Olin nimittäin ajatellut, että tietysti free tekee hommat annetun deadlinen mukaan, ellei merkittäviä esteitä (sairastumiset jne.) satu omalle tai esimerkiksi haastateltavien kohdalle. Silloin toimeksiantajalle ilmoitetaan mahdollisimman nopeasti viivästymisestä ja ratkotaan yhdessä, miten toimitaan.

Todellisuudessa aikatauluista varmaan lipsutaan yleisesti. Olen kuullut, kun lehden kokoamisesta vastaava toteaa, miten iloinen yllätys oli, kun kaikki jutut olivat tipahtaneet sähköpostiin takarajan mukaan.

Itse olen sitä tyyppiä, jolle takarajat työskentelylle ovat tärkeitä. Lähestyvä deadline piiskaa työskentelemään. Siksi pidän juttujen ja vastaavien hommien tekemisestä: niille on laadittava hyvä aikataulu.

“Kunhan nyt joskus” -takarajat ovat aivan liian epämääräisiä, joten yritän aikatauluttaa hommat edes itselleni.

Tietysti työelämässä väistämättä oppii, että monet aikataulut venyvät ja paukkuvat. Jos joku projektissa viivästyy, niin se usein viivästyttää kaikkien työtä. Free kuitenkin yleensä voi omalla toiminnallaan vaikuttaa paljon aikataulujensa toteutumiseen.

Silti mietin edelleen, onko todella niin, että freetekijöillä on varaa olla tekemättä töitään muuten kuin aikataulussa.

Pitäisikö tässä siis mainostaa, että olen riippuvainen deadlinen lähestymisestä ja toimin sen mukaan?

Siksi nyt pääsee esiin Jenzerin lihakauppa, jonka kotipaikka sijaitsi Arlesheimissa eli tuossa noin 10 kilometriä Baselista olleessa kylässä, jossa asuimme.

Jenzer tuli tutuksi jo ennen muuttoa, kun katsastin yrityksen nettisivut. Siellä lävähtää hieman ärsyttävästi pyörimään video, jossa kerrotaan sveitsinsaksalla yrityksestä, sen tuotteista ja toiminnasta. Vaikka teurastusta ei näytetä, niin videolla kuvataan mm. lihojen paloittelua ja makkaranvalmistusta. “Naturakvalitet” on usein toistuva sana. Se ei ole luomua, mutta tietysti vihjaa laatuun panostamiseen. Yritys ostaa lihansa pääsääntöisesti pohjoisesta Sveitsistä: taustalla ovat ajatukset laadukkaasta lihantuotannosta, jonka taustat tiedetään, sekä kuljetusten minimointi.

Nettisivuilta löytyy tietoa myös yrityksen ympäristöpanostuksista Ökologie-osastossa. Siellä mainitaan esimerkiksi hiilidioksidipäästöjen ja vedenkulutuksen vähentämistavoitteet.

Mielenkiintoisesti perusympäristöystävällisyyslausunnoista poikkeaa tieto siitä, että Jenzer toimittaa tuotteitaan vain lähellä toimiville ravintoloille. Lisäksi 80 prosentilla työntekijöistä työmatka on maksimissaan 10 kilometriä.

Vielä kiinnostavammaksi tämän maininnan tekee se, että lähellä työpaikkaa asuminen on otettu mukaan myös rekrytointi-ilmoituksiin. Talvella Jenzer haki töihin kuljettajaa. Yhtenä kriteerinä oli asuminen lähialueella. Tietysti Baselin seudulla tällaista on helpompi vaatia kuin esimerkiksi hajanaisemmassa Suomessa.

Monissa seudun ravintoloissa törmäsimmekin ruokalistoissa mainintaan, että makkarat tai muut lihatuotteet ovat Jenzeriltä. Hyvämaineista lihakauppaa siis halutaan tietysti tuoda esiin myös ravintolaruokailijoille.

Kuten monilla muillakin keskieurooppalaisilla yrityksillä, niin Jenzerin lihakaupalla on yli sadan vuoden historia. Se tuo tiettyä painoarvoa toimintaan. Kaikki paikalliset tutut, joille Jenzerin mainitsivat, tiesityvät yrityksen ja kehuivat tuotteita. Hintoja tosin pidettiin korkeina: Baselin alueella hintavertailua voi tehdä myös selvästi halvempiin Saksaan ja Ranskaan.

Itse en kovin paljon lihaa syö, mutta meille tuli tavaksi ostaa Jenzeriltä kerran viikossa makkaroita ja mahdollisesti muitakin tuotteita, kuten tuorepastaa tai juustoa. Erilaiset kausituotteet, kuten karhunlaukka tai omena, näkyivät makkaroissakin. Palvelu liikkeessä oli aina hyvää (yleisesti ottaen Sveitsi ei välttämättä ole mikään erityisen hyvän palvelun maa ainakaan ulkomaalaisille): irtotuotteet ostettiin tiskin takana hääränneiltä myyjiltä, joten niitä sai juuri haluamansa määrän.

Keväällä ostimme Jenzeriltä laadukasta parsaa. Kyseiset parsat tulivat parinkymmenen kilometrin päästä Saksan puolelta. Myyntitiskillä oli selvitys ja kuva parsoja viljelevästä perheestä. Tarkkoja alkuperätietoja jaettiin myös muista tuotteista auliisti.

Entäs sosiaalinen media ja muu markkinointi? Jenzeriä ei valitettavasti löydä Facebookista (seuraisin mielelläni), tuskin Twitteristäkään. Sen sijaan Jenzer näytti käyttävän resursseja mm. paikallislehden pieniin etusivuilmoitukseen, maastopyöräjoukkuun sponsoroimiseen (Goldwurst-Power -paidoilla varustettuja fillaroijia näki usein) ja pakettiautojen näkyviin teippauksiin.

Jenzerin opetuksena mielestäni on siis se, että myös lihakauppa voi toimia vastuullisesti. Oleellista on toiminta (kuten laadukkaat tuotteet, hyvä palvelu, avoimuus myytävien tuotteiden taustoista, selkeät tavoitteet toiminnan kehittämiseksi) ja se, kuinka toiminnasta viestitään. Kun vastuullisuus näkyy uskottavasti esimerkiksi rekrytointi-ilmoituksissa, niin on helppoa ajatella, että tämä yritys haluaa tehdä voittonsa kestävin keinoin.

Silloin myös asiakkaana on valmis maksamaan makkarastaan enemmän kuin jossain kasvottomassa yrityksessä.

