Viime viikolla uutisoitiin MTT:n tutkimus, jossa vertailtiin ruokavalioiden ilmastonmuutosvaikutuksista. MTT:n omissa tiedotteissa otsikkona oli “Ilmastonmuutos ei pysähdy vain syömällä“.
Muutama otsikkopoiminta mediasta:
Terveellinen ruokavalio säästää ilmastoa (Vihreä Lanka)
Ilmastoystävällinen kansa ryhtyisi fennovegaaneiksi (Ruokatieto)
Tutkimus: Kasvissyönti ei pelasta maailmaa (Aamulehti)
Tutkija: Kasvissyönti ei pelasta maailmaa (Iltalehti)
Riippuen siis siitä, mitä mediaa sattuu seuraamaan, niin otsikon perusteella saa hieman eri käsityksiä tutkimuksen tuloksesta. Ilmiö toki toistuu mediassa usein.
Tietysti näitä ruoka ja ilmastonmuutos -juttuja pohtineena on helppo älähtää parille alimmalle otsikolle. Että eihän kukaan kai ole väittänytkään, että pelkällä kasvissyönnillä pallo pelastuisi. Tai että tutkimuksessa laskettu kahdeksan prosentin vähennys suomalaisten kulutuksen kokonaispäästöistä tuntuu melko suurelta eli merkittävältä.
Journalistinen tasapuolisuusvaatimus luo myös tilaa skeptikoille
Pari viikkoa sitten olin käväisemässä eräässä tilaisuudessa puhumassa mm. toimittajan työstä sosiaalisen median aikakaudella. Siellä tuli esiin myös se, kuinka ihmiset etsivät netistä tietoa ja luottavat mitä erilaisimpiin lähteisiin, mutta eivät välttämättä asiantuntijoihin tai tutkijoihin. Esimerkiksi ilmastonmuutosta epäillään mitä erilaisimmilla perusteilla, samoin mainittiin Rokotusinfo.
Itse kyllä tässä hieman osoittelen myös median suuntaan. Tiedetoimittaja Pasi Toiviainen kirjoitti Ilmastonmuutos. Nyt -kirjassaan journalistisen tasapuolisuuden vaatimuksen haittapuolesta:
“Ilmastokeskustelussa tämä periaate johti siihen, että skeptikoiden saatua kerran äänensä kuuluviin oli muodostunut journalistinen ikiliikkuja. Ilmastonmuutoksesta puhuttaesa myös skeptikoita piti kuulla, tasapuolisuuden nimissä.”
Eli ihmekös tuo, että ihmiset epäilevät ilmastonmuutosta tai vähättelevät ruuan hiilidioksidipäästöjen merkitystä. Media osaltaan tekee otsikoita ja juttuja, joissa voidaan antaa samasta aiheesta hyvinkin erilainen kuva riippuen siitä, kuka pääsee ääneen ja miten sanat valitaan.
Auktoriteettiuskon rapiseminen voi olla myös hyväksi
Mutta samalla tämä on tietysti hyvä haaste meille toimittajille. Miten luoda sellaisia juttuja, joissa tieto saataisiin välittymään? Miten paljon annetaan millekin taholle mediatilaa?
Ja toisaalta: monien mielestä suomalaiset ovat kai olleet hyvin auktoriteettiuskoisia monii muihin kansoihin verrattuna. Ehkä on myös hyvä, että erilaiset näkemykset tulevat laajemmin julki netin avulla? Tällöin kai myös virallinen taho joutuu perustelemaan kantojaan yhä paremmin.
Tai toisaalta: ovatko erilaiset epäilijät oikeasti suuri ryhmä vai onko pieni joukko netissä näkyvä ja äänekkäs?
Hei,
ja kiitos mielenkiintoisesta blogistasi!
Internetaikakaudella koulutetuilla asiantuntijoilla ja viranomaisilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehostaa omaa viestintää ja osallistua aktiivisesti keskusteluun. Oman käsityksen mukaan tähän on myös alettu laajemmin heräämään pelkän moraalisen paniikin sijaan. Netti olisi myös valtava mahdollisuus sellaisille asiantuntijoille, jotka eivät ole saaneet perinteisessä mediassa ääntään kuuluviin haluamallaan tavalla. Netissä myös asiantuntijat voisivat verkostoitumalla luoda merkittävän voiman.
