kirjoituksia niin oman yliopistoon hakemisesta kuin opiskelijan taloudesta. Kysymyksiä tipahtelee kommenttiosastolle ja Suvi vastailee sujuvasti ja omakohtaisesti.

Matti taas kirjoittaa ehkä tietyllä tavalla syvällisemmällä otteella opiskelijan maailmasta. Mattihan on hämmästyttävän fiksu nuorimies, ja blogi vain vahvistaa tätä mielikuvaa.

Lisäksi näissä opiskelijaelämän blogiessa mukana on pari minulle tuntematonta henkilöä. Emman blogi on kuvausta luokanopettajaopiskelijan arjesta, ja Janne kirjoittaa matemaatiikon näkökulmasta.

Tietojeni mukaan nämä opiskelijat saavat pienen korvauksen kirjoittamisestaan ja heitä on puuhaan myös opastettu, mutta mitään liian tiukkoja raameja kirjoittamiselle ei ole asetettu. Hyvältähän tuo näyttää: uskoisin, että blogien avulla myös yliopisto-opiskelua suunnittelevat saavat ruohonjuuritason näkemyksiä aiheeseen ja meille muillekin blogeissa on kiinnostavaa asiaa.

Tietysti monet muutkin blogit välittävät kuvaa opiskelijaelämästä. Tilastokeskuksen internetin käyttötutkimuksen mukaan mukaan opiskelijoista blogeja oli vuosi sitten keväällä lukenut joka toinen ja opiskelijoista reilulla viidellätoista prosentilla oli oma blogi.

Omaa opiskelupaikkaa ei anonyymissa blogissa paljasteta välttämättä suoraan. Kerrotaan, että opiskellaan ja alakin voi selvitä tekstejä seuraamalla, mutta koulua ei kerrota. Mutta viestiväthän myös nämä tekstit opiskelijaelämästä ja muokkaavat lukijoiden mielikuvia. Ja jos ei muuta, niin ainakin opiskelijan arki tentteineen, osa-aikatöineen, kesätyöhakuineen ja rahahuolineen välittyy helposti.

Mutta tietysti “viralliset” oppilaitosten blogit tarjoavat paljon paremman näkemyksen sellaiselle, joka on aidosti kiinnostunut esimerkiksi tietystä oppiaineesta. Omalla nimellään kirjoittava opiskelijablogaaja on hyvä tietolähde, ja kommenttiosaston kautta voi kysellä lisää.

Omaa merkitystäni oppiaineeni, kuluttajaekonomian, jonkinlaisen markkinoijana netissä on vaikea hahmottaa. Kun googlaa sanan kuluttajaekonomia, on tämä blogi listalla kärjessä heti yliopiston virallisten sivujen jälkeen. Voisin siis veikata, että lähes kaikki oppiaineseen pyrkivät käväisevät blogissani. Ja tietysti toivon, että olen lisännyt oppiaineen tunnettuutta myös muiden kuin opiskelua suunnittelevien parissa.

Yksi tapa hyödyntää blogia oppiaineen markkinoinnissa on TAMKin Taiteen ja viestinnän ryhmäblogi, joka kertoo tavoitteekseen nimenomaan hakutietämyksen parantamisen.

Kuluttajaekonomiaa opetetaan siis Helsingin yliopistossa maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa, taloustieteen laitokselta. 1990-luvun puoliväliin asti oppiaineen nimi oli kodin taloustiede. Syy siihen, että aine löytyy kyseisestä tiedekunnasta eikä esimerkiksi valtiotieteellisestä, jonne monet sitä usein veikkaavat, johtuu käsittääkseni perinteisestä “pellolta pöytään” -ajattelusta. Eli koska tiedekunnassa opetetaan elintarvikkeiden alkutuotantoa, on luontevaa ajatella, että myös sitä loppupäätä eli kuluttajaa pohditaan samassa paikassa.

Poikkitieteellistä pienellä porukalla

Kuluttajaekonomiaan otetaan kymmenkunta pääaineopiskelijaa vuosittain, ja varsin pieni opiskelijajoukko teki mielestäni opiskelustakin mielekästä: niin kanssaopiskelijat kuin henkilökunta tulevat tutuiksi.

Opintojen tarkasta rakenteesta ja sisällöstä kiinnostuneiden kannattaa tietysti vilkaista opinto-opasta (pdf). Kuluttajaekonomia on ns. poikkitieteellinen, eli se ammentaa aineksia esimerkiksi kansantaloustieteestä, sosiologiasta ja psykologiasta. Näkökulma on kuitenkin nimenomaan yksilölähtöinen, eli jos kauppakorkeassa katsotaan maailmaan usein enemmän yritysten vinkkelistä, niin kuluttajaekonomiassa lähtökohtana ovat kotitaloudet ja kuluttajat.

Sivuaineita voi valita melkoisen vapaasti: itse opiskelin läjän suppeita sivuaineita eli markkinointia, elintarvike-ekonomiaa, kauppakorkeasta tietojärjestelmätiedettä (ns. JOO-opinto-oikeus), ja sisällytin muinoin avoimessa yliopistossa tekemäni journalistiikan appron opintoihin. Koska opintoviikkoja ehti kertyä tarpeeksi, niin opintojen aikana suoritetut aikuiskasvatustieteen perusopinnot jätin tutkinnosta pois.

Yliopistoon amk:n jälkeen

Löysin itse kuluttajaekonomian vasta muutettuani Helsinkiin vuonna 2000. Tätä ennen olin valmistunut tradenomiksi Jyväskylän ammattikorkeasta. Tulin Helsinkiin töihin, mutta totesin, että olisi mukavaa opiskella itselleen korkeamman tason tutkinto ja myös intoa oppia lisää riitti. Selasin vaihtoehtoja ja löysin taloustieteen laitoksen ja kuluttajaekonomian ja tajusin, että tuota minä haluan. Töiden teon ohessa keväällä 2001 luin kahta pääsykoekirjaa, ja oikeastaan ensimmäistä kertaa pyrin tosissani yliopistoon.

Koska olin päättänyt, etten liian pitkään maisterin tutkintoa suorita, niin valmistuin alle 2,5 vuotta myöhemmin. Sain jonkin verran hyväksytettyä ammattikorkeassa suoritettuja opintoja (mm. “virkamiesruotsi”, joitakin laskentatoimeen, yritystoimintaan ja markkinointiin liittyneitä kursseja), mutta valmistumishetkellä opintoviikkoja oli kertynyt siis yli tarpeen oman kiinnostuksen ja innon vuoksi.

Mutta en mitenkään suosittele vauhdinpitoa opiskeluissa, hitaamminkin ehtii, ja esimerkiksi opiskelijajärjestötoimintaan osallistumisesta on oma ilonsa. Minulle oli etua mm. siitä, että opintojen ohessa tein sen verran freetoimittajan töitä, joista saadut tulot riittivät elämiseen ja samalla sai pätevää työkokemusta.

Mikä ihmeen MMM?

Kuluttajaekonomiasta valmistutaan tittelillä maatalous-metsätieteiden maisteri (tietysti voi suorittaa myös kanditaatin tutkinnon). Tämä aiheuttaa sen, että usein saa vastata kysymyksiin tyyliin “täh, miten sulla on tällainen tutkinto?”

Työmarkkinoilla oppiaine ei myöskään ole niin tunnettu. Harhaanjohtavaa olisi väittää, että kuluttajaekonomistit ovat erityisen haluttu ryhmä työmarkkinoilla: pelkällä tutkintotittelillä ei muutenkaan töitä usein jaeta, vaan painoarvonsa on työkokemuksella, omilla kiinnostuksenkohteilla ja ominaisuuksilla. Jotkut joutuvat valmistumisen jälkeen olemaan pidempään työttömänä, toiset saavat mieleisen homman nopeasti: tilanteet ja tapaukset vaihtelevat melkoisesti. Mutta maisterin paperi antaa valmiuden tietyn vaativuustason tehtäviin.