Loppuun vielä tilastotietoa:
Sveitsiläiset syövät vuodessa lihaa selvästi vähemmän kuin suomalaiset eli viime vuonna n. 54 kg/hlö, (Suomessa luku on yli 70 kg). Tosin määrä on ollut Sveitsissä kasvussa.

Leipää ja viljaa

Pari viikkoa sitten olin moderoimassa vilja-alan seminaaria. Siellä opin ja havaitsin mm. seuraavaa:

- S-ryhmässä ketjuohjaus tunnetusti määrää paljon siitä, mitä hyllyistä löytyy. Leipien kohdalla kaupoilla on kuitenkin poikkeuksellisen paljon sananvaltaa eli näistä hankinnoista noin kolmannes on kauppakohtaisia.
- Vaikka suurtalouskeittiö haluaisi korvata riisiä ohralla, niin ongelmia aiheuttavat pakkauset: rikottuja ohrasuurimoita on kuulemma vaikeahkoa saada isoissa pakkauksissa, ja pieni kotitalouspaketti on hankala isossa keittiössä.
- Suurtalouspuolella on havaintoja siitä, että luomu- ja lähituotannon suosiminen ei välttämättä nosta aterioiden valmistushintoja. Ruokalistoja voidaan muokata esim. keittopainotteisemmiksi, ja laadukkaassa luomulihassa hävikki ei ole niin suurta tavallisessa, laadultaan heikommassa lihassa.

Seminaarin jälkimainingeissa pohdittuna:

- Itse hämmästelen sitä, miten suomalainen viljakeskustelu (ja ruokakeskustelu tietysti muutenkin) pyörii paljon terveellisyyden ympärillä, mutta maku jää sivuseikaksi. Esimerkiksi pari viikkoa sitten HS:n ruokapalstalla Lasse Kurki kertoi ravintomuutoksistaan. Hän mm. jauhaa jyvät itse. Puuron terveellisyyttä kyllä kehuttiin, mutta makua ei muistettu ylistää.

Anu Hopian Molekyyligastronomia-sivuilla oli linkki tutkimukseen, jonka mukaan se, että ajattelemme ruuan terveelliseksi, saa meidät kokemaan aterian vähemmän maukkaaksi. Eli tästäkään syystä sitä terveellisyyttä ei kannattaisi koko ajan painottaa, sillä ruuan kuuluu olla myös nautintoa.

- Leipään liittyen osui Just-Foodin uutiskirjeestä silmiin seuraava pätkä 15. marraskuuta:
“A message to US readers: as you eat your lunch today, consider that, according to some estimates, one in three sandwiches made in the US will now be made with bread from Grupo Bimbo.”

Eli jos Suomessa valitetaan suurten leipomoiden markkina-asemasta, niin kyllä Jenkeissäkin osataan. Grupo Bimbo on meksikolaisfirma, joka on siis ilmeisen tehokkaasti tehnyt yritysostoja ja laajentanut toiminaansa niin Amerikassa kuin Aasiassa.

Naisten välistä

- Keskiviikkona olin Future Female -tapaamisessa. Zipipopin Helene Auramo ja Thinglinkin sekä Nopsa Travelsin Ulla Engeströn pitivät mielenkiintoiset puheenvuorot yrittämisestä ja myös kaikenlaisesta itsensä kehittämisestä.
Engeström mm. totesi, että ideoista kannattaa puhua, sillä niin niitä voi jalostaa eteenpäin ja samalla saa omistajuuden ideaan. Toisaalta idea kannattaa myös kirjoittaa ylös, että voi todistaa olleensa idean kehittäjä.

Thinglink vaikutti muuten sellaiselta, jota pitää kokeilla omissa nettimeiningeissä. Ja Nopsaankin pitäisi varmaan tehdä eräs Helsinki-reitti ennen Sveitsiin muuttoa.

- – -

Muistutan ja mainostan tähän väliin, että jos tämä blogi tuntuu päivittyvän harvakseltaan, niin energiani blogirintamalla suuntautuu ennen kaikkea Kulutusjuhlan ylläpitoon: sivuston lisäksi myös Kulutusjuhlan Twitter-tili ja Facebook-sivu riipaisevat osani huomiosta.

Kuten siitä, että mielekäs tekeminen on elämässä tärkeää, kuten myös sosiaaliset suhteet ja riittävä toimeentulo. Ja niihin voi päästä vaikka jättäytymällä pois vakituisesta, hyväpalkkaisesta kokopäivätyöstä ja ryhtymällä osa-aikaiseksi yrittäjäksi (joka hinnoittelee itsensä niin, että ei tarvitse euroja venytellä, tai suhteuttaa kulutuksensa pienempiin tuloihin). Tätä usein nykyisin kutsutaan downshiftaamikseksi tai kohtuullistamiseksi.

Työn mielekkyys merkitsee paljon

Samassa tapahtumassa julkistettiin kyseisen liiton kysely nuorten odotuksista työhön. Mielestäni ne tuntuivat hyvin samanhenkisiltä kuin omani: työn pitää olla kivaa, kiinnostavat tehtävät ovat tärkeämpiä kuin korkea palkka ja työltä odotetaan joustavuutta. Työpaikkaa ollaan valmiita vaihtamaan, jos se ei täytä odotuksia tai vastaa omaa arvomaailmaa.

Siksi hiukkasen hämmensi, miten tutkimus oli uutisoitu tai siis oikeastaan se, miten Akavan erityisalojen toiminnanjohtaja oli tuloksia tulkinnut:

“Käsitykset työtävieroksuvasta ”downshiftaajasukupolvesta” joutavat romukoppaan, Luomanmäki sanoo”

Eli siis jälleen downshiftaus on ajateltu työnvieroksumiseksi. Eihän siitä ole kyse, vaan juuri tuosta, mitä nuoret olivat kertoneet, kuten työpaikan arvomaailman yhteensopivuus omaan ajatteluun:

“Kynnys vaihtaa työpaikkaa on matala. Jos työpaikan arvot tai ilmapiiri eivät ole kohdallaan, lähdetään kohti uusia mahdollisuuksia, vaikka tulotaso laskisikin.”

Vaikka itse alan olla hieman kyllästynyt jauhamaan downshiftingista, niin silti häiritsee se, että termi leimataan laiskotteluksi tai työn vieroksumiseksi.

