Höpöhöpöhallelujaa eli elämää ja internetiä

Tapasin tällä viikolla nettiaktiivia tuttua, joka nimesi Facebookin ja muun vastaava sosiaalisen median hehkutuksen sekä viestinnän “höpöhöpöhallelujaksi”.

Nyökyttelin ja ymmärsin hyvin fiiliksen.

“Olen aina ollut juorunnälkäinen ja perso huomiolle. Facebookissa pystyin siekailematta ruokkimaan molempia paheitani – jopa työajalla.”

Olenhan tässä itsekin välillä kokenut, että sosiaaliseen mediaan lastataan kaikenlaisia odotuksia maailmanrauhasta köyhyyden poistamiseen ja ilmastonmuuutoksen pysäyttämiseen. Puhumattakaan siitä, miten tietysti yritykset luovat asiakassuhteitaan, saadaan ihmiset tuottamaan sisältöjä ja yhteiskunnallinen hyvinvointi kehittyy.

Osa muistaa kommentoida, että älkääs viitsikö, onhan näitä tullut ja mennyt, tuskin some (kuten sosiaalinen media nykyisin lyhennetään) nyt mitään niin hienoa on.

Ihmekös tuo, että tuntuu sekavalta ja hankalalta.

Facebookiin voi heitellä höpöhöpöä ja kertoa, mitä on juuri syönyt, kuinka uusi iPhone (“rakas heroiini”) toimii tai mikä biisi pistää tänään jalat notkumaan. Twitterissä välitetään linkkejä sosiaalisen median tutkimuksiin, erilaisin uutisiin, kerrotaan väliin jotain arjesta ja vietetään #taskubileitä.

“Puhuttuaan 45 minuuttia ohjelmistosovelluksista, sähköisistä lukulaitteista ja älypuhelimistä Sunila huokaisee.
“Minua ärsyttää se, miten paljon ihmiset käyttävät aikaa erilaisten alustojen pohtimiseen, sillä loppujen lopuksi vain sisällöllä on väliä. Sen kehittämisestä puhutaan aivan liian vähän.”

Kun nyt “tunnen” satoja ihmisiä ja jaan sisältöjä, niin hienosti menee. Vai meneekö?

Kenelle kertoo sen, että rakastaa? Tai että pelottaa, kun läheisellä on vakava sairaus? Entä kun herää keskellä yötä maailmantuskaan ja kaikki ahdistaa?

Loppupeleissä ratkaisevat ne tärkeimmät ihmiset. Ne, joiden kanssa elää arkeaan.

Mikä merkitys sillä sitten on, millaista asiantuntijuutta rakentaa verkossa, ellei olisi niitä, jotka voi herättää keskellä yötä ja sanoa, että nyt itkettää.

Voi sen ahdistuksen blogiinkin kirjoittaa. Tai kertoa Facebookiin:

“Kun kohtaan vaikeuksia työssä tai siviilielämässä, tiedän että Facebookissa minua ymmärretään.”

Mutta ei se nyt vaan ole sama asia kuin jutella ääneen, jollekin tärkeälle.

Myönnän, että hetkittäin ahdistaa lukea, että pitäisi luoda nettistrategiaa, valita “oikeita” kanavia tai miettiä verkkomainettaan.

“Iso kysymys on pian se, miten rentoutua ja irtautua virrasta. Ihmiset ovat niin hirveän kytkeytyneitä laitteisiinsa”, Erkkola toteaa ja vilkaisee puhelimensa kelloa.

Toisinaan pohdin, pitäisikö silti, noin niin kuin oman tulevaisuuden turvaksi, muuttaa kotikonnuille Pohjois-Karjalaan ja opetella kasvattamaan omat perunansa ja porkkanansa. Ihan siltä varalta, että maailma ajautuu tilanteeseen, jossa on huomattavasti tärkeämpää hallita kasvienkasvatus kuin mobiilin päätelaitteen käyttö.

Mutta enhän minä malta nettielämästäni luopua. Enkä edelleenkään vähättele sen merkitystä elämälleni.

Kunhan vain muistuttelen itselleni, että mikä on oikeasti tärkeää. Eli eipä tässäkään kirjoituksessa siis tehty muuta kuin lisätty hälyä verkkoon.

Siirryn siis tiskaamaan eilisen madekeittoon pohjautuneen illanvieton jäljiltä astioita ja odottelemaan isää, joka saapuu liperiläisen mehu-, hillo- ja karjalanpiirakkalastin kanssa tänään luokseni.

– – –

Lainaukset Vihreän Langan (5.2.2009) Anu-Elina Lehden jutusta iElämä. Mainitut henkilöt Nokian markkinointipäällikkö Jussi-Pekka Erkkola ja viestintätalouden asiantuntija Arto Sunila.