MMM:t ovat perinteisesti sijoittuneet paljon esimerkiksi vähittäiskauppa- ja pankkisektoreille, ja niissä työskentelee myös monia kuluttajaekonomiaa opiskelleita erilaisissa tehtävissä. Itse tiedän kuluttajaekonomiasta tai aiemmin kodin taloustieteestä valmistuneita olevan mm. seuraavissa hommissa:

- opettajia esim. AMK:ssa
- tiedottaja tai muu viestinnän tekijä esim. vähittäiskaupparyhmässä
- Kuluttajaliitossa asiantuntijana
- luottokorttiyhtiössä kouluttajana
- tutkimustehtävissä esim. markkinatutkimusyrityksissä, yliopistossa ja kuluttajatutkimuskeskuksessa
- asiamies järjestökentällä
- asiakkuudenhallintajärjestelmien parissa asiantuntijana
- kuluttajaneuvojana
- amanuenssi yliopistolla
- yksityistalouden asiantuntija pankissa

Ja minähän nykyisin tienaan suurimman osan elannostani vapaana toimittajana, jonka erityisalaa ovat kuluttajiin ja kuluttamiseen liittyvät näkökulmat. Viestinnän pariin hakeutuminen alkoi jo lukioiässä, ja esimerkiksi ammattikorkean harjoittelun suoritin viestintäassitenttina ja yliopisto-opintojen aikaan olin kesätöissä Maaseudun Tulevaisuudessa ja kirjoittelin juttuja eri lehtiin.

Valmistumisen jälkeen sain työpaikan Sähköinfo Oy:ssä, jossa toimin tiedottajana, toimittajana ja verkkosivujen toimituspäällikkönä yli kolme vuotta, kunnes päätin haluavani panostaa enemmän kuluttaja-aiheita käsittelevään viestinnän tekemiseen.

Lisäksi minulla on jatko-opiskeluoikeus kuluttajaekonomiaan. Olen siis jättänyt suunnitelman väitöskirjasta, jonka aiheena ovat blogit ja kulutuskirjoittelu. Opiskeluni on tällä hetkellä tosin lähinnä hyvä harrastus.

Koska perusopinnoistani on jo jokunen vuosi, en enää ole ehkä paras henkilö vastaamaan opiskelua koskeviin kysymyksiin. Mutta mieluusti vastailen, jos joku on halukas tietämään jotain lisää.

Ruotsissa on jälleen blogilla ansaitseminen esillä. DinaPengarista sattui silmiin uutinen, jonka mukaan 17-vuotias Isabella Löwengrip tienaa blogillaan jopa miljoonia kruunuja vuodessa (eli lienee noin satatuhatta euroa: summa kuulostaa kyllä hurjalta). Blogi kerää jutun mukaan noin 200 000 viikkokävijää.

Jos oikein ymmärsin, niin raha tulee sekä normaaleista mainosbannereista että piilomainontakeinoin: Löwengrip kertoo Blondinbella-blogissaan tuotenimiä ja firmat maksavat tästä. Hän on laajentanut tätä “product placementia” myös blogin ulkopuolelle eli jokin yritys on maksanut Löwengripille, että hän mainitsee nimen mediassa.

Toivottavasti tällainen piilomarkkinointityyppinen tienaaminen ei rantaudu Suomeen ihan heti. Siinä ei ole mitään vikaa, että joku saa blogistaan rahaa, mutta kuten jo aiemmin on monta kertaa todettu, niin se häiritsee, jos ei voi tietää, milloin blogikirjoittaja kertoo aitoja mielipiteitään ja milloin hän mainitsee tuotteita vain rahan vuoksi. Minähän olen sanonut, että voisin ottaa kissablogilleni sponsoriksi lemmikkituotefirman, mutta tietysti homman haluaisin tehdä täysin avoimin kortein.

Blogitutkimusta ja kulutusväitöskirjaa

Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen sosiaalisen median tutkimusprojekti on päässyt siihen pisteeseen, että siinä etsitään esimerkiksi bloginpitäjiä ja YouTube-julkaisijoita ryhmäkeskusteluihin. Janne Matikainen pisti sähköpostia ja lupasin auttaa haasteltavien etsinnässä.

Eli jos koet kiinnostusta, niin blogaajien ryhmäkeskustelu on näillä näkymin joko keskiviikkona 26.3. klo 13-15 tai tiiistaina 1.4. välillä 10-18. Kesto on noin 1,5 tuntia ja keskustelu järjestetään Helsingin Kruunuhaassa. Jannelle voi ilmoittautua tai tutkimuksesta voi kysyä lisää sähköpostilla, janne.matikainen (at) helsinki.fi.

Toinen tutkimuspuolen maininta on ensi kuussa oleva väitöstilaisuus. 18. huhtikuuta tarkastetaan Liina Puustisen Kuluttajamuotti: Kuluttajuuden tuottamisesta mainonnan instituutioissa.

Yhden kirjaimen ero

Keskiviikon Hesarin Hinta ja laatu -sivuilla oli pienlaitteiden akkuja käsitellyt juttuni ja kolumnini. Lehteen oli päätynyt virhe, josta myös minun sähköpostiini tuli palautetta. NiMH-akun pitkä nimi kirjoitettu yhden kirjaimen verran väärin. Kyseessä on siis nikkelimetallihydridi, ei -hybridi, kuten lehdessä luki.

Itseäni virhe tietysti harmitti ja pahoittelin tarkkaavaisille lukijoille tapahtunutta. Kun pistin palautteen eteenpäin toimitukseen, kävi ilmi, että voin syyttää ainakin osittain tietotekniikkaa. Hesarin oikolukuohjelma oli nimittäin herjannut oikeasta kirjoitustavasta, joka juttuni alkuperäisessä versiossa oli. Niin se oli muutettu ohjelman hyväksymäksi hybridiksi.

Eli jos sama termi näkyy lehdissä väärin, niin kyseessä voi olla myös oikolukuohjelman puutteellinen ohjelmointi.

Sain myös pari muuta palautetta, joka on tietysti aina ilahduttavaa, sillä eihän lehtijutuista kovin usein mitään kommentteja kuule. Vinkki monikäyttöisestä matkalaturista on syytä pistää julki. Jari kirjoitti sähköpostissaan:

“Itse olen pitkään käyttänyt erään valmistajan pakettia jossa on laturi, pieni ladattava lisäakku sekä aurinkokennolaturi.

Paketissa on mukana sovittimet joilla laturi käy ’seinään’ yli 150:ssa maassa sekä sovittimet joilla laturi ja/tai lisäakku sopivat lähes kaikkiin markkinoilla oleviin laitteisiin. Itse olen käyttänyt mm. Eri valmistajien puhelimen lataamiseen ja MP3( IPOD) soittimien kanssa. Lisäksi laitteen sovitinpäät sopiva kameroiden ja muiden PDA laitteiden kanssa käytettäviksi.

Jos käytettävissä ei ole verkkovirtaa (laturille), niin lisäakun voi ladata aurinkokennolaturilla. Toimii Suomessa pilvisenä maaliskuun päivänäkin (ikkunan lävitse).
Lisätietoja tästä valmistajasta/tuotteesta: http://www.powermonkey-explorer.com/“

Tämän jatko-opiskelijastatuksen hain syksyllä 2006. Olin silloin vakituisessa palkkatyössä, ja koin kaipaavani vähän jotain muuta. Jatko-opiskelu sopi siihen rakoon, sillä sen ansiosta pystyin anomaan myös lyhyempää työviikkoa. Nyt oma tilanne on tietysti toisenlainen, kun lähdin työstä ja tienaan omillani.

Käytännössä opiskelu ja tutkimuksen teko ei oikeastaan etene. Syksyn aikana suoritin 10 opintopisteen verran kursseja (viestinnän aineopintoja), ja yhtä vähäinen taitaa olla suoritus nyt kevätlukukaudella. En ole hakenut apurahaa enkä ole mukana missään tutkimusryhmässä, joten sikäli ei ole edes mitään paineita.

Mutta toisaalta henkistä painetta tulee, kun esimerkiksi sain käsiini tiistain Metro-lehden, jossa oli oppiaineemme professoria Visa Heinosta haastateltu netin vertailusivustoihin liittyen. Juttuun oli päätynyt seuraava lause:

“Yksi esimerkki ilmiöstä on esimerkiksi nuorten tyttöjen ylläpitämät blogit vaateostoksistaan. Aihe kiinnostaa jo akateemista maailmaakin: kulutusblogeista on tekeillä väitöskirja Helsingin yliopistossa.”