Esimerkiksi Turun Ylioppilaslehdessa ystäväni Mace kertoo omasta “Aika on tärkeämpää kuin raha” -ajattelustaan, johon liittyy mm. välivuosien pitäminen. Silti kukaan Macen tunteva tai edes Macen blogia lukeva tuskin voisi sanoa, että hän olisi jotenkin työtävieroksuva.

Downshiftaaja voi tehdä paljon töitä tai työkaltaista toimintaa (vapaaehtoistyö, harrastukset…). Hän saattaa myös tienata runsaasti. Hän voi olla todella tehokas ja aikaansaava. Kyllä useimmat meistä neljässä tunnissa voivat tehdä paljon, jos se, mitä tekee, on mieluista ja kiinnostavaa.

Monet kokevat ennemminkin “upshiftaavansa”, koska voivat keskittyä itseään kiinnostaviin aiheisiin ja toimintaan.

Ritva on kirjoittanut juuri aiheesta osuvan tekstin Kolme syytä kannattaa downshiftingia, joka kokoaa näkemykset hyvin.

Osmo Soininvaara taas totesi tällä viikolla blogissaan:

“Eräs VM:n virkamies valitti minulle, että veroja ei tule tarpeeksi, koska nuoret koulutetut laiskottelevat ja tyytyvät pienempiin ansioihin. Samaa ilmiötä on myös kotihoidontuen suosion kasvu – myös hyväpalkkaisten keskuudessa, vaikka valinta on heille hyvin kallis.

Vapaaehtoinen, henkilökohtainen rahan vaihtaminen vapaa-aikaan on minusta hyvin terveellinen ilmiö. Tätä ei pidä paheksua, päinvastoin; ei ahneutta ainakaan ennen ole hyveenä pidetty.”

Koska se on vaikeaa, niin ajattelin kokeilla, jos blogistani olisi konkreettista apua ensi vuoden tekemisiäni ajatellen.

Olen siis muuttamassa tammi-kesäkuuksi Sveitsiin. Ruokarahat pitäisi tienata, ja jonkin verran juttuja on jo ideoituna. Mutta minulle tietysti sopisi erittäin hyvin se, että pitäisin blogia Sveitsin kokemuksistani jollekin yritykselle, medialle tai muulle taholle sovittua korvausta vastaan.

Onko Sveitsi luomun ja pyöräilyn edelläkävijä?

Erityisesti tietysti aion havainnoida kuluttajan elämää ja arkea: miten vähittäiskauppa toimii? Ovatko luomu- ja lähituotteet niin hyvin saatavilla kuin Suomeen asti väitetään? Kuinka kalliiksi eläminen Euroopan kalleimmaksi väitetyssä maassa tulee? Millaisia ovat Baselin palvelut? Löytyykö lempikahvila ja -leipomo? Miten Sveitsissä huomioidaan ympäristönäkökulmat?

Ja tietysti myös matkanteosta. Kun nyt kerran tuonne lähdetään, niin oletettavasti myös ajellaan junalla eri paikkoihin ja katsellaan ympäriinsä. Lisäksi Basel väittää olevansa yksi Euroopan parhaimpia pyöräilykaupunkeja, ja tietysti ihan fillaroinnin ilosta varmasti rullailen kaksipyöräisellä.

Epäilemättä elämään mahtuu myös taidetta. Olenhan lähdössä Sveitsiin kumppanin vuoksi ja hänen ansiostaan. Puolen vuoden ajan kotimme on siis ateljeesäätiön kautta taiteilijan saama residenssi Arlesheimissa, noin kymmenen kilometrin päässä Baselin keskustasta.

Ideoita ja vinkkejä, kiitos!

Nyt vain pitäisi saada blogi-idea myydyksi. Olen parilta aiemmista touhuista tutulta taholta kysäissyt, mutta heitä ei ymmärrettävistä syistä juuri tällainen kiinnosta.

Mutta haluan uskoa, että on joku sivusto tai yritys, jota kiinnostaisi, mutta jota en vain osaa lähestyä.

Joten siis: osaatko sinä ideoida, kenelle ideaani esittelisin? Vai edustatko jopa itse sellaista tahoa, jolle Sveitsi-blogini voisi tuottaa arvoa?

Ideoita saa esittää kommenttiosastolle, sanaa saa levittää ja lisää kysellä. Tietysti voi pistää myös sähköpostia (mari.koistinenATviestimieli.fi) tai soittaa (050-5526577).

Ja toki voi tiedustella ihan perusjuttujenkin kirjoittamista, mikäli Keski-Euroopan teemat kiinnostavat.

Taisin tapani mukaan mennä hieman häröilyn puolelle: ammatillisena paatoksena tuskin voi pitää puheitani ukulelensoitosta, onnellisuudesta tai muusana olemisesta.

Mutta en minä halua erottaa työminääni joksikin erilliseksi osaksi. Sehän on yksi syy siihen, että nykyisin työskentelen yrittäjänä, vaikka silloin yhdeksän vuotta sitten fuksina en osannut moista vaihtoehtoa pitää kovin todennäköisenä.

Toiminimen perustamisen taustalla ylipäätään oli halu elää oman arvomaailman mukaista ja näköistä elämää. En sitä silloin ajatellut downshiftaamiseksi tai kohtuullisestamiksi, vaikka jälkikäteen niilläkin sanoilla toimintaani voi osaltaan kuvata.

Kohtuutta kirjallisessa muodossa

Kohtuullistaminenhan on edelleen vahvasti esillä mediassa ja monissa keskusteluissa. Eilen kävin Ritvan kirjanjulkkareissa ( “Kohtuus kaikessa – enemmän elämää vähemmällä“) ja olen tietysti otettu siitä, että pääsin kirjaan mukaan yhtenä kohtuullistajaesimerkkinä. On teokseen lainattu myös aihetta käsitellyttä Hesarin kolumniani.

Aikoinaan Ritva tuli tutuksi ensin bloginsa kautta. Suuri yllätys oli kuitenkin se, kun Ritva lähetti minulle tekstin, jossa hän arvioi netin kautta syntynyttä kuvaa henkilöbrändistäni. Sittemmin onnistuimme kohtaamaan myös kasvokkain.

On todella hienoa, että Ritvasta on tullut kirjailija aihealueella, jonka hän hyvin hallitsee!

