Tiedetoimittajan näkemyksistä omaan maailmantuskaan

YLEltä tutuksi tullut tiedetoimittaja Pasi Toiviainen julkaisi melkein vuosi sitten Ilmastonmuutos. Nyt. -kirjan. Luin sitä vasta nyt, kun se kirjaston hyllystä silmiin osui.

Mutta teksti ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan: valitettavasti ympäristön tilanne on edelleen kestämätön eikä mitään kunnon ratkaisuja ole vielälään kyetty tekemään. Erittäin huolestuttavia uutisia ilmastonmuutoksen vaikutuksista pulpahtelee pinnalle, mutta kuten Toiviainenkin kirjoitti, niin mediassa huomattavasti suuremman näkyvyyden saavat edelleen esimerkiksi talousuutiset.

Toimittajan vallasta ja tasapuolisuuden vaatimuksesta

Toiviaisen kirja on paitsi hyvää asiaa ilmastonmuutoksesta, niin pienimuotoinen oppikirja myös tiedetoimittajan työhön ja mediakriittisyyteen.

“Heti ensimmäisen oman juttuni tekeminen sai minut tajuamaan, mikä valta toimittajalla on käsissään. Valitsemalla tekemistäni haastatteluista hieman eri lauseet, laittamalla ne hieman eri järjestykseen ja johdattelemalla niihin hieman eri tavoin saisin samasta materiaalista kaksi hyvin erilaista, milteipä vastakkaista juttua. Kärjistyksiä oli erityisen helppo tehdä jättämällä pois asioita loiventavat pohdinnat. Tätä uutta maailmaa äimistellessäni tein päätöksen. Ei riitä, että haastateltavan lausunto on tosi ja pysyy asiayhteydessään. Käyttämieni lauseenpätkien olisi pysyttävä lisäksi uskollisina haastatellun koko sanomalle. Haastateltavasta pitäisi välittyä katsojalle sama sävy ja kokonaiskuva, jonka koko haastattelusta saisi.”

Toiviainen toteaa, että ilmastokeskustelussa skeptikot ovat saaneet mielipiteensä näkyvästi esiin osittain toimittajien tasapuolisuuden vaatimuksen vuoksi.

“Ilmastokeskustelussa tämä periaate johti siihen, että skeptikoiden saatua kerran äänensä kuuluviin oli muodostunut journalistinen ikiliikkuja. Ilmastonmuutoksesta puhuttaesa myös skeptikoita piti kuulla, tasapuolisuuden nimissä.”

Minkä puolesta työskentelen?

Toiviaisen kirja oli taas yksi tekijä lisää, joka on saanut minut pohtimaan myös ammatillisia ratkaisuja. Mihin käyttää aikaa, jotta edes jossain jokin muuttuisi? Mitä minä voin tehdä, muuta kuin naputella mielipiteitäni blogeihin? Kun on niin turhauttavaa katsella, millaiset asiat saavat huomioita ja miten lyhytnäköistä ja omanapaista monien ajattelu tuntuu olevan.

Olisi jotenkin hienoa, jos minäkin voisin sanoa kuten Toiviainen kirjansa viimeisissä lauseissa:

“Taistelusta en kuitenkaan aio luopua. Toivo elää edelleen. Ja menipä syteen tai saveen, tiedän ainakin, minkä puolesta työskentelen. Samoin tiedän, etten olisi voinut valita mitenkään toisin.”

Tarvitaan todella merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia, jotta tuota toivoa voitaisiin herätellä (näistä asioistahan esim. Vaiheinen on kirjoittanut paljon, esim. Tähän on tultu). Minun oma luonnontieteellinen tietämykseni on surkea, mutta kulutukseen ja elämäntapaammehan tämä kaikki kietoutuu.

Me yksinkertaisesti kulutamme liikaa: asumme liian väljästi ja hajallaan, haalimme liikaa materiaa, syömme liikaa, matkustamme liikaa, lisäännymme liikaa. Ja kuvittelemme, ettei tätä saisi rajoittaa, koska sehän “rajoittaisi yksilönvapauttamme”.

Äh, kyllä te tämän tiedätte. Kaikki sen tietävät. Mutta jostain syystä lähellekään riittävästi ei silti tapahdu.

Tagged: Tags

7 Thoughts to “Tiedetoimittajan näkemyksistä omaan maailmantuskaan

  1. Ehdottoman hieno postaus ! Tässä on paikallaan kaikki : ajankohtaisuus, tiedottaminen, eettiset arvot, kulutus ja talous, henkilökohtaiset valinnat, ihmiskunnan tulevaisuus… ja pohjalla kuitenkin vahva optimistinen ote.

    Blogistanissa kiertää hieno bänneri joka juonsi juurensa Hullujen Päivien alkamisesta ; samalla kehotetaan ihmisiä harkitsemaan joka ostosta ja Pelasta Maailma -sivuilla lohdullisesti sanotaankin että maailman VOI pelastaa pienissä palasissa : jokainen pieni ele auttaa.