Väitöskirjan oikea alkuunsaattaminen vaatisi, että voisin pyhittää hommalle kokonaisuudessaan vaikka kuukauden. Mutta en sitä taida ihan heti edes pystyä tekemään (juu, pitäisi olla esimerkiksi se rahoitus, jota ei tietysti tule, jos sitä ei hae…) Minä en selkeästi kykene siihen, että tekisin tutkimuksenkaltaista toimintaa arkisen työn rinnalla.

Jatko-opiskelu on kiva harrastus: sen ansiosta voin käydä yliopiston luennoilla ja toki saan tiettyä statusta. Mutta vaikea tässä vaiheessa on kuvitella, että minusta joskus oikeasti tulisi tohtori. Tai siis ainakaan lähivuosina.

Sitä paitsi kynnys tuntuu olevan todella korkea.Väitöskirjanhan pitäisi olla jotain hienoa ja suurta. Ja jaksanko olla niin kiinnostunut yhdestä aihealueesta, että siitä vääntäisin koko pumaskan (tosin jos saisin jotain aikaan, niin se olisi ns. artikkeliväitöskirja). Olenko minä muka sellaista analyyttistä tutkijatyyppiä, joka saisi aikaan jotain kiinnostavaa? Tiedostan, että minulle on varmasti kertynyt kohtuullisen paljon tietoa, jota voisi tutkimuksessa hyödyntää, mutta silti en oikein jaksa uskoa kykyihini.

Toki toimittajan ja tutkijan työssä on samoja piirteitä: tiedonhankintaa ja -hallintaa, asioiden yhdistelemistä, kirjoittamista, omaa pohdintaa. Mutta toimittajana jutut vaihtuvat ja vaihtelevat: tutkijana pitäisi jaksaa panostaa yhteen aiheeseen huomattavasti pidempään, vääntää, viilata, tehdä akateemista tekstiä.
Tunnetusti tohtoreita tehdään tässä maassa yhä enemmän, ja väitöskirjojen tason laskustakin puhutaan paljon. Koen siis huonoa omaatuntoa siitäkin, että olen näitä jatko-opiskelijoita, jotka eivät tosissaan pakerra, vaan vain pikkuisen harrastelevat.

No, ehkä jonakin päivänä saan sen herätyksen (ja rahoituksen, hehheh).

- – -

Nyt olen osallistunut opinnoissani Tiedeviestintä-kurssille, ja olen yksi niistä neljästä, joihin Yliopisto-lehden päätoimittaja Marja Pemberton viittaa lehden uudessa blogissa:

“Jotkut opiskelijat näpyttelivät läppäreitään, tekevät muistiinpanoja, ajattelin. En odottanut kovin paljoa keskustelua sadan opiskelijan luentosalimuodostelmassa, mutta kyllä sitäkin syntyi. Varsinainen yllätys tuli kuitenkin sähköpostilla jälkikäteen. Sain yhdeltä opiskelijalta linkin luentomuistiinpanoihin ja neljän osallistujan keskusteluun, jota oli käyty esitykseni aikana. Se oli mielenkiintoista! Simultaanikommentointia, paljon enemmän keskustelua kuin noin isolla luennolla olisi koskaan voinut käydä. Oli kiinnostavaa katsoa, mitkä asiat oli poimittu muistiin merkittäviksi. Kaikkein kiinnostavinta oli kuitenkin opiskelijoiden ideapallottelu siitä, mitä Yliopisto-lehden verkkosivuilla voisi olla.”

Lisäys seuraavana aamuna: Palaan tähän Jaikussa tehtyyn luentojen muistiinpanojen kirjailuun myöhemmin.

Tammikuussa jenkkiblogimaailmassa varsin tunnettu blogaaja, Violet Blue, kohtasi Macworld -tapahtumassa Steve Jobsin. Violet asteli Jobsin luo ja kysyi, olisko ok, jos hän ottaisi Jobsista kuvan. Vastaus yllätti:

“He told me curtly, flatly that I was rude. And turned his back to me. The small circle of people around him sniggered. – - -
I walked two steps away and stopped to take this picture of his back; then I was instantly filmed and livestreamed by Robert Scoble.”

Kyseinen video on edelleen katsottavissa.

Steve Jobsin toiminta herätti jenkkiblogeissa melkoista huomiota ja se levisi mm. Digg-palvelun kautta.

Tarinan opetus sekä yritysmaailmalle että yksityisille ihmisille on mielestäni se, että jos on esillä julkisesti, niin se voi aina päätyä nettiin. Ei nykyisin voi olettaa, että seminaarin puheet tai messuilla satunnaiselle juttelemaan tulevalle henkilölle kerrotut kommentit jäisivät vain siihen tilanteeseen.

Mutta eihän tässä sinällään ole mitään ihmeellistä. Kun kertoo asioita, joiden takana on valmis seisomaan ja käyttäytyy järkevästi, niin netin kautta on mahdollista saada myös hyvää julkisuutta.

Olen itse kirjoittanut blogiin useista tilaisuuksista. Useimmiten olen lähettänyt linkin tekstiini henkilölle, jota olen kuunnellut, ja pyytänyt kommentoimaan. Blogiin asti harva rohkenee kommentoida, mutta sähköposteihini saan sentään vastauksia, joissa on kiitelty raportoinnistani.

En minäkään tietysti raportoi julki mitään sellaista, joka on selvästi yksityiseksi tiedoksi tarkoitettu. Joissakin tilanteissa olen erikseen kysymällä varmistanut, voinko kirjoittaa tästä blogiin.

Virhetulkinnoista vuoropuheluun

Blogiin saattaa tietysti päätyä virhetulkintoja. Viestintähän on tunnetusti hyvin altis väärinymmärryksille. Verkossa näitä tulkintoja on kuitenkin mahdollista korjata myös jälkikäteen ja käydä myös lisää vuoropuhelua. Molemmat tahot voivat tarkentaa näkemyksiään.

Netti tarjoaa mahdollisuuden saada palautetta: ehkä se on joskus vähemmän miellyttävää, mutta joka tapauksessa se on arvokasta. Minusta olisi mielenkiintoista lukea tulkintoja myös omista puheistani: en varmasti aina ole oikeassa eivätkä kaikki pidä edes tyylistäni esittää asioita.

Kun Seiskan toimittaja TEAKissa luennoi

Uusimmassa eli helmikuun Voimassa (s. 28-29) on dramatugiksi opiskelevan Jussi Moilasen kirjoittama artikkeli, jonka sisältö on lähinnä litterointia Seiskan toimittaja Ilkka Janhusen teatterikorkeakoulusta pitämästä luennosta. Tähän tapaaan:

Opiskelija
Mitään moraalia teillä ei oo.

Ilkka
Jos puhutaan moraalista tai niinku näin – niin vaikka mitä muuta ajattelisisitten niin Seiska on hyvin kiltti lehti. Suomessa ilmestyy lehtiä, jotka käsittelee paljon raakemmin asioita. Puhumattakaan brittien tablodeista – ootteko lukenut esim. Sunia?

Opiskelija
Miksi näyttelijälle olis tärkeeät saada sellasta julkisuutta?

Ilkka
No, tehän saatte sillä tavalla töitä.

Joukko opiskelijoita
Niin, jos haluu tehdä paskoja töitä!

Ilkka
No ei sitä kannata ottaa niin haudanvakavasti.

Kuten Matti kirjoittaa Humanoidin elämää -blogissaan, niin yliopistoluennothan ovat avoimia tilaisuuksia. Jatkossa verkkoon varmasti ilmestyy enemmän Voiman jutun kaltaisia muistiinpanoja myös korkeakoululuennoista, ja siinä voi tietysti olla niitä suhtautumisongelmia, joita Matti kirjoituksessaan kuvaa.

Kyseessä on laaja työ (sivujakin melkein 500) ja koska aihe menee ohi oman osaamisen, en osaa kokonaisuudessaan sitä arvioida, koska kirjallisuuden ja puheen tutkimus ja esimerkiksi niiden genret vaatisivat vankemman pohjan, kuin mitä minulla on. Niinpä lähinnä silmäilin tutkimusta (erilaisista lukutavoista, kuten tästä silmäilystä, Niemi-Pynttäri kirjoittaa alkaen sivulta 417).