Työniloa ja valinnanvapautta

Eilen julkaistiin myös Ilkka Halavan ja Mika Pantzarin tekemä EVA:n raportti, jossa YLEn uutisessa todetaan mm. seuraavaa:

“Tämän päivän ja tulevaisuuden työntekijät eivät enää näe työelämää uralla etenemisenä ja pitkänä jatkumona, jossa tulokset ratkaisevat. Yhä tärkeämpiä arvoja ovat työnilo, valinnan vapaus, itseohjautuvuus ja oma aika. Linjassa johtaminen ja pelkät palkkahoukuttimet eivät riitä.”

Ja sitten vielä tänä aamuna Tuomas Enbusken ohjelman aiheena oli Mikä ihmeen downshiftaus? Keskustelemassa olivat Osmo Soininvaara, kohtuullistajanakin tunnettu WWF:n Sampsa Kiianmaa ja Alma-median henkilöstöjohtaja Mari Vuorre.

Koska itse olen varsin monesta asiasta pintapuolisesti ja lyhytjänteisesti kiinnostunut, niin myönnän, etten ole enää oikein jaksanut seurata kaikkea kohtuullistamiskeskustelua: omalta osaltani aihe tuntui riittävän tuoreelta vuosi-pari sitten. Onneksi siis muut tekevät ja seuraavat.

Epävarmuutta oppii näköjään sietämään

Mutta tuon viime viikkoisen fukseille puhumisen myötä muistin hyvin, millainen epävarmuus silloin kymmenisen vuotta sitten liittyi omaan tulevaisuuteen. Mitä ihmettä sitä isona tekisi? Miksi? Kai sitä toivoi löytävänsä jonkun selvän kutsumuksen ja paikan.

Jälkikäteen on helppo havaita oman tekemisen tietty punainen lanka. Viestintä on roikkunut mukana lukioikäisestä alkaen. Lisäksi kulutus ja sitä kautta arkinen toiminta on aina ollut kiehtovaa.

Mutta ei se epävarmuus tulevaisuudesta ole vieläkään täysin poistunut. Sen on oppinut hallitsemaan, kun kokemuksen kautta on saanut havaita, että kyllä sitä pärjää. Ja pärjää ihan kivasti, vaikka ei ole vakitöissä ja tienaa suuria summia.

Huomenaamuna kohtaan taas tuoreita yliopisto-opiskelijoita. Tällä kertaa kyseessä ovat Tampereella journalistiikan opinnot aloittaneet, ja minun aiheenani on freelancerin elämä.

Mainostan tätä siksi, että olen itse tänä vuonna freeyhdistyksen hallituksessa ja mielestäni tämä on aidosti hieno edistysaskel. Jos free ei ole tehnyt omia nettisivujaan, niin luetteloon omat tiedot kirjaamalla sekin homma hoituu.

Kaikki freet eivät ole vielä omia tietojaan tuonne lisänneet, mutta toivottavasti mahdollisimman moni aktivoituu pian. Heti ensimmäiseksi ei tarvitse täyttää kaikkea mahdollista, vaan esimerkiksi referenssejään voi päivittää myöhemminkin.

Toimeksiantajien kannalta on tietysti sitä parempi, mitä kattavammasta joukosta voi tekijöitä valita.

Lisäksi ainakin itse pidän tärkeänä sitä, että freet näkyvät verkossa. Kai se osaltaan on myös sitä paljon huudeltua yhteisöllisyyttä luova tekijä.

Freejournalistien määrä kasvaa ja toimenkuvat laajenevat

Freeyhdistyksessä ja journalistien keskuudessa ylipäätään yksi paljon puhuttava aihe on freetoimijoiden koko ajan kasvava määrä: vakituiset työpaikat alalla vähenevät, joten moni siirtyy työllistämään itsensä. Tämä tietysti muuttaa osaltaan alaa johonkin suuntaan, mutta miten ja mihin, se taitaa jäädä nähtäväksi.

Toinen puhetta herättävä aihe on se, että freen toimenkuva voi käsittää nykyisin paljon muutakin kuin selvää journalismia. Tämä on minulle omakohtaisesti tuttua. Esimerkiksi tänä vuonna olen juttujen laatimisen ohella mm. luennoinut, kirjoittanut raportteja, osallistunut yritysviestinnän tekemiseen tai naputellut vieraskynäblogiin tekstejä. Nyt tulevana torstaina toimin Elonmerkki-tapahtuman virallisena twiittaajana @Elonmerkki-tunnuksen takana. Ei tätä voi pitää perinteisenä journalistin työnä.

Toistaiseksi Journalistiliiton jäsenyyskriteereissä yhtenä tekijänä on se, että tekee tietyn euromäärän verran journalistista työtä. Mutta helppoa ei ole rajanveto siihen, mikä on journalistista, ja tulevaisuudessa rajat häilynevät yhä lisää, mikäli moniin minua viisaampiin henkilöihin on luottamista.

Henkisesti tietysti koen olevani toimittaja. Mutta olen myös paljon muuta.

- – -

Loppuun vielä mainospala eli jos tänne saapuu joku, joka harkitsee tilaavansa minulta työpanoksia ensi vuotta ajatellen: asun näillä näkymin tammi-kesäkuun Sveitsissä Baselissa. En siis voi käydä kasvokkain haastattelemassa kotimaassani ketään, pitää Suomessa puheenvuoroja tai toimia nettitapahtumaraportoijana. Sen sijaan otan vastaan ehdotuksia töistä, joita voi tehdä Keski-Euroopassa.

“Tänä päivänä on elitistinen teko luopua vakituisesta työstä”, hän selitti. “Se ei ehkä tee rikkaaksi, mutta se edellyttää sosiaalista pääomaa. Ja siitä luokassa on kyse. Työstä ei luopuisi ellei odottaisi, että asiat järjestyvät itselle parhain päin.

Huomautin ystävälle, että köyhä hän kuitenkin on monella mittarilla. Hän kohautti olkapäitään. “Aristokratia ja köyhät ovat habitukseltaan muistuttaneet aina enemmän toisiaan kuin keskiluokkaa.”

Niin: toinen vain on joutilas ja toinen raataa. Downshifting on etuoikeutettujen hommaa.”

Minunkaltaisten kohtuullistajien, vakituisesta palkkatyöstä vapaaehtoisesti poisheittäytyneiden, on helppo kertoa, miten mukavaa vähemmät työt, mahdollisuus määrittää omaa ajankäyttöään ja pienemmät tulot ovat. Kuten noin vuosi sitten kirjoitin HS:n kolumnissa:

“Vähäistä kulutusta ja joutilaisuutta arvostetaan, kun niitä toteuttaa ihminen, joka halutessaan voisi helposti olla myös kiireinen ja hyvätuloinen.”