Oma tulkintani on, että nettiin kanavoituu näkyväksi sellaisia ääniä, jotka eivät ole saaneet perinteisessä mediassa ääntään kuuluviin. Näin pienempikin yhteisö voi aktiivisuudellaan ottaa aktiivista roolia. Esimerkiksi uusia pohjoimaisia ravitsemussuosituksia laatimassa oleva Mikael Fogelholm sanoo suoraan, että “Uusi suositusten laatimistapa on vastaus myös hiilihydraattikriitikkojen tapaan keskustella” (Mediuutiset 3.5.2010). Tällä viitataan pitkälle juuri nettikeskusteluihin. Tämä on hyvä esimerkki netin kansalaisaktiivisuuden voimasta.
http://www.mediuutiset.fi/uutisarkisto/article401398.ece?s=r&wtm=mediuutiset/-03052010
Janne, kiitos hyvästä kommentista! Olet aivan oikeassa siinä, että nyt on hyvät mahdollisuudet monipuoliseen keskusteluun. Ravitsemuksesta käyty nettikeskustelu on ansiokkaasti ravistellut perinteisen lautasmallin näkemyksiä ja sitä kautta tuonut hyvin esiin muutakin kuin sitä tietoa, jota erilaiset viralliset tahot suoltavat.
Toivottavasti vielä useampi asiantuntija rohkaistuisi keskusteluun ja osoittaisi sen asiantuntijuutensa aidosti myös verkossa. Sitä kautta se uskottavuuskin syntyy. Tai siis itse ainakin olen verkon avulla löytänyt monta henkilöä, jotka ovat kirjoitustensa kautta tulleet uskottaviksi minulle.
Hyvä kirjoitus jälleen kerran! Ja erityisesti noi viimeisen kappaleen kysymykset, niitä olen itsekin pohtinut.
Olen myös Jannen kanssa samoilla linjoilla sen suhteen, että kovaäänisen “kriitikkouden” taustalla on varmaankin jonkinlaista osattomuuden tunnetta.
Kirjoittaminen ei ole helppoa, sillä jutussa pitää olla näkökulma, toisaalta pitää huomioida eri osapuolet. Entä miten paljon juttuun vaikuttaa toimittajan oma näkemys asiasta?
Tässä muuten taas yksi esimerkki erilaisista otsikoinneista:
Itämeren ympäristömyrkyt vähentyneet (13.05.2010) Promenadi
http://www.promenadi.net/uutinen.php?lngID=133333&Haku=1
Itämeren tila on yhä hälyttävä – näin voit auttaa, Uusisuomi 13.5.2010
http://www.uusisuomi.fi/ymparisto/92327-itameren-tila-on-yha-halyttava-nain-voit-auttaa
Kansalaisaktivismiin netti on oiva keino jakaa ja etsiä tietoa, kunhan miettii tiedon antajat taustat ja motiivit.
Välillä tosin vaikuttaa siltä, että epäilijät ja vastarannankiiskit ovat pieni ja äänekäs ryhmä. Lisäksi on olemassa porukka, joka on vastahankaan joka puolella.
Urbaanilegendoja taas ei tapa mikään, ei varsinkaan netissä.
Kiitos kommenteista, Maiju ja Anja!
Tiedetoimittaja Marko Hamilon lyhyt kolumni Journalistissa osuu myös tähän aiheeseen journalismin kriittisyyden osalta:
“Totaalisten epäonnistumisten takaa sen sijaan löytyy yritys noudattaa laatujournalismin kaavoja oikein viimeisen päälle.
Yksi kaavoista on ”kriittisyys”. Se tarkoittaa, että jos Alepan kassan, matematiikan professorin ja toimittajan mielestä kaksi plus kaksi on neljä, toimittaja etsii eläkeläisgeologin, jonka mielestä se onkin viisi.”
“Yksi kaavoista on ”kriittisyys”. Se tarkoittaa, että jos Alepan kassan, matematiikan professorin ja toimittajan mielestä kaksi plus kaksi on neljä, toimittaja etsii eläkeläisgeologin, jonka mielestä se onkin viisi.””
Miten hyvä ja osuva vertaus.
Lisäksi on joukko äänekkäitä, jotka miellään uskovat vastoin yleistä käsitystä olevaa. Äänekäs joukko alkaa netissä meuhkata, miten meitä on huijattu. Tämän jälkeen alkaa netissä kiertää juttu suuresta yhteenlaskuvirheestä keskustelupalstalta toiselle. Ja tätä huhua ei tapa mikään.