Mutta verkkokirjoittamista Niemi-Pynttäri analysoi toki mielenkiintoisesti, ja monet jokaiselle nettiin kirjoittavalle tutut asiat saavat teoreettista selvitystä. Kuten vaikkapa verkkokirjoittamisen ja blogien monet muodot, viittaaminen muihin ihmisiin, linkit, kirjoittamisen ja julkaisemisen häilyvä raja, editointi, sosiaaliset puolet, vuorovaikutteisuus, yksityisen ja julkisen erot, fiktiivisyys vs. totuus jne.

Niem-Pynttäri toteaa (s. 358) esimerkiksi journalistisen blogin eroavan verkkopäiväkirjablogista niin, että jälkimmäistä kirjoitetaan samanmieliselle lukijalle. Journalistisella blogilla taas on puhuttelun kohteena on laajempi, monia eri näkökantojana edustava yleisö. Niemi-Pynttäri käy läpi paljon blogin perustamisen syitä, verkkoidentiteettiä, blogien sosiaalisuutta, kommentointia ja muuta blogin ylläpitoon liittyvää toimintaa hyvin ja laajalti.

Niemi-Pynttärin väitöskirjassa tarkastellaan useita ainakin nimeltä minulle tuttuja blogeja (suluissa sivu, jolla blogi mainittu: monista blogeista tosin oli mainintoja useilla sivuilla): Hetket (66), Veloena (74), Minh (363), Käymälä (96), Ikkunaiines (371), Panuseni (110 ja monta muuta mainintaa), Paska nainen tilittää (365) ja fiktiiviseksi osoittautunut Pettäjän kotona (125).

Mutta kiintoisan näkökulman väitöskirjaan tuo Saara, joka on kokenut aivan toisella tavalla Niemi-Pynttärin analysoiman verkkoyhteisön, tässä tapauksessa Jippiin Kirjallisuusfoorumin, toiminnan ja kriisin (alkaen sivulta 448). Saara kirjoittaa:

“On kerrassaan häkellyttävää lukea tieteellistä tutkimusta, jonka tulokset ovat omasta mielestäni ihan pielessä. On tässä kuitenkin myös se mahdollisuus, ettei Niemi-Pynttärikään ole uskonut juonittelijoiden olemassaoloon, jonka takia tulkinta on sellainen kuin on. Minusta on kuitenkin hieman sinisilmäistä kuvitella, että useiden ihmisten jakamaton huomio ja energia suuntautuisi yhteen henkilöön ja hänen jahtaamiseensa netissä. Ihan oikeasti. Eikö tosiaankaan käynyt koskaan mielessä, että koko touhu oli pelkkää yhden miehen farssi, johon tämä toinen lähti yllytettynä mukaan, kunnes sairastui vakavasti.”

Saaran näkemys tuo tutkimukseen uuden, yllättävän ja tärkeän huomion. Tässähän on siis hyvä esimerkki siitä, miksi nettiin kannattaa laittaa julki tieteellinen tutkimus. Nyt kyseisellä foorumilla mukana olleet voivat kommentoida tutkittua aihetta ja tuoda julki omat näkökulmansa. Tässä väitöskirjasta blogeissa käytävässä keskustelussahan olisi jo sinällään yksi tutkimusaihe, heh!

Niemi-Pynttärin väitöksestä kirjoitti myös Viides rooli jo joulukuussa (linkki löytyi Saaran kautta).

Eilen oli kaksi pääpuhujaa, Steve Woolgar ja Sally Waytt. Sally Waytt toimi myös oman työryhmäni puheenjohtajana. Omassa esityksessään hän pohti erityisesti niitä, jotka eivät käytä teknologiaa, erityisesti internetiä. Syyt kun eivät välttämättä ole niin yksiulotteisia: toiset eivät koe nettiä tarpeelliseksi, toisille se on teknisesti liian vaikea, jotkut jättäytyvät tiedostaen ja vapaaehtoisesti kaiken ulkopuolelle.

Minä, vanhemmat, netti ja blogini

Koska majoitun tällä reissullani vanhempien luona Joensuun naapurikunnassa Liperissä, niin netinkäyttö ja -käyttämättömyys tuli konkreettisesti esiin. Kuten Wyatt sanoi, niin se, että kotitaloudessa on nettiyhteys, ei vielä kerro siitä, mitä kodissa tapahtuu. Eli omista kuusikymppisistä vanhemmistani äiti on se, joka käyttää nettiä ja isä ei.

Niinpä isänpäivälahjaksi eilen neuvoin, alunperin isän omasta pyynnöstä, kuinka tietokone käynnistetään ja miten luetaan sähköpostit. Kirjoitin myös mahdollisimman selkeät ohjeet. Isäni ei hallitse esimerkiksi näppäimistöä edes kaksisormijärjestelmän verran, joka on suuri kynnys tietokoneen käytölle.

Lisäksi kysyin vanhemmiltani blogieni lukemisesta, ja sain vahvistuksen sille käsitykselle, mikä minulla oli. Äitini lukee blogejani säännöllisesti (erityisesti Mieto marinadi, myös Kulutusjuhla ja mitä ilmeisimmin nykyisin lisäksi kissablogini) ja mahdollisesti kertoo isällä, jos jotain tärkeämmän tuntuista löytyi. Toisinaan hän myös printtaa tekstejäni isälle luettavaksi.

Blogieni myötä sähköpostin kirjoittaminen äidin ja minun välillä on vähentynyt todella paljon, emmekä kyllä soittelekaan hirveästi. Tulkitsin itse tämän niin, että blogien ansiosta vanhemmat tietävät oleellisen (“tyttö on hyvissä voimissa”), joten tarvetta suoraan kanssakäymiseen ei suuresti ole.

Nettitutkimuksen eettisyys kiinnostaa

Wyatin puheenvuoron yhteydessä pohdittiin myös itselleni, ja toki myös viime aikaisten traagisten tapahtumien kannalta, tärkeää aihetta eli netin tutkimisen etiikkaa. Vaikka esim. blogiaineisto on julkisesti saatavissa, ei se välttämättä tarkoita, että sen tuottaja (kirjoittaja, kuvaaja jne.) julkaisuhetkellä olisi ajatellut kaikkien voivan sitä hyödyntää miten tahansa. Yhdysvalloissa tutkimusetiikka ja yksilönsuoja ovat kuulemma menneet jo niin pitkälle, että jotkut tutkijat ovat turhautuneet tosissaan.

Itse olen suunnitellut, että jos otan jonkun blogiryhmän analysoitavakseni, niin kysyn välittömästi aineiston keräämisen jälkeen luvan blogaajila. Kuluttaminen ei toki ole kovin arkaluontoinen aihe, joten sinällään tuskin mitään ongelmia tulee.

Mitä on laukussasi?

Sally Wyatt kertoi myös projektista “What’s in your bag“, jossa ihmiset paljastivat laukkujensa (ja myös taskujensa) sisältöä. Laukku kun on sekä henkilökohtainen, mutta toisaalta julkinen. Projektiin liittyvässä Flickrin kuvakollaasissa on melkoinen määrä otoksia, joissa ihmiset ovat tallentaneen laukkunsa sisällön. Kovin kiehtovaa uteliaalle mielelleni, ja jos jossain vaiheessa intoudun, niin voisi kai sitä omankin laukkunsa tuonne paljastaa.

Tänään seminaari jatkuu mm. pelitutkijana tunnetuksi tulleen professori Frans Mäyrän puheenvuorolla. Valitettavasti tässä seminaarissa ei oltu varattu vierailijatunnuksia yliopiston verkkoon, joten en pääse julkaisemaan ajatuksia esimerkiksi Jaikuun.

Harrasteluopiskeluani askel eteenpäin, ehkä

Nyt alkaa tuntua, että pitäisi varmaan ottaa aidosti tiukempi ote näihin jatko-opintoihin: edelleen kyseessä on silkka harrastus, eli minkäänlaista rahaa en ole hakenut enkä saanut, joten eteneminen on sikälikin hidasta.