Itse en tajunnut kolumnissani nostaa esiin sosiaalista pääomaa ja sosiaalisten verkostojen merkitystä. Työtitteli ei ole niin tärkeä, vaan se, mitä olen ja missä piireissä toimin. Siihen auttaa myös netti.

YLEn jutussa tutkija Minna Autio toteaa:

“- Yhteiskunta on muuttunut sillä tavoin, että sosiaaliseen elämään ei välttämättä tarvita suuria määriä rahaa. Työtön tai rahaton nuori voi kuulua esimerkiksi nettiyhteisöjen kautta erilaisiin pienryhmiin, eikä rahan tai työn puute sulje häntä enää yhteiskunnan ulkopuolelle, Autio sanoo.”

Tietysti olisi hienoa, jos kohtuullistamisen aate saisi jalansijaa niin kulutuksessa kuin ajankäytössä. Tällä hetkellä on aika hankalaa vaatia esimerkiksi nelipäiväistä työviikkoa ilman pätevää perustetta. Työajan lyhennyksestähän on jo pitkään puhunut esimerkiksi Osmo Soininvaara.

Olen omaan elämääni ja valintoihini toki tyytyväinen. Määräysvalta omaan ajankäyttöön ja tekemiseen on hienoa: en minä odota suuresti kesälomaa, koska arkenikin on vallan mukavaa, ja työn ja vapaa-ajan raja hyvin häilyvä (mutta kun se on oma valinta, niin se ei siis vaivaa).

Rahaa riittää yli arjen pakollisten menojen, verojakin saan maksaa yhteiskunnan pyörittämiseksi ja intoa riittää myös esimerkiksi yhdistystoimintaan tai Porkkanamafiaan. Koen hyvää omaatuntoa siitä, että kulutusvalinnoillani voin toimia niin kuin opetan. Eli siis tämä kaikki on tietynlaista “itsensä toteuttamista”.

Toiset varmasti saavat mainioita fiiliksiä hyväpalkkaisista töistä ja kiireisemmästä arjesta, eli en siis halua tyrkyttää kaikille omaa tapaani elää.

Tiedostan myös, että toisinkin elämässäni olisi voinut mennä: sattumalla on merkityksensä. Enkä tiedä, mitä tulevaisuus tuo. Saati, että elämäni olisi koko ajan onnea ja ihanuutta.

Eikä tämä downshifting-puhe tähän jää. Lisää on luvassa huomenna torstaina YLEn aamu-tv:ssä, johon lupauduin haastateltavaksi: nettikirjoitteluni kautta minut tuonnekin löydettiin. Paikalla lienee joku toinenkin antamassa asiantuntijanäkemystä. (Muokkaus: saamieni tietojen mukaan edustan aihetta ihan itse).

- – -

Lisäys: aihetta käsittelevä Voimalan jakso on myös vielä katsottavissa YLE Areenalta: “Tuoko vapaaehtoinen köyhyys paremman elintason. Rahasta ja kohtuullistamisesta puhuvat Jaakko Rytsölä, reppumatkailija Tero Tähtinen, tj. Ilkka Seppälä, tutkijat Tuuli Hirvilammi ja Ritva Rajander-Juusti.”

Lisäys 2: muita kirjoituksiani aiheesta

3.9.2009: Kohtuullista onnea ja kulutusta, riittävä elanto ja Ihmisen osa

15.6.2009: Taantuman tunnelmissa

26.3.2009: Heittäytyen netissä ja naamakkain

20.2.2009: Viipaleita elämästä – joutilasta avoimuutta

9.11.2008: Downshifting-termin ongelmallisuudesta

27.8.2008: Joutilaisuutta, yksinkertaisuutta vai boheemiutta

Opas on verkossa minun näkemykseni mukaan hieman hankalina digipaper- ja pdf-versioina eli ei siis esim. kätevästi yksittäisille sivuille linkattavassa muodossa. Tekijän näkökulmasta sitä ei myöskään siis voi päivittää, kuten vaikkapa blogitekstejäni voisin.

Eihän oppaan laatiminen tietysti ollut täysin ongelmatonta. Ennen kaikkea huomasin vaikeudeksi sen, millä tasolla näistä aiheista kirjoittaisi. Tilaa on rajallisesti ja asiaa riittäisi, joten karsintaa joutui tekemään jo laatiessaan oppaan runkoa (sitä varten minulle asettiin toiveeksi käydä läpi eri kaupan osastoja).

Itselleni monet eettis-ekologisen kuluttamisen teemat tuntuvat loppuunkulutetuilta itsestäänselvyyksiltä. Tietoa näyttää minun silmiini olevan tarjolla runsaasti. Mutta moni muu kuluttaja ilmeisesti kaipaa vielä perustietoja.

Mutta oli kivaa tehdä laajempaa kokonaisuutta, kun sai keskittyä yhteen aihekokonaisuuteen rauhassa (että vinkvink vaan, jos tätä sattuu lukemaan joku taho, joka kaipailisi johonkin vastaavanlaiseen tekijää!).

Hyvää kritiikkiä Vihreässä Langassa

Kerroin itse oppaasta Kulutusjuhlassa (jonka tekstissä toivoin, että näissä vastuullisuusasioissa otettaisiin laajemmat näkökulmat eikä kaikkea aina sysättäisi kuluttajan harteille toteamalla tyyliin “anna palautetta, osta luomua”), Twitterissä ja Facebookissa.

Näissä vastaanotto oli myönteinen: oppaan ulkoasua kehuttiin ja sisältökin ilmeisesti koettiin “taviskuluttajalle” sopivana. Sivuille kohdistuvaa linkitysmahdollisuutta kommenteissakin kaivattiin. Samalla esitettiin havaintoja siitä, miksei omassa Prismassa saa hyviä luomukasviksia ja kyseltiin, miten tähän voisi vaikuttaa.