  2. Maurelita, laitoin kyseisen bannerin eilen Kulutusjuhlan puolelle. Niin paljon kuin haluaisinkin olla optimistinen, niin se on varsin vaikeaa: nämä pienet eleet, joita ihmiset tekevät, ovat yksinkertaisesti aivan liian vähän. On tietysti hyvä, että hymistellään tyytyväisesti ja samanmielisesti, että juu, mennään ostolakkoon. Mutta kun se ei riitä: pitäisi olla ostamatta oikeastaan juuri mitään muuta kuin ruokaa ja aivan välttämättömiä tarvikkeita. Esimerkiksi vaateshoppailu tuottaa itselleni nykyisin usein lähinnä huonon omantunnon: en oikeastaan tarvitse uutta vaatetta välttämättä, koska vanhatkin lämmittävät, joten miksi hankkia niitä? Kirpputoriostokset eivät ole tähän mikään ratkaisu.

    Toiviainen esittää kirjassaan tulevaisuusvision, joka tuntuu valitettavan mahdolliselta. 50 vuoden päästä maapallo on oletettavasti hyvin surullinen paikka, ellei ihan aidosti tapahtu heti jotain ratkaisevaa. Monella vain tuntuu olevan tärkeintä, että juuri nyt saa itse nauttia kaikesta maallisesta mahdollisimman paljon.

    Ja itseäni hävettää, miten hitaasti olen suostunut itsekään tekemään mitään muutoksia (kuten kasvissyöjäksi ryhtyminen) tai se, miten turhiin asioihin olen aikaani käyttänyt esim. vain saadakseni rahaa.

  3. Minä kanssa yritän vähentää lihansyöntiä, mutta kun olen allerginen kalalle, mene nyt sitten kokkaamaan perheelle aterioita moisella ruokavaliolla. Lounaalla onnistun aika hyvin, syön salaatteja ja kasvisruokia.

    Tieto ahdistaa auttamatta, tekisi mieli olla katsomatta uutisia ja käpertyä vain omaan soppeen. Tiedän että yksilötason teot ovat riittämättömiä, mutta samalla tarpeellisia – esim jos kaikki 66 miljoonaa ranskalaista muuttaa tapojaan se auttaisi varmaan jo kovasti. Silti päävastuu on päättäjillä ja talouselämällä. Huoh.

    Pomoni duunissa sanoutuu irti ja kouluttaa itsensä uudelleen vanhustenhoitoon. Rohkea veto uralleen ja varmaan myös suuri taloudellinen uhraus ; ihailen hänen vakaamustaan. Oma työ suuria summia brassaavassa jenkkifirmassa ei juuri maailmaa pelasta, en ole kovin hyödyllinen ihmiskunnalle – hyvää omaatuntoa ei tunnu saavan edes toimimalla ekoterroristina sammuttelemassa konttorin valoja ja motkottamalla muusta tuhlaamisesta.

  4. Ihan mahtava kirjoitus, osui juuri oikeaan saumaan omien mietteideni kanssa. Olen pohtinut ihan samoja asioita. Miten voisin vaikuttaa? Mitkä on ne keinot? Olen pyrkimässä kuntapolitiikkaan, mutten todellakaan ole yhtään vakuuttunut, että sinne päästessänikään voisin vaikuttaa. Todella.

  5. Tässä on kauniisti kitetytettynä omaakin sisintäni asuttavan onton ahdistuksen syitä. Välillä kauhistuttaa silmittömästi, että on tehnyt jälkeläisen tähän maailmaan. Kuka ansaitsee tuollaisen tulevaisuuden, lapsilleenhan haluaisi jättää jälkeensä vain parasta?

    En tiedä kauhistaako enemmän se, että niin valtava määrä ihmisiä ei välitä ajatella näitä asioita, vaiko se, että välittää mutta ei viitsi tehdä mitään asian eteen, vaiko se, että mieletön määrä maapallon väestöstä elää täysin tämän tiedon ulkopuolella.

  6. Kiitos taas kommenteista kaikille! Kirsi, sinullahan on sentään luomutila tulossa, joten se on tietysti hyvinkin konkreettista työtä. Ja politiikalla on iso merkitys, vaikka ei se varmaan siltä tunnu ja asenteiden muuttaminen on kuntatasollakin hyvin hidasta. Minusta ei olisi kumpaankaan, joten nostan hattua!

    Finnthings, Toiviainen miettii kirjansa lopuksi sitä, miten asioista kertoisi omalle pojalleen (itse asiassa hän on omistanutkin kirjansa pojalle). Ja muutenkin Toiviainen käy läpi paljon tätä omaa ekologista heräämistään ja sen tuomia vaikutuksia: helppoa ei ole ollut.

    “Toisinaan ilmastokatastrofismini on käynyt minulle hyvin kalliiksi. Ystäväpiirini ja samalla koko perheemme tuttavapiiri on kutistunut hiljakseen. Jos vaikkapa vaimoni on tutustunut johonkin perheeseen, jossa isä sattui harrastamaan autoja, suhteen jatkokehittely jäi lyhyeen, ja tulppana olin minä. Kun minun ja ympäristön arvomaailmat eivät useinkaan tahtoneet kohdata, aloin pikkuhiljaa erakoitua ja samoin kävi perheelleni.”

Comments are closed.