Myös oma mieleni siitä, mitä oikeastaan blogeista ja kulutuskirjoittelusta haluan tutkia, vaihtelee kovin usein. Tässä vaiheessa olen tullut siihen tulokseen, että jos tästä nyt jotain oikeasti joskus tulee, niin kyseessä on ns. artikkeliväitöskirja yhtenäisen ja perinteisen monografian sijaan. Blogit ja netti kehittyvät vauhdilla ja omalle luonteellenikin se artikkeliväitöskirja sopisi paremmin.

Esityksessä oli myös pari havainnollistavaa videota, kuten pätkä South Parkista. Knobel totesi, että yritykset ymmärtävät jo varsin hyvin virtuaalisen maailman hyödyntämisen keinot ja edut, kun esimerkiksi opetuksessa ei vielä kaikkea nähdä. Puheenvuoron lopussa korostui se, että toki myös tätä materiaalista maailmaa pitää ymmärtää: kahden eri puolen näkeminen on tärkeää osaajille.

Yksityisyyden ja julkisuuden häilyvä raja

Päivän työryhmäesityksistä odotin eniten Saria, koska olen niin paljon seurannut hänen graduntekoaan blogin välityksellä ja toki koen hänen aiheensa mielenkiintoiseksi. Ja hyvä esitys se olikin, Sari on mainiosti tehnyt havaintoja nettijulkaisijoiden ajattelusta ja toiminnasta.

Sari esitti, miten yksityisyyden ja julkisuuden raja on monelle blogaajalle hankala asia. Useat kokevat, että tekstit ovat julkisia, mutta minä en.

Esimerkiksi alan pioneerit, 1990-luvulla aloittaneet kirjoittavat naiset, saattavat kokea, että aiemmin he pystyivät kirjoittamaan vapaammin. Nyt netti on kaikilla, joten he ajattelevat, että liian moni pääsee lukemaan. Toisaalta tuoreemmat, blogisukupolvi, toimii nimimerkkien takaa ja pitää julkisuutta luonnollisena osana kirjoittamista.

Blogaaja voi ajatella, että esimerkiksi hänen omassa blogissaan olevaa kuvaan ei saa edes linkittää muualta, koska se koetaan niin yksityiseksi aineistoksi. Eli blogaajilla jotenkin välillä hämärtyy se, että jos nettiin jotain pistää, niin se sitten on siellä eikä sitä voi aina hallita niin kuin haluaisi.

Sosiaalisuuden merkitys näkyi Sarin tutkimien naisten mielipiteissä. Vaikka he eivät välttämättä saaneet juurikaan kommentteja, niin nekin koettiin tärkeiksi. Toki tämän tarve vaihtelee ihmisten kohdalla, eli osalle riittää fiilis siitä, että joku lukee hänen tekstejään. “Vanhan polven” nettijulkaisijat eivät välttämättä esimerkiksi näe tarvetta kommentointi-mahdollisuudelle, vaan heille voi riittää sähköposti tai vieraskirja.

Raapaisu kulutusblogaamiseen

Oma esitykseni oli lyhyt raapaisu kulutusblogaamisen maailmaan. Pelkään aina pitäväni liian pitkiä puheenvuoroja, joten tälläkin kertaa koetin vain hieman raottaa kiinnostukseni kohdetta (lyhykäisen esitykseni pp-kalvot Slidesharessa).

Toisaalta se omakin tutkimuksen kohde on vielä vähän hakusessa. Ja kun tämä jatko-opiskelu on edelleen ihan vaan harrastus, niin helposti se sitten jää priorisoitaessa monen muun asian jalkoihin.

Valitettavasti iltapäivän seminaarihuoneessa ei langaton netti oikein toiminut. Ei siis voinut jaikuilla.

(Ja niille, joita ehkä kiinnostaa, niin se mainittu uusin blogini, vuokranmaksunakin toimiva tarinointi, on nimeltään Villi the Kissa.)

“Lukiolaisten mielestä tutkija on maltillinen ja energinen erakko kun taas ammattikoululaisten mielestä keskinkertainen ja vaatimaton erakko. Lukiolaiset näkevät täten tutkijan työn itsenäisyyden positiivisemmassa valossa kuin ammattikoululaiset. Pojat näkevät tutkijan pääsääntöisesti suuripiirteisenä, keskinkertaisena ja vaatimattomana. Tyttöjen mielipiteissä tutkija on maltillinen, energinen ja hienostelematon.”

Näin kerrotaan Helsingin yliopiston Koulutuksen arviointikeskuksen tekemässä, Tieteen tiedotys ry:n tilaamassa tutkimuksessa (pdf).

Varmasti itsellänikin oli tuontyyppinen näkemys tutkijasta lukioiässä. En juuri tiennyt edes akateemisessa maailmassa työskenteleviä, eikä tutkijan työ nyt niin erityisen houkuttelevalta tuntunut. Nyt, kun on nähnyt tutkijoita laaja-alaisemmin, on näkemyskin tietysti ihan toinen.

Mielestäni hieman hassusti tutkimuksessa oli kysytty myös sitä, voisiko vastaaja ottaa puoliokseen tutkijan.

“Perus- ja ammattikoululaisista noin puolet vastaajista ja lukiolaisista yli 80 % voisi ajatella tulevan puolisonsa olevan tutkija. Tutkijan ammattia arvostetaan ja tutkijoita pidetään yleisesti älykkäinä. Lukiolaisten lisäksi tutkijapuoliso on haluttu erityisesti ammattikoululaisten poikien keskuudessa.”

Hmm, itse en varmaan nuorena(kaan) pannut niin suurta painoarvoa sille, mitä mahdollinen puoliso voisi tehdä työkseen. Tällainen kysymys vaatisi vertailua muihin ammatteihin: luulisin, että mielikuvissa ihan yhtä houkuttelevia puolisoita olisivat vaikkapa poliisi, muotoilija, markkinointivastaava ja toimittaja.

Tieteen mielikuvien muodostumisessa nähdään etenkin televisio-ohjelmilla olevan kohtuullisen suuri merkitys.

“Etenkin kovassa suosiossa olevien sairaalasarjojen runsas määrä televisiossa selittää varmasti tieteen profiloitumista juuri lääketieteeksi lasten ja nuorten vastauksissa. – - – Viihteellisissä tiedeohjelmissa on yleensä kuitenkin rekvisiittana perinteisen stereotypian mukaisesti pitkät valkoiset takit ja koeputket vahvistamassa vallalla olevaa käsitystä tieteestä. Tieteen nimissä toimiminen näyttääkin vielä edellyttävän tietynlaisen odotusten mukaan esiintymistä.Siksi olisikin tarvetta tuoda myös esimerkiksi yhteiskuntatietieteet ja käyttäytymistieteet mukaan tieteen viihteellistämiseen.
Olisikin jo aika tuoda tiedettä esille nykyaikaisemmassa, monipuolisemmassa valossa.”

Aika vaikeaa vain taitaa olla tehdä vauhdikas ja kiinnostava tv-sarja esimerkiksi kansantaloustieteen tutkijoista niin, että tiede pääsisi ohjelmassa jotenkin luontevasti esiin.

Jokainen ala ja ammatti tietysti haluaa, että juuri heitä arvostetaan ja homma koetaan halutuksia. Mutta kuten omalla kohdallani on käynyt, niin elämänkokemuksen myötä moni asia selviää ja siksi asiat, jotka nuorena tuntuivat tylsiltä, voivat 15 vuotta myöhemmin olla yllättävän mielenkiintoisia.

Ensimmäiset 40 sivua kirjan suomennoksesta ovat olleet ihan tolkullista tekstiä, vaikkakin hämmentävän pientä kirjasinkokoa on käytetty. Alkuvaiheessa Veblen käsittelee ihmiskunnan yhteisöjen muodostumistapoja, omistamista yms. pitkälti antropologisesta näkökulmasta.

Pari vuotta sitten Pekka Seppänen kirjoitti Talouselämän kolumnissa osuvasti Vebleniä lainaten (ei tämä nyt blogini aihepiiriin varsinaisesti kuulu, mutta menköön tällä kertaa):

“Omistusoikeuden varhaisin muoto on yhteisön työkykyisten miesten oikeus omistaa naisia. Näin kirjoitti yhdysvaltalainen taloustieteilijä Thorstein Veblen teoksessaan Joutilas luokka vuonna 1899.