Onneksi Vihreän Langan (19.2.2010, s. 24) Lasse Leipola esittää aiheellista kritiikkiä:

“Kuinka moni on kuullut S-ryhmän tällä viikolla julkaisemasta Vastuullisen kuluttajan oppaasta? S-ryhmässä on nähtävästi päädytty siihen että paras tapa valistaa kuluttajia on tehdä se salaa.
Netistä löytyvä opas on ihan asiallinen, ja siitä löytyy eettisen kuluttamisen perusasiat, kuten kotimaisten kasvisten suosiminen ja reilu kauppa.
Tosin oppaan perusteella voisi kuvitella, että S-ryhmän kaupat ovat kuin maatilatoreja, joissa myydään pääasiassa raaka-aineita. Säilykkeistä ja pakasteista kirjoitetaan vähän, eineksistä ja puolivalmisteista ei juuri lainkaan.
Palmuöljyn haitallisuus mainitaan kosmetiikkaa käsittelevällä sivulla, mutta se jää kertomatta, että valtaosa palmuöljystä päätyy eineksiin, kekseihin, sipseihin ja muuhun ruokaan.”

Mitäpä tässä voisi oppaan kirjoittajana muuta kuin myöntää kyseiset puutteet? Vaikka oppaan tekstit luki tietysti lisäkseni useampi muukin, niin näihin ei kiinnitetty huomiota.

Esimerkiksi mainitusta palmuöljystä olen laatinut tekstin Yhteishyvä.fi -sivuille ja siinä käsitellään nimenomaan elintarvikkeiden palmuöljyä ja sen korvaamista muilla öljyillä mm. Rainbow-tuotteissa. Siis periaatteessa aiheesta olisi ollut todella helppoa mainita muutama rivi myös oppaassa, mutta niinpä se sitten oli kuitenkin jäänyt tekemättä.

Siksi olisi mainiota, jos pääsisin opasta muokkaamaan. Ehkä tulevaisuudessa sellaisen luominen onnistuu.

Mitä oppaasta viestimiseen tulee, niin käsittääkseni siitä kerrotaan vielä esimerkiksi Yhteishyvän printtiversiossa.

Vaikuttaako maineeseen – minun tai yrityksen?

Olen noin 2,5 vuotta tehnyt Yhteishyvä.fi -sivuille vastuulliseen kuluttamiseen liittyviä tekstejä, kuten Ekomatseja, yhtenä osana freekirjoitteluani. Yhteistyö S-ryhmän viestintään on sujunut hyvin, eikä esimerkiksi muuhun verkkokirjoitteluuni ole pyritty vaikuttamaan.

Itse olen yrittänyt olla tarkkana siitä, etten kehu esim. Kulutusjuhlassa S-ryhmää ilman mainintaa siitä, että myös teen heille jonkin verran töitä. Toisaalta olen tainnut pidättäytyä kehumisesta silloinkin, kun aihetta olisi voinut olla. Näin tietysti pyrin olemaan herättämättä turhia epäilyjä siitä, että kirjoitteluuni vaikuttaisi merkittävästi yhteyteni kaupparyhmään (jollain tasolla se varmaan vaikuttaa vähintään tiedostamatta: seuraan S-ryhmään liittyvää uutisointia varmasti tarkemmin juuri yhteyden vuoksi).

Käsittääkseni S-ryhmän viestinnässä siis koetaan, että minun nettitoimintani ja kulutuskriittisyyteni on hyväksi myös heille.

Mutta enpä ihmettele, jos herää kysymyksiä: ovatko nämä tekstit kunnon journalismia, kun ne tehdään yhtiölle, jonka tehtävä on myydä kaikenlaista ja saada ihmiset kuluttamaan, ja siinä sivussa esimerkiksi olla mukana ydinvoimahankkeissa?

Tai väheneekö tämän toimeksiantajan vuoksi uskottavuuteni netti- ja kuluttaja-aktiivina eli onko kaksinaismoralistista toisaalla kritisoida vähittäiskauppajärjestelmiä, mutta silti sitten tehdä vapaana kirjoittajana töitä heille? Olenko vain pelinappulana kuuluisassa firmojen harrastamassa viherpesussa?

Ongelmia siis riittää, niin kirjoituksissa kuin omantunnonkysymyksissä. Yhtä lailla kuin niissä arjen ostosvalinnoissa.

Vastausviestissäni tiedustelin mahdollista palkkiota tästä: kyseessähän on kuitenkin alkuperäisestä toimeksiannosta poikkeava jutun kierrätys uuteen tarkoitukseen.

Minulle todettiin, että kantani ymmärretään, mutta toisen osapuolen näkemyksen mukaan minä saan tästä nettijulkaisusta palkkiona näkyvyyttä.

Tämä samainen argumentti on käytössä usein, mikäli tuttavapiirin kokemuksiin voi luottaa.

Taiteilijalta halutaan tv-mainoksen rekvisiitaksi teokset käytännössä ilmaiseksi, “koska onhan se sullekin mainosta”. Valokuvaajan alunperin johonkin muuhun tarkoitukseen ottamat otokset tahdotaan kierrättää nettisivuille:  “Sä saat ne sillä tavalla laajemmin esiin”. (Musiikkipuolesta nyt ei varmaan tässä tarvitse edes puhua.)

“Anna oikeudet, mutta kanna vastuu”

Viime viikolla tuli julki myös tieto, että markkinaoikeus oli hylännyt Journalistiliiton tekemän valituksen Sanoma Newsin freelancereiden sopimusehdoista. Journalistiliitto päätti perjantaina hakea päätökseen valituslupaa.

Sanoma News -sopimusehdot ovat osa tätä “ei tarvitse maksaa laajemmasta julkaisusta, koska se tuo tekijälle näkyvyyttä” -touhua. Samalla niihin liittyy tietysti paljon muuta: kuvaajille ja graafikoille sopimuksen ehdot lienevät vielä ongelmallisemmat kuin meille kirjoittajille. Tätä puolta valottaa kuvaaja Peter Forsgård kirjoituksessaan: tekijä luovuttaa oikeudet, mutta kantaa silti vastuun mahdollisista sisällön käytön aiheuttamista ongelmista.

Minä annoin luvan tekstini uudelleenjulkaisuun, ilman korvausta. Olin saanut siitä kohtuullisen palkkion, eikä teksti ollut mikään suuri ja syvällinen. Lisäksi ajattelin, että mahdollisten tulevien töiden kannalta samaan suuntaan julkaisuoikeuden antamatta jättäminen olisi voinut tehdä hallaa.

Silti jäi kieltämättä hieman kaihertamaan. Näihin tilanteisiin tarvittaisiin jämäkämpää otetta eli esimerkiksi ne sopimukset pitäisi heti alkuvaiheessa tehdä niin, että mahdollisiin lisäjulkaisuun varaudutaan.