Muita kirjoitukseen ja pohdintaan tällä viikolla vaikuttaneita linkkejä:

Mashable: 5 Essential Tools for Mobile Journalist (via PekkaPekkala)

7 Days to turn your blog into a Social Media Hub (via Kittikatti)

Katri Lietsala (Gemilo): Sosiaalisen median ohjeistus auttaa alkuun

Jarkko Vesa: Some ja hypekäyrä

Riku Vassinen: Tyttö sinä olet brändi

Tagged: Tags

10 Thoughts to “Höpöhöpöhallelujaa eli elämää ja internetiä

  1. Moi Mari, olet kirjoittanut tärkeän puheenvuoron. Kiitos siitä. Amerikkalaisilla, tai englanninkielisellä väestöllä, on monta hienoa sanontaa, mutta seuraavaa olen lainannut ehkä eniten: First things first.

    Minulle se merkitsee blogiisi kirjaamaa ajatusta läheisistä. Ihmiset, joita voin koskea ja puhutella arjessa, joihin voin aidosti nojata silloin, kun tarvitsen tukea ja joiden kanssa voin iloita yhdessä pienistäkin myötäkäymisistä, ajavat suvereenisti verkon (ja muiden aikasyöppöjen) ohi, niin mielelläni kuin vietänkin aikaani netissä ja jaan ajatuksia ja vinkkejä muiden kanssa. Kiitos muistutuksesta: nyt läppäri kiinni ja rintamasuunta kohti rakasta ihmistä. 🙂

  2. Moikka. Hyvä kirjoitus! Jos suhteutan asiaa lapsenlapsiini, joita ikävöin kun en ole vähään aikaan nähnyt, jokin nettikamerayhteys saattaisi vaan lisätä ikävää, kun näkee muttei voi ottaa syliin. Toisekseen lapsille ruudun kautta keskustelu taitaa olla väkinäistä. Mukavammin sujuu, kun lapset voivat välillä puuhata omiaan ja välillä heitä voi ottaa syliin juttukaveriksi tai muutoin vain.

    Siihen FB tuntuu sopivan mainiosti, kun on pitkäaikaisia ystäviä, joita näkee harvoin, kun voi vaihtaa heidän kanssa ajatuksia ja pitää ystävyyttä lämpimänä. Luulen, että tämä on myös omiaan lisäämään face-to-face -yhteyksiä heihin. Sekin on bonus, että voi keskustella usean kanssa yhtä aikaa. Olen pannut merkille, että näin voi keskustella mieluisista teemoista heidän kanssaa – sellaisista, joihin tuskin tulee tilaisuutta naamakkain samassa piirissä. Siitäkin saa tyydytystä, kun jokin oma avaus virittää keskustelun.

    Itkuolkapääksi FB ei minusta sovellu paitsi yksityisviestien kautta.

    FB -keskustelujen kautta tutustun paremmin myös puolituttuihin, joita muut FB-kaverit tuntevat paremmin.

    Bloggaaminen tuntuu toimivan toisin, mutta mukavaa sekin on. Blogien kautta saan kontakteja ihmisiin, jotka jakavat mielenkiinnon minulle mieluisiin aiheisiin, kuten sinuun Mari. Tämä on oikeastaan uusi, jännä kaveruuden muoto, joka täydentää muita. Ei tunneta oikeasti, mutta jotenkin kuitenkin. Sellainen tuottaa mielihyvää, kun joku blogikaveri – oikeasti tuntematon siis – kommentoi lämpimästi omaa juttua. Kun siis tunteetkin ovat jotenkin mukana, ei tätä voi sanoa kylmäksi teknokeskusteluksi.

  3. Kiitos molemmille fiksuista kommenteista! Minähän olen blogien avustuksella mm. tutustunut ihmisiin, joista on tullut ystäviä. Eli sitäkin kautta verkko on ollut tärkeä, kun on tuonut elämääni näitä tyyppejä, joiden olkapäihin voi aidosti nojailla.

    (Isäni tuli, vietettiin ilta, nukkui yön luonani kuorsaten ja lähti nyt aamusta liikkeelle siihen kokoukseen, jonka vuoksi oli Helsinkiin tullut. Halausten jälkeen.)

  4. Olen tuosta sisältö ratkaisee osiosta niin samaa mieltä. Teknologiauskontoon joutuu itse alalla työskentelevänä törmäävän liiankin usein ja on ollut tilanteita, kun on tullut kysyttyä miksi menisitte webiin ja mitä siellä tekisitte?

    Itse koen tätä somettumista myös yritysten viestinnän näkökulmasta ja itseäni on alkanut kovasti mietityttää se, mihin ihmeeseen katoaa se kuuluisa “human touch”? Tuntevatko ihmiset hieman tuntemattomiin ihmisiin niin paljoan eroa, että kun jonkin yrityksen suojasta kirjoitetaan viestintää, niin se muuttuu joksikin kuvaelmaksi jostain utopiasta? On vain kauniita ja parhaita yrityksiä joiden ulos annettu viesti on samanlaista kakofoniaa kuin kaikilla muillakin.