Veblenin mukaan tärkein kannustin omaisuuden hankkimiseen on alusta alkaen ollut kateutta herättävä varallisuudella erottautuminen. Naisten omistaminen soveltui siihen hyvin.

Nykyään naisia ei saa omistaa, mutta esineitä, maata ja jopa aineettomia hyödykkeitä saa omistaa.

Veblen huomasi myös, että peritty rikkaus on aikojen kuluessa muuttunut kunniakkaammaksi kuin omin ponnistuksin hankittu omaisuus.

Niinhän on vieläkin. Neljännen polven perijäyrittäjää arvostetaan enemmän kuin optiomiljonääriä, vaikka jälkimmäinen olisi ansainnut varallisuutensa itse.

On ilmeisesti helpompi arvostaa sitä, mihin itsellä ei olisi ollut mahdollisuuksia. Suomalaisten viljelijäsukujen perillisten on vaikeahko kuvitella, että isoäidin isä olisi perustanut teollisuusimperiumin.

Optiomiljonääriksi on sen sijaan helppo kuvitella itsensä. Optiomiljonääri kun ei välttämättä ole se lahjakkain ja ahkerin, vaan se joka sattui olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.”

- – -

Muilta osin opinnot eivät suuremmin etene. Ilmoittauduin Academic Scientific Writing and Conference Presentation -kurssille, joka alkaa helmikuussa ja keskiviikkoiset oppitunnit jatkuvat huhtikuulle. Mutta koska muuten työn ja muiden systeemien kanssa on vielä epäselvyyttä, en ole tarkemmin kevättä miettinyt.

Sen verran kuitenkin, että tutkimussuunnitelman haluan valmiiksi toukokuun loppuun mennessä. Se vaatii keskusteluja muiden kanssa ja runsaasti pohdintaa, joten pitäisi aktivoitua kontaktien ottamisessa.

- – -

Tällä viikolla ovat Tieteen päivät, ja ainakin perjantaina aion mennä paikalle kuuntelemaan Kuluttajatutkimuskeskuksen Kuluttajana toimimisen rajapintoja -osuutta.

- – -

Minna kirjoitti eilen Hesarin artikkelista, jossa käsiteltiin tohtorikoulutusta. Pitäisikin ottaa selvää, kuinka oman laitokseni väitelleet ovat tilastollisesti sijoittuneet: pakertavatko julkisella sektorilla vai työllistääkö yksityinen puoli? Ainakin molempia tunnen ja tiedän.

Ensinnäkin harmittelen jälleen kerran sitä, että oma historiantuntemukseni ei ole niitä parhaita. Pidin kyllä historiasta peruskoulussa ja lukiossa, mutta ei siitä jäänyt tarpeeksi päähän. Olen suunnitellut lukevani lukion historiankirjat yleissivistyksen vuoksi uudelleen, mutta se on tietysti jäänyt tekemättä. Monessa aiheessa olisi suuresti hyötyä, kun vähän tarkemmin muistaisi historialliset käänteet ja kehityskulut.

Toiseksi on aina hymähdyksen arvoista havaita, miten vähän loppujen lopuksi ihmisten ajatukset muuttuvat, vaikka maailma periaatteesa kulkee eteenpäin. Uusi ja tuntematon näyttäytyy aina uhkana: Crossin kirjoittaa monista tutkijoista, jotka epäilivät heti kulutusyhteiskunnan alkuaikoina sitä, miten rappiollista lisääntyvä vapaa-aika onkaan ihmisille. Edelleen pyrskähtelee julki kovaäänisiäkin mielipiteitä esimerkiksi milloin minkäkin populaarikulttuurin osa-alueen (tietokonepelit, netti, televisio, mainonta jne.) haitallisuudesta.

Tuotanto ja kulutus kasvavat

Koemme niukkuutta sekä rahan että ajan suhteen, toteaa Cross kirjan alkuun. On ironista, että tuottavuus on johtanut kasvaneeseen kulutukseen, mutta ei ole luonut meille lisää vapaa-aikaa.

Vuosien 1910 ja 1929 välillä amerikkalaisten ostovoima kasvoi keskimäärin 40 prosenttia, ja suurelta osin se suuntautui täysin uusiin tuotteisiin, erityisesti autoihin. Myös mainonta oli mukana osoittamassa ihmisille, mitä he tarvitsevat.

Tuottavuuden kasvun myötä 1920-luvulla lisääntyi myös vapaa-aika, eli sekä raha että aika kasvoivat. Monet uskoivat, että syntyisi laaja “vapaaherrojen” joukko, sillä tarpeiden uskottiin olevan rajalliset ja työajan lyhenevän. Tuottavuuden epäiltiin tarkoittavan tyydyttyneitä haluja ja palkansaajien haluttomuutta sitoutua työhön. Cross onkin vaikuttunut siitä, kuinka täydellisen vääriksi nämä oletukset osoittautuivat.

Kulutus työn uhka

Yhtenä tuttuna nimenä tekstissä vilahtelee amerikkalainen ekonomisti Thorstein Veblen, jonka The Theory of the Leisure Class ilmestyi 1899. Veblen mm. ennusti massakulutuksen johtavan uuteen kilpailun intensiviisyyteen ja sosiaaliseen eristäytymiseen. Työetiikan ja vaurauden hedelmien välillä oli hänen mielestään konflikti, ja hän näki kulutuksen enemmänkin työn uhkana kuin täyttymyksenä.

Crossin mukaan kulutuksesta ja vapaa-ajasta käyty keskustelu kohdistui demokratisoitumisasenteisiin ja eliitin kykyyn hallita demokroitumista. Yhteistä oli kuitenkin se ajatus, että todellisilla ja turhilla tarpeilla on eronsa ja että vapaa-aika lisääntyy.

Rajattomat ja suhteelliset tarpeet

Vähitellen havaittiin, että tarpeet olivat paitsi rajattomat, niin myös suhteelliset. Tavaroillakaan ei ole arvoa niiden olennaisten piirteiden vuoksi, vaan siksi, että ne ovat suhteellinen uhraus muille tuotteille.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen ryhdyttiin vaatimaan 48 tunnin työviikkoa. Muutoinkin teollisen työn tekemiseen kiinnitettiin huomioita, oli fordismia jne. Poikkeuksellisen positiivisia näkemyksiä työviihtyvyyteen esitti sosialisti Henri de Man. Hänen mukaansa työhön tyytyväisyys oli välttämätöntä psyykkiselle ja fyysiselle vakaudelle, joten oli tärkeää kehittää esimerkiksi ryhmähenkeä.

1920-luvulla oltiin huolissaan amerikkalaisten kuluttajamarkkinoiden tyydyttymisestä. Vuosikymmenen alussa oli ylityuotantoa, ja valmistuksen tehostumisen pelättiin jothtavan esimerkiksi työttömyyteen. Huoli vaihtui kuitenkin ajatukseen, että kulutuksen aukko oli vain väliaikainen ongelma USA:ssa.

Yritysjohdon suurempi huoli oli kuitenkin se, että siirtyminen korkeampiin palkkoihin ja lyhyempiin työtunteihin heikentäisi kasvua.

Kotirouvat kulutuksen ekspertteinä

Kuluttajaekonomistista ajattelua toi Hazel Kyrk, joka esitti, että kotitalouksien naiset ovat kuluttamisen asiantuntijoita: heillä on aikaa, taitoa ja tietoa, jotka ovat välttämättömiä kulutuksen korkean standardien saavuttamiseksi. Kodin taloustiede rakentuikin sen ajatuksen ympärille, että pikkuporvarillinen kotitalous on “luonnollinen kulutusyksikkö”.

Sotien välisenä aikana tajuttiin kuitenkin muun muassa se, että jos kasvu linkittyy parempiin palkkoihin, niin se synnyttää kasvavia tarpeita. Ja tätä kautta ihmiset voisivat olla vielä riippuvaisempi työstä ja sen tuomasta rahasta, sillä psykologiset tarpeet eivät ole rajallisia, kuten fyysiset.