Omaehtoinen nettijulkaiseminen poikii töitä

En usko, että juttuni julkaisu teettäjän verkkosivuilla tuottaa minulle näkyvyyden kautta merkittävää hyötyä. Nettinäkyvyydestä on tietysti muuten hyötyä, mutta se syntyy kaikesta touhuilustani verkossa. Sainhan viime viikolla myös sähköpostia: “Katsoin sivuiltasi kolumnejasi ja haluaisin keskustella kanssasi, kiinnostaisiko yhteistyö ja millä ehdoilla.”

Minulla on onneksi ilo tuottaa tekstejä sellaisille tahoille, jotka maksavat työstäni ja joiden kanssa voi sopia, missä ja miten kirjoituksiani käytetään ja millä ehdoilla. Toivottavasti niin jatkuu, eikä tarvitse törmäillä kommenttiin “kai sä nyt tämän voit tehdä tällä pikkusummalla, koska saathan sä nimesi näkyviin.”

Ilmaiseksikin kannattaa välillä tehdä

Pakko tietysti linkata vielä tähän työhuonetoverin yksinkertaisen tehokkaaseen “Opas työn hinnoitteluun” -merkintään.

Eli vaikka työhuone on olemassa, niin aina en sinne mene, vaan istun jossakin julkisella paikalla. Näin toimii myös moni muu, ja olen joskus miettinyt juttua, jossa kiertäisi muutamissa kahviloissa ja kirjastoissa ja kyselisi tietokoneiden kanssa paikalla olevilta, mitä he tekevät ja miksi juuri täällä. Toistaiseksi juttu on tekemättä, kuten lukuisat muutkin ideani.

Itse olen nyt Kafkassa, koska tämä kahvila

• sijaitsee Helsingin keskustassa eli tapaaminen on kätevää sopia tänne
• etenkin lounasajan jälkeen sopivan rauhallinen kahdenkeskiseen jutteluun ja on yleisesti viihtyisä paikka
• käytettävissä langaton netti
• useita pistorasioita, joista saa virtaa tietokoneeseen
• ja tietysti voi ostaa kahvia ja muuta syömistä

Eli etätyöläisenä arvostan sijaintia, viihtyvyyttä ja sähkövirtaa. Nettiyhteys on plussaa, mutta nykyisin mukana kulkee myös oma yhteys, joten minulle tämä ei ole välttämätöntä.

Helsingin keskustassa saatan työskennellä myös esimerkiksi Kirjasto 10:ssä. Haastatteluja olen tehnyt myös mm. Kiasman kahvilassa. Hakaniemen ja Merihaan kulmilla (eli ne arkeni normaalit alueet) sovin tapaamisia usein Rytmiin, toisinaan Javaan. Rytmissä on usein päiväsaikaan lukuisia muitakin tietokoneiden kanssa hyödyntämässä paikan nettiyhteyttä, ja tällöin mm. pistokepaikoista on kysyntää.

Näin ollen jälleen kerran esitän toiveen kaikille kahviloille: huolehtikaa siitä, että asiakkailla on mahdollisuus saada sähkövirtaa tietokoneisiinsa. Silloin etätyöläinen tai kuka tahansa muu koneen naputtaja voi huoletta istua pidempään ilman pelkoa akun tyhjentymisestä. Eikä olisi haittaa, että joku lappunen kertoisi myös ilmaisen WLAN:in olemassaolon.

Aiheesta on tietysti ollut puhetta jo ajat sitten esimerkiksi pni:n kirjoittamana.

En ole tainnut klikata auki yhtäkään korteissa ollutta linkkiä. Aika monet olen deletoinut suoraan, ja kauniista ajatuksesta huolimatta melkein enemmän ärsyttää, kun sähköpostiloota täyttyy firmojen joulutoivotuksista.

Perinteisillekään joulukorteille en tosin ole paljoakaan enempää lämmennyt.

Kavereiden ja tuttavien joulutervehdykset ovat eri asia. Niitä on huomattavasti kiinnostavampaa avata ja tsekata, millaisia joulukuvia mukaan on liitetty.

Itse en ole lähettänyt sähköisiä tai perinteisiä joulutervehdyksiä edes ns. asiakkaille. Toivottavasti kukaan ei ole tästä pahastunut. Taloudellista maailmanparannusta pyrin hoitamaan pitkin vuotta mm. Kiva.orgin ja erilaisten järjestöjen kautta, ja nyt jouluna tietysti vielä vähän ahkerammin.

Onnellisuutta ja joulutoivotuksia

Siksi toivotan leppoisaa joulua näin blogissani ja sen oman kuvan kera (kun ei ole lapsia ja hoidokkikissakaan ei tällä hetkellä ole luonani, niin pitää poseerata itse, heh).

Viime perjantaina Helsinki oli upean talvinen ja houkutti kävelylle. Ulkoilla aion joulunakin, mutta en minä netistäkään luovu: nörtteilysuhde tiivistynee iPhonen kautta, jonka otan nyt käyttööni.

Juuri kuulin Radio Helsingistä, että Ismo Alanko Teholla -poppoon uuden biisin “Onnellisuus” voi kuulla ja ladata muusikon omilta nettisivuilta. Ensikuulemalta hieno biisi, joten kuunnelkaa tekin: osaltaan tämä on esimerkki musiikinkulutuksen nykymeiningistä.

Onnellisuus tietysti syntyy paljolti muiden ihmisten ansiosta. Läheisyyttä ja lämpöä siis kaikille, ja kiitokset teille, jotka olette kanssani olleet tekemässä tästäkin vuodesta hienon ja antoisan joko kasvokkain tai netissä!

“maailman kaikki kaupungit
on täynnä onnen sirpaleita
niistä muodostuu
onnellisuus”

- Ismo Alanko Teholla: Onnellisuus

Lisäksi työhuoneelle saatiin tänään tärkeä arjen laite eli kahvinkeitin. Olli keitti kahvit ja minä toin pullat K-market Kotikonnusta, jossa tänään järjestettiin Porkkanamafian tempaus. Todella hienoa, että vähittäiskauppakin on nyt saatu mukaan näihin meininkeihin: itse edelleen olen Porkkanamafiassa hääräämässä viestinnän parissa.

Hauskaa päästä kirjoittelemaan vähän toisenlaiseen foorumiin ja toivottavasti myös edes ajatuksia herää, jos kommentointi ei vilkkaaksi yltyisikään. Tekstejäni tulee Kaupan liiton sivuille julki silloin tällöin.

Merihaan toimistolta päivää!