    Mietin väistämättä minkä impaktin se antaisi, jos joku yritys kirjoittaisi jotain tällaista kun sinun blogissasi on? Joku ryppyotsa takarivistä nauraa tällä hetkellä partaansa “Voi vitsi mitä se selittää”. Mutta omasta mielestäni tämä on asia jota kannattaisi yrittää miettiä edes hetken. Oikeasti, jos ei ole enää mitään muuta keinoa erottua muista, niin olisiko silloin jo turvauduttava adjektiiveihin, persoonallisuus, rehellisyys ja avoimuus?

    Hankala asia on myös tuo nettistrategian luominen. Itsekin mietin sitä välillä tarkemmin, useimmiten kuitenkin luotan intuitioon ja siihen, että alitajunta ja omat skeemat kertoo mitä pitää tehdä. Strategia voi olla hyvä silloin, kun pitää saada asioita tehdyksi, mutta sen ei saisi antaa liikaa rajoittaa viestin sisältöä ja fiilistä.

    Pahoittelut, jos meni hieman ohi aiheesta, mutta toisaalta postauksesi oli ihmisistä ja korporaatioissa (onneksi) on vielä niitäkin. 😉 Kiitos jälleen syvällisestä ja ajatuksia herättävästä kirjoituksesta!

  5. Marko, kiitos vaan pitkästä pohdinnasta, eihän se mennyt lainkaan aiheesta ohi 🙂
    Ehdottomasti olen kanssasi samaa mieltä siitä, että yritysviestinnässä on paljon pohdittavaa. Toisaalta ymmärrän vallan hyvin niitäkin, jotka eivät työntekijöinä halua esiintyä yrityksen sivuilla samaan tapaan kuin minä näillä omilla temmellyskentillä. Epäilen vahvasti, että minunkin kirjoituksiini tulisi “virallisempi” sävy, jos niitä pitäisi laatia jonkun organisaation edustajana.

    Itsehän olen kovasti halunnut puhua “oman nettijulkisuudenhallinnan” puolesta: on parempi avata itse itseään verkkoon eli kertoa, kirjoittaa ja kuvata kuin pysytellä tiukasti poissa: jotain tänne kuitenkin helposti tihkuu. Samoin tietysti haluaisin uskoa siihen, että avoimuus on hyväksi ja että oman inhimillisyytensä, niin heikkoudet kuin vahvuudet, saisi tuoda julki.

  6. Hei. Halusin vain sanoa minäkin, että teit tällä kirjoituksella paljon enemmän kuin vain “lisäsit hälyä aalloille”.

    (Vaikkei tämä johonkin “suureen ja äärettömän varmaan some-strategiaan” sopisikaan. Tai vaikka sopisi.)

  7. Joku ja Marko, niin, mistäs sen tietää, millaiset suuret strategiat minulla on ollut luotuna jo viimeiset viisi vuotta 😉

  8. Just joo. 🙂

    Niin Marko, jos sinä oman nettijulkisuuden hallinnan “strategiana” (tai sen pohjana) on esimerkiksi ajatus siitä, että haluaa uskoa ihmisiin ja siihen, että itsestään voi, saa ja uskaltaa kertoa muutakin kuin (esim. jonkin organisaation tarpeita varten, tai sitten niistä “muista syistä”) kiillotetun kuvan, ja toimii sen mukaan, niin en minä sitä erityisen laskelmoivana pitäisi. Eli eikö tuo (vakavammin ottaen) riipu ihan siitä, mitä sillä “strategialla” tavoitellaan, ja kuinka rehellisesti se tehdään?

    That said, itsehän tietysti laskelmoin koko ajan (joskus paremmalla fiiliksellä kuin toisinaan), mitä kehtaan ja voin ja tahdon kertoa & sanoa ja mitä en, niin kuin blogissanikin taannoin laskelmoivasti pohdin ja kerroin, ihan vain jottei vaikuttaisi siltä, että koetan (huonolla menestyksellä) laskelmoida lukijalta salaa. 😉

    (“Läpinäkyvyyttä” on viestinnässä kahdenlaista, toinen on omaehtoista (itse rajattua) avoimuutta, toinen taas heikosti peittävää (itse mokattua) sumuverhoa. Siitä saa jokainen valita, niin lukijana kuin kirjoittajana, ja tulkinta tai rajanveto (yritysviestinnässäkin) riippuu viestinnälle asetetuista odotuksista. (Yritysviestinnän osalta selkeänä esimerkkinä ympäristöviestintä ja vallitsevat kontra muuttuvat odotukset sille, mitä yritysten pitää pystyä toiminnastaan kertomaan.)

    Odotammeko siis esimerkiksi blogeilta kiiltokuvaa vai rosoisuutta (hieman kärjistäen), eli milloin kumpaakin, ja miten kirjoittaja itse valinnoillaan vaikuttaa siihen, minkälaisia odotuksia lukija kehittää?)

  9. Tämä aloittamasi keskustelu oli yllättävällä tavalla vaikuttamassa erään blogin syntyyn, vähintäänkin siihen, miten ajatukseni siihen suuntaan päätyivät, joten kiitin sinua inspiraatiosta.

Comments are closed.