Joukossa tyhmyys tiivistyy?

Intellektuellit näkivät kuitenkin massojen toiminnassa monia ongelmia, ja ihmiset tuomittiin laiskoiksi ja tyhmiksi. Massakulutusta pidettiin usein passivoivana ja turmellukseen johtavana. Työtä pidettiin siksikin tärkeänä, että se sitoisi yksilön todellisuuteen. Jos joukot vapautettaisiin työstä, se uhkasia kulttuurisia standardeja ja tuottaisi jopa haittaa.

Lisäksi massatuotantotyön nähtiin vähentävän kyvykkyyttä spontaaniuteen ja yhteisöllisyyteen. Monet väittivät, että kulutus ilman järkevää työtä olisi vääjäämättä turhauttavaa. “Yksilö voi olla niin yksin joukossa nykyisin”, sanoi joku valkokaulustyöntekijä.

Osa rakensi matalan ja korkean kulttuurin välille jyrkkiä raja-aitoja, ja kuluttajille lisäksi vaadittiin koulutusta ja itsekriittisyyden kasvattamista. Intellektuellit näkivät massakulttuuriin ongelmallisena ja jopa uhkana, ja tämän asenteen vuoksi useimmille humanisteille oli mahdotonta rakentaa tehokasta demokraattista vaihtoehtoa kaupalliselle vapaa-ajalle.

Toisaalta löytyi myös ajattelijoita, jotka olivat avoimempia massatuotanton tuomalla vapaa-ajan mahdollisuuksille. Vapaa-aika saattaisi tuota jopa tasapainoa ja harmoniaa, joka teollistumisen myötä oli kadonnut. Lisääntynyt materiaaliinen turvallisuus ja vapaa-aika saattaisivat tuottaa vähemmän väsyneitä ihmisiä, jotka voisivat käyttää aikaansa tehokkaammin myös itsensä ja perheidensä kehittämiseen.

Enemmän aikaa kuluttamiseen

Työajan muuttaminen oli yksi sotien välisen ajan keskustelunaiheista. 48 tunnin työviikko oli USA:ssa käytössä puolella teollisuustyöntekijöistä. Työajan lyhentämisen ohella myös lomat nousivat esiin. Palkallinen loma oli vuonna 1920 vain 5 prosentilla palkansaajista, eikä luku ollut kymmenen vuotta myöhemmin kuin 10 prosenttia. Palkatuista työnantajista sen sijaan 85 prosenttia nautti tuolloin lomastaan.

1930-luvun lama oli kääntöpiste ajasta ja rahasta käydylle keskustelulle, ja kyseisellä vuosikymmenellä ajasta todellakin tuli rahaa. Lama lannisti yleisen ilmapiirin lisäksi yksilöitä, ja työttömyys teki kuluttamisen vaikutti tietysti kulutukseen.

Viisipäiväinen työviikko sai 1930-luvulla kannatusta. Sen ajateltiin myös rohkaisevan koteja kaupungistumaan ja kuluttumaan. Lyhyemmän työviikon sijaan lomasta kuitenkin tuli lähes universaali ajatus teollistuneessa Euroopassa. Loma ei nimittäin lyhentänyt kuin kymmenesosalla työaikaa. 40 tunnin työviikko olisi sen sijaan merkinnyt työnantajan näkökulmasta melkoista vähennystä 48 tunnin viikkoon verrattuna. Työnantajien ei siis loman vuoksi tarvinnut esim. palkata uutta väkeä, kuten työajan lyhennyksen vuoksi olisi pitänyt tehdä.

Lisäys 26.11.:

Luku 5: Democratic leisure and the failure of cultural politics (s. 99-127)

Kun työajan lyhentämisestä ryhdyttiin puhumaan, niin samalla käynnistyi keskustelu siitä, miten vapaa-aika todella pitäisi käyttää. 1930-40-luvuilla vahvistui näkemys loman välttämättömyydestä ”toipumiseen” työstä, ja loman toivottiin vahvistavan perheitä ja yhteisöjä. Koska maaseutumaisesta toiminnasta oli siirrytty kaupunkeihin, ei loma enää täyttynyt samanlaisesta toiminnasta, kuin mahdollinen vapaa-aika maaseudulla. Loman poissa kotoa ajateltiin tulevan pyhiinvaellukseksi ja mahdollisuudeksi uudistaa elämä, koska työ ei tuonut riittävää tyydytystä.

Maissa, joissa ideologiset konfliktit olivat varsin heikkoja (Britannia, USA), loma koettiin perheelle mahdollisuudeksi olla poissa kodin rutiineista ja tarjoavan isille mahdollisuuden toimia roolissaan.

Monissa maissa ryhdyttiin järjestämään lomille toimintaa, jonka ajateltiin kouluttavan ja kehittävän ihmisiä. Erilaisia leirejä ja koulutuskeskuksia rakennettiin, ja erityisesti nuorten vapaa-ajan vietto haluttiin organisoita. Amerikkalaisista nuorten leireistä tuli kummallinen instituutio: vuonna 1929 miljoona lasta vietti aikaansa noin 7000 leirillä. Lisäksi toimi urbaani huvittelukeskus-liike, joissa järjestettiin pelejä ja urheilua lorvailevalle nuorisolle.

Liiketoiminnallisessa vapaa-ajassa nähtiin paljon haittoja: sen uskottiin passivoivat, haittaavan yhteisöllisyyttä ja lisäävän seksiä ja väkivaltaa.

Organisoitua vapaata aikaa

Euroopassa järjestetty vapaa-aikatoiminto kytkeytyi politiikkaan ja liittoihin. Kaikenlaista toimintaa pyöritettiin esimerkiksi urheilun ympärillä, ja toimintaan haluttiin koko perhe, ei vain liiton jäsentä.

Euroopassa toiminut Albert Thomas oli sitä mieltä, ettei hallituksen, bisneksen tai liittojen pitäisi yrittää kontrolloida vapaa-aikaa. Hän esimerkiksi piti parempana paikallisten järjestämää toimintaa. Hallituksen tehtävänä hän näki toiminnan mahdollistamisen ja helpottamisen, ei varsinaisen suoran järjestämisen. Thomakselle vapaa-aika oli ”tehokasta”, ja siihen kuuluu esimerkiksi alkoholin säännöstely ja kotien sekä puutarhojen kunnostus.

Natsien ideologiaan tällainen ajattelu sopi myös, jossa työn, vapaa-ajan ja kodin kolmiharmonia oli esillä.

Vapaalla ollaan vapaalla

Todellisuudessa ihmiset kuitenkin halusivat vapaa-ajaltaan jotain aivan muuta kuin esim. tiukkaa koulutusta. Erilaiset rantalomat ja loma-ohjelmat kasvattivat suosiotaan, ja esimerkiksi briteille kehitettiin tietyntyyppistä maaseudun romantisointia. Tosin Ranskassa tämä ei ollut yhtä nopeaa: moni ranskalainen palkansaaja ei pystynyt ylittämään psyykkistä muuria siitä, että todella jättäisi kotinsa joksikin aikaa, sillä he eivät uskoneet, että joku todella maksaisi mitääntekemättömyydestä. Osa otti jopa toisen työn lomallaan. Osa keskittyi alkoholiin ja uhkapeliin, eikä yritykset heidän aktivoimiseen lomalla olleet mitenkään menestyksekkäitä.

Perheisiin ja äiteihin kiinnitettiin huomiota, ja jopa sellaisia ajatuksia esitettiin, että jos perheen mies on työtön, mutta äiti töissä, nin tokihan mies voisi ottaa merkittävämmän roolin kotitöissä, ja lapsille voisi järjestää ulkopuolista hoitoa, jotta vanhemmat saisivat kahdenkeskistä aikaa sunnuntaisin.

Käytännössä sukupuoliroolit pysyivät kuitenkin ennallaan. Loma oli kuitenkin isille mahdollisuus toimia perheenpäänä teollistuneen arjen ulkopuolella, ja monille vaimoille loma oli hetkellinen hengähdys kotitöistä.