Yksi muutos työelämässäni on myös se, että olen vaihtanut kotona työskentelystä merihakalaiseen työhuoneeseen. Täällä kirjoitan nytkin. Jaan työtilan Sulopuiston Ollin kanssa, ja ratkaisu tuntuu näin parin päivän kokemuksella vallan hyvältä.

Pyrin siihen, että työt tulisivat tehdyksi täällä. Kotona helposti töiden aloittaminen venyy, kun puuhastelee kaikenlaista kissanrapsutuksesta pyykinpesuun. Työhuoneellakin tietysti voi roikkua netissä kaiken muunkin kuin työn parissa, mutta keskittyminen tekemiseen on kuitenkin helpompaa.

Ja tietysti täällä saa höpötellä Ollin kanssa, mutta sehän on pelkästään positiivista: Olli on paitsi taitava toimittaja, niin muutenkin hirmuisen mukava tyyppi. Ollikin on tietysti alunperin tullut tutuksi blogien kautta, eli jälleen netistä on ollut minulle hyötyä.

Toivottavasti koti rauhoittuisi ennen kaikkea kodiksi. Tosin minullahan työt ja harrasteet sekoittuvat, joten rajanveto ei ole niin selkeää, ja inspiraatio jonkun työtekstin kirjoittamiseen voi yllättää myöhään illalla.

Ollin blogista löytyy myös kuva näkymästä, joka täältä avautuu.

Ja tutuille tiedoksi, että toimiston tuparit ovat tulossa aikanaan. Tietysti muutenkin saa käydä moikkaamassa.

“Että mikä se ihmiselle piisaa? Se mikä oli meille tarpeeksi, on monelle nyky-yrittäjälle aivan liian vähän. Se mikä me käsitettiin vauraudeksi, on toiselle kituuttamista.”

Näin pohtii Paavo Malmikunnas eli yksi Kari Hotakaisen Ihmisen osa -romaanin henkilöistä. Kirjassa vieraillaan niin leipäjonoissa kuin irtisanomistilanteissa ja vauhdikkaan auton ratissa. Yhteiskunnallisesti kantaaottava, kiinnostava ja hyvinkirjoitettu kirja, jota ei voi kuin suositella.

Elokuussa kerrottiin, että kyselyjen mukaan suomalaiset eivät kaipaa lisää rahaa.

“Nyt korostuvat paremmat ihmissuhteet, turva ja vapaus. Kaikkiaan yhdeksän kymmenestä ei ole motivoitunut tekemään lisää rahaa ja kasvua.”

Onhan se havaittu jo ajat sitten, että tietyn raha- ja tavaramäärän jälkeen onni ei kasva. Mutta vaikeahan sitä on uskoa:

“Eilispäivän ylellisyystavaroista on yhtäkkiä tullut tämän päivän “välttämättömyystavaroita”, ja tätä sanomaa, etteivät menestyvät ja onnelliset ihmiset tule toimeen ilman niitä, mainokset tukevat rummuttamalla. Ihminen, joka ei pysy mukana ostokarusellissa ja hanki upeita tavaroita, leimataan helposti häviäjiksi.” (Kari Nars: Raha ja onni, 2006)

Mutta olisiko tämä muuttumassa? Tulisiko niukkuudesta oikeasti hyve?

Hotakaisen kirjassakin tätä mietitään, kun taantuma on saapunut Suomeen (s. 255):

“Ihmiset eivät enää kuluta. Tai kuluttavat, mutta eivät niitä ylellisyystuotteita. Kaikki puhuvat nyt välttämättömästä, kukaan ei puhu enää luksuksesta.”

Oma suhteeni tavaraan ja omistamiseen on nurinkurinen. On paljon sellaista “kivaa”, joka kiehtoo, mutta omistaminen silti ahdistaa.

Olen hiukkasen kateellinen niille, joiden koko omaisuus mahtuu muutamaan pahvilaatikkoon. Se on mielestäni tavoiteltavampaa kuin huikeat tavaramäärät.

Siksi olen opetellut pistämään mm. kirjoja kiertoon sen sijaan, että uskottelisin täyden, ison kirjahyllyn kertovan sivistyksestäni. Ihmisen osan lainasin tietysti kirjaston Bestseller-hyllystä.

Rikkaudesta tai varakkuudesta kohdallani ei todellakaan voi puhua, mutta toimeen tulen ilman kitkuttelua.

“Ja mitä varakkaampi on, sitä vähemmän on vapauksia. Varakkuudesta maksettava hinta voi olla yllättävän korkea.” (s. 180)

Rahan ja onnen korrelaatio ei yhteiskunnissakaan ole selkeä:

“Jos vauraus ja yhteiskunnan stabiilit olot eivät yksin selitäkään onnellisuuseroja, yhteiskunnan kehittymisellä näyttäisi olevan jotain tekemistä asian kanssa. Onnellisuuteen vaikuttaa siis se, menevätkö asiat parempaan vai huonompaan suuntaan.”

Niin kai se on omassakin elämässä. Nyt, kun koen, että minulla on valtaa vaikuttaa arkeeni ja tehdä sellaista, mistä pidän, koen onnellisuutta. Sitä ei pysty rahalla ostamaan.

Enkä vaivaudu olemaan kateellinen niille, jotka ansaitsevat enemmän (no, ehkä hiukkasen kuitenkin olen). Ehkä siksi, että minäkin olen ollut hyvätuloisempi ja olisi ollut mahdollista kivuta kohti vielä parempaa ansaintaa. Tiedän, ettei isompi palkkatulo kasvattaisi tyytyväisyyttäni.

“Sinä luulet, että olen kyllästynyt markkinatalouteen ja sen lakeihin, sen kylmään logiikkaan. Erehdyt. En ole lainkaan kyllästynyt kaupantekoon ja lisäarvoon ja laskutukseen ja voittoihin ja tappioihin ja viidakkoon ja kaikenmaailman pisteleviin sittisontiaisiin, joita se tarjoilee kaupan päälle. Minä olen kyllästynyt siihe, että jokaikinen uusi johtaja rahtaa tänne esikuntansa ja armeijansa ja tuuppaa jokaisen kalenterin täyteen palavereja ja komiteoita ja mietintökä ja vetäytymissemininaareja ja strategiatyöryhmiä ja jokainen uusi väliportaan sirkuspelle nostaa hatusta uuden powerpointipupun joka paapattaa amerikanenglannilla ikivanhoja veisuja uusilla sanoilla.” (s. 104.)