Loma oli mahdollisuus vain olla, nähdä tuttuja, pitää hauskaa jne, joten ei ihme, ettei hallitusten tai liittojen lomajärjestelyt pystyneet useinkaan kilpailemaan kaupallisten vaihtoehtojen kanssa. Esimerkiksi vasemmiston aatemaailman tuominen tähän loman mielihyvän tuomiseen oli hankalaa. Dilemmana oli siis se, että loman olisi pitänyt olla organisoitua mutta vapaata, palvella kansallista hyötyä mutta myös tarjota mielihyvää.

6 Traumas of time and money in prosperity and depression

1930-luvun lama toi esiin, miten raha ja tavaran hankinta olivat nousseet tärkeämmäksi tekijöiksi kuin vapaa-aika. Työläiset kokivat suurempaa tarvetta rahalle, joka mahdollisti monenlaisten sosiaaliseen statukseen kuuluneiden tavaroiden hankinnan. Kun tavaran määrä kasvoi ja elämisen standardit nousivat, niin toki tässä kehityksessä haluttiin pysyä mukana. Myös keskimääräiset pelkat nousivat, joka nosti myös odotuksia.
Paljolti oli siis psykologisesta asenteesta. Työ oli tärkeä määrittäjä elämässä, ja työllisten hyvinvointi kasvoi enemmän kuin työttömien. Työttömyys tuntui epäonnistumiselta, kuten Suomessakin on niin paljon 1990-laman jälkeen puhuttu. Tämä ”trauma” lujitti rahan asemaa suhteessa aikaan.

Työttömyys myös vahvisti lojaalisuutta yleisen työajan ja yksityisen ajan rutiineille. Vapaa-ajan arvo väheni, koska se tuhosi sekä työn että huvituksen rutiinit.

Lama koetteli myös sukupuoliroolia. Miehet olivat tottuneet perheenpäänä tuomaan talouteen tuloja, ja jos mies oli työtön ja vaimo töissä, tilanne oli tietysti totutusta poikkeava ja monille miehille kiusallinen. Naisten kotityön määrää työtön aviomies ei välttämättä vähentänyt yhtään, ja naiset saattoivat myös kiusaantua siitä, jos mies osallistui lastenhoitoon tai muihin kotitöihin, ja pelkkä kotona olevan miehen läsnäolo häiritsi monia vaimoja.

Työ oli miehelle tärkeä miehisyyden mitta, ja sen puute aiheutti myös henkisiä ongelmia. Mutta vaikka nainen nousi taloudessa rahantekijäksi, ei hän silti useinkaan saanut asemaa kodin auktoriteettina rahan käyttäjänä.

Myös statukseen ja aikuisuuteen alkoivat kiinteinä merkkeinä kuulua tavarat, niin tupakka kuin kodinkoneet (esim. radio) tai huvitukset (elokuvat). Lisäksi yhtenä ilmiöinä olivat uhkapelit. Erilaiset urheiluveikkaukset tarjosivat mahdollisuuden, vaikkakin epätodennäköisen, saada rahaa omilla taidoillaan.

”Kuluttaminen oli psykologisesti vapauttavaa ja sen puute tuhoavaa”, Cross toteaa. Työtön ei voinut osallistua esimerkiksi samoihin lauantai-illan huvituksiin kuin paremmin toimeentulevat. Näin hän jäi tämän yhteisöllisen kulutuksen ulkopuolelle. Mies ei voinut esimerkiksi ylläpitää vaadittua roolia omassa porukassaan, jos hän ei kyennyt tarjoamaan kierrosta baarissa.

Moni uskoi, että monilla omassa statusryhmässä asiat olivat paremmin. Tämänkään vuoksi työttömyydestä kärsivä perhe ei esimerkiksi halunnut vastaanottaa avustuksia: sehän olisi todistanut, miten huono tilanne on.

Lisäys 28.11:

7 The Consumer’s comfort and dream

Kulutuskapitalismin edistymisen ansiona viime vuosisadalla ei ole ollut vain se, kuinka tehokkaasti tavaraa on voitu tuottaa ja tarjota, vaan myös se, kuinka kulutus tyydytti ihmisten laajenevia tarpeita. Fordismissa työ ei välttämättä ollut kovin miellyttävää, mutta se oli ”vapaata” niin, että se tarjosi uusia kulutusmahdollisuuksia.

Orastavan kulutusyhteiskunnan kehittyessä syntyi myös teorioita, jotka keskittyivät osittain päällekkäisiin ja negatiiviisiin teemoihin: 1) massatuotantotyön aiheuttama kulttuurillinen alennustila, 2) markkinavetoisen valmistuksen tarpeet herkälle kollektiiviselle psyykkeelle ja

1. jäljittelyn dynamiikka kaupungistuvissa yhteisöissä.

Ensimmäistä teoriaa edusti mm. ranskalainen sosiologisti Maurice Halbwachs. Hänen näkemyksessään ei lisätuloja esimerkiksi käytetty kotiin vaan kaduille, jossa työläinen ilmaisi tarpeensa fantasiaan ja pröystäilyyn.

Toisessa analyysissä juurtui erityisesti Amerikkaan. Kansallisesta mainonnasta tuli oleellinen työkalu tarpeiden luomiseen. Kuluttajat nähtiin helposti passiivisina kohteina, joita valmistajat mainostuksen kautta pääsivät manipuloimaan.

Kolmas näkökulma oli herrojen Veblen ja Georg Simmel alaa. Alaluokka etsi kulutuksen kautta statusta, ja näin esimerkiksi muodista tuli tärkeä määrittävä tekijä.

Moderni antropologinen teoria kuitenkin suhtautui kulutukseen myönteisemmin: tavaroilla oli sosiaalinen ja yksilöllinen merkitys.

Yksikään teoria ei kuitenkaan tarkenna työn ja kulutuksen sosiaalisen toiminnan välistä linkkiä.

”Rahasta tuli kaksipuoleinen symboli itsekurille ja vapaudella, kun aika vuoritteli pakollisuuden ja vapautuksen välillä”.

Koska naiset eivät juurikaan työskennelleet, vaan olivat kotirouvina, hallitsivat he kotien kulutusta. Shoppailemalla naisille tarjoutui mahdollisuus myös sosiaaliseen ilmaisuun, statukseen ja perheen omaan tilaan. Naiset käyttivät hyödykkeitä perheen vapaa-ajan erityistilanteisiin (lomat, viikonloput) . Naisten kulutus kytkeytyi heidän työhönsä kotona, kun taas miehille se oli enemmän vapaa-aikaa.

Kodeissa näkyi kaipuu yksityiseen ja sosiaaliseen identiteettiin. Naapurustosta toivottiin ystävällisyyttä, mutta ei ystävyyttä. Kodit olivat myös enemmän kuin statussymboleita: ne olivat myös turvallisuuden symboleita, erityisesti sosiaalisten ja poliittisten kriisien keskellä. Amerikassa innostuttiin myös 1920-luvulla pienestä rakentelusta ja puutarhan ylläpidosta, sillä se tarjosi mahdollisuuden henkilökohtaisen ilmauksen luomiseen.

Sotien välisenä aikana kenties tärkein yksittäinen kulutustavara oli radio. 1930-luvulla radioiden hinnat tippuivat ja laitteet yleistyivät

Tuhlaaminen palveli tarpeita, jotka olivat paljon syvemmällä, kuin valmistajien manipulointi ja kilpailu järjettömästä tylstä. Kulutus täytti yleisen yksityisyyden ja sosiaalisuudenetsinnän ilman, että siinä syntyi riskiä individuaalisuuden tuhoutumisesta. Tavarat löivät vapaa-ajan, koska ne sovittivat sekä ajan että rahan yhteen.

8 Consumerist modernity, an end of history?

Kulutuksellinen yhteisymmärrys tuli näkyviin toisen maailmansodan jälkeen. Se rakentui massatuotannolle, tasapainossa palkkausen kanssa, ja tuki makroekonomista johtoa ja manipuoloitua tarpeiden luomista. Kuluttajuus ei ole pelkästään pohja modernille taloudelliselle ja julkiselle kulttuurille, vaan se määrittelee, kuinka useimmat ihmiset organisoivat ajan työhön ja tuhlaamiseen.

1980-luvulla markkinoiden vapauden ja kuluttajien demokraattisuuden ideaalit ovat olleet joka puolella valta-asemassa.